(Julkaistu ensimmäisen kerran Iltalehdessä 4.2.2012)

Ihan ensimmäiseksi haluan myöntää, että olin väärässä.

Arvelin syyskuussa, että presidentinvaalien kakkoskierroksella olisi Sauli Niinistölle häviämässä Paavo Lipponen. Luulin, että porvarien ehdokkaalla olisi vasemmistolainen vastustaja. Kuinka väärässä olinkaan.

Demareista ei sen enempää. Eikä ehkä jatkossakaan, mutta se on sanottava, että aikoihin on eletty. Demareista osa äänesti jo ekalla kiekalla Haaviston Pekkaa. Aika moni perinteisesti demareita kannattanut pudotti uurnaan myös kutosen ja poistui vaalituvasta hokien itselleen, että kyseessä on henkilövaali.

Oikukkaat trendit lietsoivat ennenkuulumattomaan facebook-nosteeseen oikeistovihreä Pekka Haaviston. Asetelma kertoo ennen kaikkea politiikan värien haalistumisesta, mutta myös nykyisen mediapeiton ja varsinkin kansanmedian mahdista.

Itse olettelin virheellisesti, että vastaava noste olis osunut ainankin jossain määrin Arhinmäen kampanjaan, mutta viiniasiantuntijoiksi ryhtyneiden punk-henkilöiden pirtaan sopii tänä päivänä paremmin vihreä oikeistolainen.

Trendin harjalle nousi Pekka, big time.

Nykyajan tapauskonto, ekologisuus, check. Enemmän tasa-arvoa ihan kaikille, check. Hirveen tärkee kansainvälistyminen, check. Edustaa vähemmistöä, check. Älykäs, check. Tyylikäs, check.

Pekka kelpaa latet kaulaliinalla höpöttäville itsensäkorostajille. Pekka kelpaa homoille ja lesboille sekä sellaisiksi ryhtymisestä haaveileville, sekä muille älyköille. Taiteilijoillehan perinteisesti kelpaa se, jonka ei kuvitella kelpaavan muille.

Moni tuli temmatuksi mukaan vähän huomaamattaan, kannattamaan ilmiötä, osallistumaan. Ja eihän se huono presidenttikään kai olisi se joku Paavo Haavisto.

Kampanjasta tuli kampanja kampanjan johdosta, mutta ei nyt unohdeta Pekan omia ansioita.

Arvioin vielä syyskuussa virheellisesti, että Pekka olisi ollut paitsi poliitikkona hiukan tuntematon, mutta myös vähän liian erilainen. Enkä tajunnut, että juuri ne ominaisuudet tekivät ilmiön. En myöskään arvannut, että Pekka onnistuisi irrottautumaan puolueestaan noin selvästi. Poliittisen vihreyden pierunhaju ei tarttunut Pekan pikkutakkiin.

Presidenttiehdokas Haavisto on tehnyt onnistuneen ja uskottavan poliittisen kampanjan. Hän ei ole tehnyt muodikasta suvaitsevaisuus- tai homoille oikeutta -kampanjaa. Ei kai se näin pitkällä muuten olisi. Voi vain spekuloida mitä olisi tapahtunut, jos Niinistön paikalla olisi kuka tahansa muista ehdokkaista.

Puolueestaan järkevästi pesäeroa tehneen Niinistön pelastus on se, että häntä äänestämällä ei leimaudu trendiporukan silmissä kuitenkaan tyhmäksi.

Kirkosta eroiltiin hysteerisesti joku aika sitten, koska se oli muotia. Ja siksi, että kirkko koetaan vanhoilliseksi ja byrokraattiseksi, eikä oikein kosketa mitenkään suurta osaa ihmisistä. Pekan kannattajiksi heittäydyttiin osin samoista syistä. Se on muotia, politiikka koetaan vanhoilliseksi ja byrokraattiseksi, eikä se oikein kosketa mitenkään suurta osaa varsinkin nuoremmista.

Ja sitten se yksi iso tekijä melko monelle. Pekka edustaa itse vähemmistöä. Vastustajaa äänestävät liittävät Pekasta puhuttaessa usein puheenvuoronsa loppuun pakkokkorrektin ”vaikka mielestäni seksuaalisella suuntautuneisuudella ei ole tässä merkitystä.”

No varmasti on merkitystä.

Kannattajat, enemmän ja vähemmän, näkevät tarpeelliseksi tasa-arvon idean markkinoinnin Haaviston kampanjan kautta.

Mutta onko nyt niin, että tämä homoudessa piehtarointi on se pieni ero, joka jättää Pekan loppusuoralla selvästi kakkoseksi. Tabu ja myytti, on se. Mutta ehkä nyt ei ollut ihan oikea paikka sen murtamiseen. Siis jos olisi halunnut Haavistosta presidentin.

Ennen Tarja Halosen aikaa henkilön äänestämättä jättämiseen riitti sukupuoli. Se on mennyttä aikaa, mutta en jaksa uskoa, että Tarja on presidentti vain sen vuoksi, että on nainen.

Itsetarkoituksellista muutosta, tasa-arvoa ja muuta ajassa liikkuvaa. Mutta ei se ole pelkästään muotia. Ja mitä sitten, vaikka olisikin?

Politiikka on trendien ja virtausten armoilla siinä missä pukeutuminen tai auton väri.

Vanhoihin nahkoihin syntyneet politiikkaa jostain syystä ihailevat blogijarrut ja toisten tekemisten ihmettelystä palkkaa nauttivat toimittajat ihmettelevät punaiset posket tutisten, että asiakysymykset jäävät nykyisin taka-alalle.

Mitkä asiakysymykset? Tässähän valitaan kansakunnalle nokkahenkilö eikä tietosanakirjasarjan toimittajaa. Ehdokkaat otetaan luokalle turhasta knoppitiedosta, pikkuvanhat toimittajat yrittävät saada haastateltaviaan kiinni virheistä jne.

Säälittävintä on höpötys sosiaalisesta mediasta, joka vaikuttaa olevan joku ihmeellinen rinnakkaismaailma, jossa pelataan eri peliä. Sitä voi kuitenkin ihan reilusti kutsua Facebookiksi, siellähän se pelottava somehysteria on.

Facebookissa pääsääntöisesti pädetään. Yritetään näyttää profiilikuvalta, jossa näytetään joltakin muulta. On coolia julistaa kannattavansa Pekkaa. Se on nyt sitten eri asia jaksaako mennä äänestämään.

Tämä on merkittävämpi ilmiö kuin uskalletaan edes kuvitella.

Edellisen muutoksen kynnyksellä jauhettiin vanhoista puolueista. Nyt voisi alkaa puhua vanhasta mediasta, joka happamana mäkättää poliittisen mahtinsa murentumista.

Muutos oli tälläkin kertaa lähempänä kuin uskallettiin edes kuvitella.

PS. Ehdotan, että sen tärkeilevän ”sosiaalisen median” sijasta ryhdytään puhumaan kansanmediasta.