Avainsana-arkisto: presidentinvaalit

Perimmäiset kysymykset kuten linnan juhlat ja ydinsota

Armeijan käyneet tai käyneitä kyllästymiseen asti kuunnelleet tietävät, että sängyn päiväpeitto taiteillaan penkille millimetrin tarkkaan pinkkaan siksi, että jos sota päättyy tasan, pinkoista katsotaan kumpi voitti.

Presidenttiehdokkaiden tautologiset illanistujaiset lähenevät loppuaan ja median vaalivappu valitettavasti myös. Kyvykkäät ja puoluepolitiikan yläpuolella olevat toimittajat yrittävät saada ehdokkaista esiin eroja, joiden perusteella äänestäjät voisivat valita miehistä paremman Suomen tasavallan presidentiksi.

Terävästi pukeutuneet ja sanavalmiit ehdokkaat, Alex ja Pekka, riitelevät herrasmiesmäisesti vaikkapa siitä, kumpi on ollut kovempi rauhanneuvottelija, vähemmän äksy toimihenkilöiden johtaja tai tuntee enemmän muiden maiden poliitikkoja. Tai on tehnyt vähemmän noloja virheitä. Ulkomaalaisten nimien lausuminen on tärkeä osa vakuuttavuutta ja onnistuu aika hyvin molemmilta. Macron ei ole toimittajan makroon, vaan makhoon korautuksella.

Ennakkoäänestysprosentti on ennätyksellisen korkea, mutta vaikutusta on ehdokkaiden tehtävä tappiin asti etenkin niihin kuuluisiin liikkuviin äänestäjiin. Viime kädessähän ainoa äänestäjä on se äänestäjä, joka liikkuu siihen pieneen koppiin vetämään pännällä numeron lappuun.

Kukapa sitten ketäkin äänestää?

Arvellaan, että jokunen taktikkokin vaalikarjaan on eksynyt. Työelämän ja oman elämän professorit kiteyttävät huimia teorioitaan ns. pikaviestipalveluihin. Moittia motkottavat sellaisia hyväkkäitä, jotka äänestelevät väärää ehdokasta, jotta ihan tyhmä joku muu ehdokas ei tulisi valituksi. Sen takia, kuulemma, demarien taistojen tielle asettama ihminen ei montakaan ääntä saanut. Vähemmän kuin vasemmistoliiton kandidaatti, joka hänkin kuitenkin kärsi saamieni tietojen mukaan samasta ongelmasta. Taktisen päätöksenteon hedelmät keräsi Ylen uutisten ja pikaviestipalvelun mukaan vihreiden (kansanliikkeen, ei puolueen) ehdokas, vaikka Pekka julisti poliittisen värinsä olevan kaikkea muuta paitsi punainen.

Pkkuriikkistä vähän runsaammin vasemmalla ainakin aikaisemmin ollutta Pekkaa äänestää muiden muassa parin menneen vuosikymmenen nuoriso, joka ajelee työsuhdesähköautolla etsimässä kalliita hiilikuituosia polkupyörään, jolla keväämmällä käydään parina päivänä viikossa töissä. Paheksutaan hallitusta, joka leikkaa vähäosaisilta ja evää muilta ihmisiltä ja vanhuksilta pääsyn lääkäriin.

Pekkaa äänestävät tutkimusten mukaan voittopuolisesti naiset, koska Pekasta ei toksista maskuliinisuutta löydä hakemallakaan. Ylipäällikkö-Pekka olisi kuitenkin omien sanojensa mukaan kova sotapäällikkö. Siis tarvittaessa, ei muuten. Vähän varttuneemmat sotilaskotiemme veteraanit eivät puolestaan sivaria ylipäälliköksi halua, vaikka ei vaihtoehdollakaan ole juuri tarttunut rautaa kaulukseen. Mutta tärkeät ydinsotamiehet ovat tuttuja, elleivät kavereita globaalia etelää myöten.

Laatusarjaihmisiin vetoaa henkilökohtainen liberaalius itseisarvona. Patriarkaatin vastustajan pitää kuitenkin tarvittaessa ryhtyä pistämään kova kovaa vastaan. Siis hei, nyt oikein ymmärrettynä! Hierarkia, anarkia ja auktoriteetti. Täytyyhän sen kuitenkin olla älykkäämpi…

Kovia kokevalta varhaisäänestysikäiseltä nuorisolta kysyttäessä vastaus on, että jompaa kumpaa varmaan sillain emmätiiä. Poislukien tietysti ne, jotka ovat jo lukiossa puku päällä tai kulkevat seiniä pitkin alkuperäispipo päässä.

Punoittavat toimittajat kysyvät tenteissä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Enemmän on kuitenkin oltu mitä ihmeellisimmissä skenaarioissa maalla. En ainakaan muista, että olisi kysytty mitä tekisitte Suomen presidenttinä jos Jeesus tulee.

Mitäpä natosuomen tai vähän vähemmän natosuomen presidentti siihen? Entä jos se olisikin uhka, joka tulee ylhäältä päin? Auttaisiko siinä Al-Holin lasten salliminen tykö vai Georgian rauha maassa ja ainakin useimmilla ihmisillä hyvä tahto? Siinä tulee varmaankin itsekseen kiiteltyä hyvähenkistä debattia Sari Essayahin kanssa.

Mutta suhteet yläkertaan loistavatkin jo poissaolollaan sekulaarissa natosuomessa, jossa varjelus on jossain siinä välillä, ydinsateenvarjon alla.

Jakautuneen kansan toinen puoli nauttii olutta ja väkeviä. Thriatlonia ei osaa monikaan pubivisalappuun kirjoittaa oikein. Aamupäivän väittelyssä yhteiskunnan tukiverkkoja vuosia kokeneet kokemusasiantuntijat puoltavat ja vastustavat. Aika monen ehdokas jäi jo ensimmäiselle kierrokselle, joten ruton tai koronan puolesta ei koululle kannata enää liukastella. Jotain rajaa, huudellaan.

Pääkaupunkiseudun omistusasuja-kulttuuri-ihminen on vaikean paikan edessä. Kun ovat molemmat just tällaisia mukavia liberaaleja kuten itsekin. Toinen on sutkimman oloinen ja pätevä kaveri ostamaan ja myymään tulevaisuuden arvaamattomissa konstellatioissa. Toinen taas olisi kuin hyvä villasukka talvisaappaassa. Luotettava ja pitää kuivana vaativammissakin olosuhteissa, suojasäällä ja kylmemmässäkin sodassa. Saattaa olla ärhäkkäkin kaveri tarvittaessa. Mutta miten se sitten härkäpari linnan juhlissa…

Tenteissä seurataan monitehoilla tarkasti kehon kieltä. Jauhetaan S-marketissa samoja fraaseja vähän riippuen siitä, onko kuulijana työväestön edustaja tai ylempi toimihenkilö. Kulttuurimyönteisyys, humaanius ja eläinrakkaus lankeavat automaattisesti sille toiselle, mutta uskottavampi kansainvälisen politiikan seikkailija löytyykin toiselta jakkaralta. Ja varmaan pitäisi korotkin paremmin kurissa. Ja onhan se tyylikäs ja onhan sillä tosi kivan oloinen vaimo.

Vaikka eihän sillä kumppanin sukupuolella ole mitään merkitystä.

Ei vai?

PS. Vielä ei yksikään media ole tentissään älynnyt kysyä Putinia soittamaan studioon.

Normaali

Sauli 65%, Pekan kampanja 20% ja Pekka 15%

(Julkaistu ensimmäisen kerran Iltalehdessä 4.2.2012)

Ihan ensimmäiseksi haluan myöntää, että olin väärässä.

Arvelin syyskuussa, että presidentinvaalien kakkoskierroksella olisi Sauli Niinistölle häviämässä Paavo Lipponen. Luulin, että porvarien ehdokkaalla olisi vasemmistolainen vastustaja. Kuinka väärässä olinkaan.

Demareista ei sen enempää. Eikä ehkä jatkossakaan, mutta se on sanottava, että aikoihin on eletty. Demareista osa äänesti jo ekalla kiekalla Haaviston Pekkaa. Aika moni perinteisesti demareita kannattanut pudotti uurnaan myös kutosen ja poistui vaalituvasta hokien itselleen, että kyseessä on henkilövaali.

Oikukkaat trendit lietsoivat ennenkuulumattomaan facebook-nosteeseen oikeistovihreä Pekka Haaviston. Asetelma kertoo ennen kaikkea politiikan värien haalistumisesta, mutta myös nykyisen mediapeiton ja varsinkin kansanmedian mahdista.

Itse olettelin virheellisesti, että vastaava noste olis osunut ainankin jossain määrin Arhinmäen kampanjaan, mutta viiniasiantuntijoiksi ryhtyneiden punk-henkilöiden pirtaan sopii tänä päivänä paremmin vihreä oikeistolainen.

Trendin harjalle nousi Pekka, big time.

Nykyajan tapauskonto, ekologisuus, check. Enemmän tasa-arvoa ihan kaikille, check. Hirveen tärkee kansainvälistyminen, check. Edustaa vähemmistöä, check. Älykäs, check. Tyylikäs, check.

Pekka kelpaa latet kaulaliinalla höpöttäville itsensäkorostajille. Pekka kelpaa homoille ja lesboille sekä sellaisiksi ryhtymisestä haaveileville, sekä muille älyköille. Taiteilijoillehan perinteisesti kelpaa se, jonka ei kuvitella kelpaavan muille.

Moni tuli temmatuksi mukaan vähän huomaamattaan, kannattamaan ilmiötä, osallistumaan. Ja eihän se huono presidenttikään kai olisi se joku Paavo Haavisto.

Kampanjasta tuli kampanja kampanjan johdosta, mutta ei nyt unohdeta Pekan omia ansioita.

Arvioin vielä syyskuussa virheellisesti, että Pekka olisi ollut paitsi poliitikkona hiukan tuntematon, mutta myös vähän liian erilainen. Enkä tajunnut, että juuri ne ominaisuudet tekivät ilmiön. En myöskään arvannut, että Pekka onnistuisi irrottautumaan puolueestaan noin selvästi. Poliittisen vihreyden pierunhaju ei tarttunut Pekan pikkutakkiin.

Presidenttiehdokas Haavisto on tehnyt onnistuneen ja uskottavan poliittisen kampanjan. Hän ei ole tehnyt muodikasta suvaitsevaisuus- tai homoille oikeutta -kampanjaa. Ei kai se näin pitkällä muuten olisi. Voi vain spekuloida mitä olisi tapahtunut, jos Niinistön paikalla olisi kuka tahansa muista ehdokkaista.

Puolueestaan järkevästi pesäeroa tehneen Niinistön pelastus on se, että häntä äänestämällä ei leimaudu trendiporukan silmissä kuitenkaan tyhmäksi.

Kirkosta eroiltiin hysteerisesti joku aika sitten, koska se oli muotia. Ja siksi, että kirkko koetaan vanhoilliseksi ja byrokraattiseksi, eikä oikein kosketa mitenkään suurta osaa ihmisistä. Pekan kannattajiksi heittäydyttiin osin samoista syistä. Se on muotia, politiikka koetaan vanhoilliseksi ja byrokraattiseksi, eikä se oikein kosketa mitenkään suurta osaa varsinkin nuoremmista.

Ja sitten se yksi iso tekijä melko monelle. Pekka edustaa itse vähemmistöä. Vastustajaa äänestävät liittävät Pekasta puhuttaessa usein puheenvuoronsa loppuun pakkokkorrektin ”vaikka mielestäni seksuaalisella suuntautuneisuudella ei ole tässä merkitystä.”

No varmasti on merkitystä.

Kannattajat, enemmän ja vähemmän, näkevät tarpeelliseksi tasa-arvon idean markkinoinnin Haaviston kampanjan kautta.

Mutta onko nyt niin, että tämä homoudessa piehtarointi on se pieni ero, joka jättää Pekan loppusuoralla selvästi kakkoseksi. Tabu ja myytti, on se. Mutta ehkä nyt ei ollut ihan oikea paikka sen murtamiseen. Siis jos olisi halunnut Haavistosta presidentin.

Ennen Tarja Halosen aikaa henkilön äänestämättä jättämiseen riitti sukupuoli. Se on mennyttä aikaa, mutta en jaksa uskoa, että Tarja on presidentti vain sen vuoksi, että on nainen.

Itsetarkoituksellista muutosta, tasa-arvoa ja muuta ajassa liikkuvaa. Mutta ei se ole pelkästään muotia. Ja mitä sitten, vaikka olisikin?

Politiikka on trendien ja virtausten armoilla siinä missä pukeutuminen tai auton väri.

Vanhoihin nahkoihin syntyneet politiikkaa jostain syystä ihailevat blogijarrut ja toisten tekemisten ihmettelystä palkkaa nauttivat toimittajat ihmettelevät punaiset posket tutisten, että asiakysymykset jäävät nykyisin taka-alalle.

Mitkä asiakysymykset? Tässähän valitaan kansakunnalle nokkahenkilö eikä tietosanakirjasarjan toimittajaa. Ehdokkaat otetaan luokalle turhasta knoppitiedosta, pikkuvanhat toimittajat yrittävät saada haastateltaviaan kiinni virheistä jne.

Säälittävintä on höpötys sosiaalisesta mediasta, joka vaikuttaa olevan joku ihmeellinen rinnakkaismaailma, jossa pelataan eri peliä. Sitä voi kuitenkin ihan reilusti kutsua Facebookiksi, siellähän se pelottava somehysteria on.

Facebookissa pääsääntöisesti pädetään. Yritetään näyttää profiilikuvalta, jossa näytetään joltakin muulta. On coolia julistaa kannattavansa Pekkaa. Se on nyt sitten eri asia jaksaako mennä äänestämään.

Tämä on merkittävämpi ilmiö kuin uskalletaan edes kuvitella.

Edellisen muutoksen kynnyksellä jauhettiin vanhoista puolueista. Nyt voisi alkaa puhua vanhasta mediasta, joka happamana mäkättää poliittisen mahtinsa murentumista.

Muutos oli tälläkin kertaa lähempänä kuin uskallettiin edes kuvitella.

PS. Ehdotan, että sen tärkeilevän ”sosiaalisen median” sijasta ryhdytään puhumaan kansanmediasta.

Normaali