Vuosi 2023 jää historiaan, kuten aiemmatkin miljoonat vuodet. Tai onko niitä ollut ensinkään, kun ei niitä ihmiset laskeneet. Aika kuitenkin kultaa muistot, eikä muistella pahalla eikä laiteta tikkua, eikä liioin malkaa kenenkään silmään.

Hyvin yleisesti esiintyvä anakronistinen suhtautuminen menneisyyteen muokkaa aikaamme ja ympäristöämme monin eri tavoin. Milloin minkäkin tarkoituksenmukaisuuden, milloin tahallisten tai tahattomien väärinkäsitysten pohjalta. Otettujen ja annettujen.

Joitakin vuosisatoja sitten valloitusodillaan kuuluisaksi tullut Tšingis-kaani muistetaan erityisen raakana miehenä, jonka johtamat sotajoukot tappoivat surutta sotilaita ja jopa siviilejä. Hänen brändiään on reilun tuhannen vuoden ajan käsitelty pääasiassa negatiiviseen sävyyn, mutta jokin aika sitten tutustuin antropologi Jack Weatherfordin Tšingistä käsittelevään kirjaan (Genghis Khan and the Making of the Modern World). Tunnetusti hurjat mongolit pitivät komennossaan parhaillaan puolta silloisen maailman väestöstä ja tavoitteena oli alistaa koko ihmiskunta hirmuhallintoon.

Hiukan tavallisuudesta poikkeavasta näkökulmasta tarkasteltuna mongolirevohka sysäsi liikkeelle renesanssin, mahdollisti useat uskonnot saman komennon alla ja potkaisi tuhatluvun vaihteessa koko maailman kehityksen tielle. Jack Weatherfordin mukaan siis Tšingis teki pikemminkin jossain mielessä ihmiskunnalle palveluksen repiessään lapsilta päitä irti. Joskus nuorempana poikana muistan perehtyneeni kaanin toimintaa käsittelevään luullakseni 1950-luvulla laadittuun teokseen, jossa paneuduttiin lähinnä väkivallantekojen yksityiskohtiin. Ei nukuttanut viikkoon.

Väkivaltainen valloittaja Aleksanteri Suuri (352-323) on ns. historian suurmies. Tšingis ei ole. Tšingis on ruma ja raaka mongoli, Aleksanteri tunnetaan sen sijaan komeana kiharatukkaisena huimapäänä, jonka aikoinaan marmoriin ikuistettu parikymppinen olemus on nykyihmisenkin ihailtavissa British Museumissa. Kauniin ulkomuotonsa lisäksi hänet muistetaan erinomaisen taitavana sotastrategina ym.

Niin Tšingiksen kuin Aleksanterinkin henkilöbrändit ovat matkanneet menestyksekkäästi läpi ajan, tarinoissa ja historiankirjoissa pitkälti samassa sävyssä. Brändin luomisessa on henkilöllä ansionsa, sen kantavuus puolestaan on muiden ihmisten varassa. Sivumennen sanoen naapurimaan sotivaa ukkoherraa ei varmaankaan käsitellä tulevassa historiankirjoituksessa myönteisessä valossa. Vaikka olisikin liehuvatukkainen ylävartaloatleetti. Tai itävaltalaista korpraalia ainakaan pariin tulevaan sukupolveen. Tai mistäpä näistä etukäteen tietää.

Suomen kansan tulevaa historiaa varten luodaan parhaillaan käsitystä henkilöstä, joka on valitusta joukosta yksi ylitse muiden. Hän tulee olemaan valtiomme sotajoukkojen ylin komentaja. Kuten Aleksanteri tai Tšingis aikoinaan. Sotavoimien komentajuudesta kilpailtaessa on voitava vaikuttaa joukkoihin puheilla, ei teoilla. Hyveitä, sivistystä, oikeamielisyyttä ja luovuutta. Tarvittaessa raakaa kovuutta määrätä kansalaiset ottamaan mittaa muiden komentamista armeijoista. Mutta tietysti vain omien arvojen ja siinä sivussa omaisuudenkin puolustamiseksi.

Aika näyttää muistetaanko ylipäällikkö enemmän Aleksanterina vai Tšingiksenä. Vaiko oikein kumpanakaan. Yhtä kaikki, väkivaltaisuudet ja itseoikeutetut valtiolliset ekspansiot aseet kourassa ovat edelleen, ja tulevat varmasti olemaankin, eurooppalaista todellisuutta. Suomalaisten ihmisten muistissa ja kansallisissa rituaaleissa on sodalla edelleen suurta merkitystä. Näinä päivinä taas korostuneesti.

Toisessa maailmansodassa suomalaisen talonpoikaisarmeijan vainolaista vastaan johtaneen aatelisen kosmopoliitin brändi on kestänyt aikaa. Poliittisten tuulten ajoittain kovassakin riepottelussa on mielikuva henkilöstä säilynyt myönteisenä. Mannerheimina maailmanlaajuisesti tunnettu sotapäällikkö on varmaankin edelleen suomalaisista valtakunnanjohtajista se vahvin brändi.

Kekkonen, puolestaan, oli kova ja taitava mies, brändinsä näköinen. Hän osasi tehdä poliittisesta välttämättömyydestä hyveen ja päinvastoin. Hänen brändiinsä ei edellämainituista syistä liitetä juurikaan sotapäällikkyyttä.

Jokin ihmisen olemuksessa siis tekee henkilöbrändistä kolhuja ja jopa sopimattomuuksia kestävän ja joku puolestaan muistetaan ansioistaan huolimatta liukkaista nahkapohjista ja otsalaastareista. Ei niinkään Nobelin palkinnoista. Ja kuten muistetaan, maine välitetään se ei välity.

Mielikuvat ovat voimakkaita ja määrittelevät sävyn, jolla asioita välitetään muille ihmisille. Täysin hämmästyttävänä voi pitää nykypäinäkin tavallista anakronistista käsitystä, jonka mukaan yksittäisen ihmisen ajattelu ja valinnat leikkaavat päitä lapsilta ja tappavat massoittain ihmisiä.

Ja jostain syystä Aleksanterin väkivaltaa muistetellaan vähemmän ikävänä kuin Tšingiksen.

PS. Kielen modernisoinnin merkeissä voisimme harkita sananparren ”Aika kultaa muistot” muuttamista muotoon ”Aika normalisoi sodat.”