Minä on meidän vihollinen

Minä.

Minä siis, olen lopettanut lihansyönnin. Lehmien elättäminen aiheuttaa 15% maailman kasvihuonepäästöistä, vie kasvisruuan maailman lasten suusta ja yhteiskunnan eriarvoistumiskehitys repeää hallinnasta.

Minä olen lopettanut alkoholinkäytön. Viinan tekeminen kuluttaa hälyttävän paljon planeetan vesivaroja ja kuskaaminen aiheuttaa valtavat hiilipäästöt. Alkoholin myynnistä saadaan valtiolle vuosittain verotuloja melkein puolitoista miljardia euroa, jota käytetään esimerkiksi Itämerta rasittavan laivabisneksen tukiaisiin sekä saastuttavan teollisuuden ylläpitämiseen.

Minä en voi edes ajatella tupakoivani, koska hajoamattomat tupakantumpit saastuttavat maaperän ja passiivinen tupakointi tappaa viattomia lapsia. Tupakkayhtiöiden voitot menevät veroparatiiseihin, mutta näissä maissa ei ole edes toimivaa joukkoliikennettä saati kunnon KELAa.

Minä olen nähnyt poliittisen päättäjän tupakoivan. Miten sellaiseen ihmiseen voisi kukaan luottaa.

Minä tunnustan, että joskus syyllistyn autolla ajamiseen. Ajatus ilmakehään pääsevistä pienhiukkasista aiheuttaa paniikkikohtauksia ja tuskanhiki valuu silmiin aiheuttaen kävelijöille ja pyöräilijöille vaaratilanteita. Kuoleeko valaat ja kehitysmaan taimet juuri minun hiukkaseeni? Lohduttaudun heikkouttani sillä, että ei sitä voi tietää kenen hiukkanen tekee armoniskun.

Minä huiskutan kiitollisena kauniille rouvalle, joka pyyhkii jonon ohi sadan tonnin Teslalla. Vastuullisille ihmisille on varattu oma kaista, mikä on täysin perusteltua, koska he uhraavat noin valtavan summan pienentääkseen tuottamaansa taakkaa ihmiskunnalle.

Minä olen jättänyt sukumetsät rämettymään, koska ei ole varmaa sattuuko puuta kun se kaadetaan. Mutta tämä on tällaista tunnehöpinää; oikea syy on se, että puunkaato tulee kieltää lailla, koska hiilinielu pienenee, kehitysmaat kuivuvat entisestään ja mannerjäätiköt sulavat aiheuttaen meriveden nousun Helsingissä Kallion kirkolle asti. Maapallon vesivaroja älyttömällä tavalla tuhoava selluteollisuus joutaa historiaan. Työntekijät tarvitaan hoivatyöhön ja nuoremmat voi mennä Espanjaan tarjoilijaksi. Ei ilmastokatastrofi tunne valtioiden rajoja.

Minä voin vain toivoa, että EU olisi järkähtämätön asiassa, eikä kuuntelisi Suomen metsänomistajia. Suomen metsät ovat globaalia omaisuutta. Kun muu Eurooppa on hyödyntänyt kaikki metsänsä olemattomiin noustakseen köyhyydestä ei meillä ole oikeutta vedota siihen. Meidän tulee taistella ilmastonmuutosta vastaan siirtämällä kaikki päätökset metsien hoidosta Helsingin kaupunginvaltuustolle. Siellä on osaamista ja aikaa pienimmillekin nyansseille. Moni siellä on nähnyt puita läheltä, koska on kävellyt lähiömetsän läpi kouluun.

Minä ymmärrän väkirikkaiden kehitysmaiden, kuten Kiinan ongelmia. Markkinatalouden keksinyt ja turhilla kulutustarpeilla koko historiansa ajan maailmaa haitannut Yhdysvallat on Kiinalle velkaa tuhat miljardia euroa.

Minä voin vain kuvitella mitä Kiinan valtio saisi kansalaistensa hyvinvoinnin ja tasa-arvon eteen aikaan, jos Yhdysvallat maksaisi velkansa kiinalaisille.

Minä menen kylmään kotiin laskemaan varojani, koska Fortumin mainos televisiossa lupasi yhden sähköyhtiön pelastavan Äiti Maan. Se ei tietysti halvimmilla markkinahinnoilla onnistu, mutta rahani riittävät juuri ja juuri. Toivottavasti ei talvella ole kylmä.

Minä tunnen sääliä suomalaisia kohtaan, joille liian matalat tulonsiirrot eivät mahdollista osallistumista Äiti Maan pelastamiseen.

Minä haluan pelastaa maailman, vaikka suomalaisista suurin osa elää kuin viimeistä päivää. Jos he olisivat kuten minä, ei meillä globaaleilla ihmisillä olisi mitään hätää. Me eläisimme yhdessä ja menisimme käsi kädessä sukupuolista piittaamatta julkiseen tarveydenhoitoon ja sieltä yhteiskunnan järjestämän joukkoterapian kautta luistelemaan yhteiskunnan ylläpitämälle jääradalle. Siellä on mailapelit kielletty, koska se on kilpailua. Sitä ei voi sallia, koska ihmiset ovat oman valintansa ulkopuolella fyysisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia. Kaikki eivät voi olla hyviä jääkiekossa, joten se on kielletty.

No, tämä on tietysti utopiaa, mutta me voimme muuttaa maailman. Kaikille ei voi olla mieliksi, mutta minä tiedän, että klassikkonsa paperilta lukeneet käyttävät paljon aikaansa komiteoissa ja vaikuttamistyössä, jotta se muuttuisi paremmaksi.

Minä tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä tekevänsä rikoksia ilmastoa ja ihmiskuntaa vastaan menemällä lentokoneisiin, syömällä lihaa, polttamalla tupakkaa, palauttamalla rikollisia kehitysmaihin, äänestämällä oikeistoa ja pelkäämällä intersektionaalista feminismiä. Lisäksi on paljon kehittymättömiä ihmisiä, joille minä on tärkeämpi kuin maailman ihmiset.

Entisen nuorisopoliitikon sanoin: ”Minun on pysyttävä kovana taistelussa paremman maailman puolesta, koska minä olen itseni ovelin vastustaja.”

Minä tappaa meidät.

Normaali

Hidas siirtymä toimihenkilön näyttelemisestä työntekoon

Koronan aiheuttama etätyöbuumi pakotti suurimman osan toimihenkilöistä etsimään itselleen uuden työminän. Työsuhteesta riisuttiin yhtäkkiä päivittäiseen esiintymisasuun liittyvät huolet, siirtymärituaali ja pakolliset kuulumiskatsaukset. Lisäksi hupenivat mahdollisuudet esiintyä erityisen eduksi niiden silmissä, jotka tuotetusta työpanoksesta kenties eniten hyötyivät, eli esimiehet. Päälliköt ja johtajat.

Joillekin, lähinnä suorittavaa istumatyötä tekeville, oli muutos onnenpotku. Ohjelmoijat, vaikkapa, kiittivät ylempiä voimia työrauhasta ja suoritusvapauden lisääntymisestä. Tutkijat, analyytikot ja jopa puhelinmyyjät löysivät itsensä olohuoneen sohvalta. Tekemässä sitä mitä ennenkin, mutta vähän tehokkaammin.

Kesken työpäivän saattoi pistäytyä lenkille koiran kanssa, käydä kaupassa tai salilla. Tomumajan sijainnin merkityksen haihtuessa kuin sosiaali- ja terveysministeriön arvovalta saattoi siirtyä vapaa-ajan asunnolle, Lappiin tai vaikkapa Fuengirolaan.

Yhteistyön koordininointia harjoiteltiin kokoussovellusten avulla. Ei se ole sama, sanottiin. Ei ne toimi. Mutta hiukan kivikkoisen alun jälkeen palaverit ja asiakastapaamiset näyttivät hoituvan näinkin. Sama joutava jutustelu oli mahdollista myös etäyhteydellä, joskin se vei työajasta, nyttemmin siis ajasta, huomattavasti pienemmän palan.

Yritysten ja toimipaikkojen johto ja etenkin välijohto joutui uuden eteen. Päällikkö, jonka ovi oli aina auki alaisten huolille huomasi, että reaktiivista satunnaisjohtamista ei enää tarvittukaan. Piti jopa etukäteen ryhtyä vähän suunnittelemaan. Erityisinä ihmisjohtajina itseään pitävät havaitsivat, että meidän ihana jengi osasi hoitaa annetut asiansa ihan ilmankin johtajan voimaannuttavaa persoonaa. Louboutinit ja Niket keräsivät pölyä eteisessä ja itsekurin höltyminen alkoi esiintymismahdollisuuksien kadotessa näkyä vyötäröllä.

Aika moni toisten työstä vastuussa oleva huomasi, että julkisivun pitäminen ylempään johtoon muuttui aika vaikeaksi. Joissakin paikoissa ryhtyi välijohto tarmokkaasti lisäämään alaisilleen, tai kuten nykyään pitää sanoa, kollegoilleen raportointivastuuta eli organisoimaan tehokkaampaa tiedustelua omien asemien varmistamiseksi.

Julkisen puolen toimihenkilövaltaisista yksiköistä kantautui tietoja, joiden mukaan etätyö oli erityisen hankalaa, koska – etätyötä ei ollut tehtäväksi. Pienipalkkainen näennäistyö kun koostui pääasiassa vanhan koulun A4-prosesseista, joita hoidettiin työmatkan, aamukahvin, lounaan, iltapäiväkahvin ja kotiinlähdön lomassa siten kun nyt ehdittiin. Eihän kotoa käsin saattanut edes kopioida. Hoidettavat tehtävät kasautuivat niille, jotka olivat enemmän perehtyneet käytössä olevien ATK-ohjelmien hyödyntämiseen. Välijohto oli helisemässä.

Aika moni yöunensa menettänyt johtaja ja päällikkö tiesi, että nyt oli toimittava. Oli saatava aikaan järjestelmällisempi toimintatapa. Oli lisättävä kontrollia ja palavereja, oli soitettava jokaiselle alaiselle aamuin, päivin illoin. Oli pysyttävä kärryillä.

Substanssin etäisyys valkeni useammallekin korporaatioeläimelle suorastaan kylmäävällä tavalla.

Mikä neuvoksi? LinkedIn tarjosi nopean mahdollisuuden muistuttaa olemassaolosta. Vähän väliä tikusta asiaa ja maireat kiitokset ihanalle tiimille, mutta varsinkin maailman parhaalle superjohdolle, joka tinkimättömästi superjohtaa superihanaa tiimiä. Ja itsekin tietysti on supernöyrä ja superkiitollinen siitä, että saa ainakin toistaiseksi esittää korvausta vastaan toimihenkilöä näissä hyvinkin haastavissa olosuhteissa.

Monen onneksi etätyöstä ollaan toimihenkilökasaumissa jo ainakin osin luovuttu.

PS. Vielä jonakin päivänä on mahdollista, että toimihenkilömaailmassa työstä saatu korvaus perustuu sen tuottamaan arvoon, ei jossain rakennuksessa oleskeltuun aikaan.

Normaali

Suomalainen radikalismi – peräänantamattomasti barrikadin molemmilla puolilla

Vallankumous syö lastensa eväät, jotka on kustannettu vanhempien rakkaudesta lapsiinsa tehdyillä uhrauksilla.

Jos ihan vähän kärjistää, niin näyttää siltä, että muutamankin nuorisoradikaalin elämän kääntyessä ehtoopuolelle alkaa idealistinen radikalismi jalostua kohti sen kovinta ydintä. Kun aika ajaa ohi myös oikealta ja kannattajajoukot ryhtyvät diggaamaan sivuseikkoja ja tuoreempia proffeettoja, jää jäljelle vain se lohduttava ylenkatse muiden ymmärtämättömyyttä kohtaan.

Ja valta.

Aattellinen filantropia on kätkenyt ja kätkee sisäänsä resurssieroista kumpuavan sankaruuden ja uhrautumisen. Ihmiskunnalle mahdollisimman hyvän kehityssunnan löytäminen edellyttää väärän suunnan oikaisemista, mikä puolestaan edellyttää keskimääräisjoukkojen ohjaamista paremmalle polulle. Tämä on kautta aikojen aiheuttanut paitsi valaistuneimipien asettumista väheksytyn asemaan, mutta myös itse tai pienellä porukalla rakennettua yksinoikeutusta lempeään tai vähemmän lempeään pakotukseen.

Joskus ennen pidettiin hyvänä hakata remmillä lapsia, jotka eivät toteuttaneet vanhempien viisaudesta käsin laadittuja yksiselitteisiä ohjeita. Isommassa kuvassa ovat hyvät paimenet pitäneet väkivalloin ja peräti kiduttamalla laumasta harhautuneita nuhteessa.

Autettujen historiallisten kausaliteettien kautta rakennettuihin poliittisiin puhdasoppeihin perustuen on valitettavasti jouduttu aiheuttamaan fyysistä kärsimystä miljoonille henkilöille, koska he eivät ole tajunneet edes ruokapöydässä sanoja valitessaan, mitä ihmiskunnan pelastaminen vääjäämättömältä tuhoutumiselta vaatii.

Aate- ja ihan yleiseenkin historiaan perehtyneelle tämä ei ole mitään uutta. Sen sijaan jossain määrin hämmästyttävää on se, että viisaus ei näytä lisääntyvän. Tapakulttuurin kehittyminen on kuitenkin tuonut malttia ja pehmeämpiä taktiikoita edeltävien pakkokeinojen rakenteluun toistenpelastamisen strategioissa.

On luultavasti pelkästään myönteistä, että maailman muuttamisen tehtäväkseen ottaneiden projektisuunnitelmissa ei ole välttämättä enää pakollisena välivaiheena keskitysleirejä, mutta yllättävää kyllä ilmaisun vapauteen ei ole digiajallakaan keksitty parempaa tapaa kuin määrätietoinen yksilön vapauksien rajoittaminen. Mutta näppäimistö on edelleen ikiaikaisia riittejä ja traditionaalisia käytäntöjä noudattavaa lainsäädäntöä nopeampaa. Ja vallitsevassa demokratiavaiheessa on vielä asioita sotkemassa muita poliittisia puolueita.

Pienessä ja maailman mittakaavassa puhkisivistyneessä valtiossamme on jo tehdastyöläiset ja torpparit vapautettu kapitalisimin ja feodaaliherrojen mielivallasta. Traditionaalinen järjestelmänvastaisuus ei enää innosta, koska moni sellaiseen taipuvainen on löytänyt itsensä järjestelmän ylläpidosta. Aatejärjestelmien taipuvaisuuden degeneraatioon ja fragmentoitumiseen tuntevat palvovat näennäistäkin demokratiaa, koska se takaa poliittisen kitkan, jota taas tarvitaan päivittäin olemassaolon perustelemiseen.

Oikeastaan kaikki paremman maailman pakottamisen tavoitteella käydyt veriset taistelut ovat päätyneet väkivaltaisen totalitarismin kautta täysromahduksiin, koska ihmiset ovat taipuvaisia toteuttamaan myös omaa tahtoaan.

Muutos on mahdollisuus, mutta tavoite päämääränä henkilökohtaisesti hiukan arvaamaton. On siis otettu oppia kaikkein menestyneimmistä, aikaa kestäneistä ja levinneimmistä aatesuuntauksista. Tehtaanvaltaus tai talonvaltaus pitää vihollisen liian lähellä. Sen sijaan energian suuntaaminen vähintään globaaleihin parannuskohteisiin näyttää toimivan paremmin. Globaalit ihmisoikeudet ja planeetan elinkelpoisuus ovat pistämättömiä lyömämiekkoja olipa kyse sitten siivoojan palkasta tai pikaraitiotien vetämisestä puiston läpi. Tai pyrkimyksestä tehdä elinkeinonharjoittajasta yhteiskuntakelvoton välttämättömän laillisen liikkumiskeinon käytön seurauksena.

Tavoitteena ei ole se, että demokratia yllättäen älyäisi yksimielisesti parhaansa ja tekisi ikävistä asioista kerralla lopun, vaan se, että osastosihteerit ryhtyisivät rapukutsuilla luennoimaan vääristä ja oikeista valinnoista kovassa, mutta oikeisiin asioihin pyrkivässä toimihenkilöelämässään. Eli siis ymmärtämättään politisoimaan taloyhtiön pihatoimikunnankin.

Sillä tavalla demokratian leipäpuissa on pysyvyyttä, joten entinen radikaali voi nauttia pitkästä ja hyvin palkatusta urastaan dissidenttiydestään luopumatta.

PS. Reading: Joonas Pörsti: Propagandan lumo

Normaali

Kansalaiset kyllästyivät pääministeriin

Martti, 59, katsoi bensapumpun näytöllä juoksevaa numerosarjaa. Alarivissä juoksivat eurot tiuhempaan kuin koskaan ennen, litrahinta hipoi ennätyksiä. Martti odotteli kuitin ja vääntäytyi autoon.

Pelkääjän paikalla istuva Repa, 54, totesi bensan hinnassa olevan yli puolet veroa, eli poliitikkojen päätös. Martti yritti olla ajattelematta tililtä huvennutta rahasummaa.

– Pääministeri vatkaa persettään kännivideoissa ihan köyhälle kansalle vittuillakseen, kansa on kerta kaikkiaan kyllästynyt tähän pääministeriin, Repa julisti.

– Niin kai se on, tyytyi Martti vastaamaan.

– Ja saatana kun ei täälläkään ole parkkipaikkoja. Menis noikin himaan.

– Hallitus on pihalla kun talipallo eikä jengillä ole enää varaa ensi talvena lämmittää. Ostetaan samalla rukkaset Tokmannilta.

Repa työnsi auton oven rivakasti auki ja oli osua autojen väliin työnnettyyn ostoskärryyn.

– Kato nyt vähän mihin sä sitä kärryä työntelet, mesoi Repa rouvalle, joka peruutti kärryn pois väliköstä.

Vanhempi rouva katseli tiukkana ohi pujottelevaa Repaa, mutta ei sanonut sanaakaan.

– Kukahan noillekin opettais käytöstapoja, sanoi Repa miesten harppoessa kohti Lidlin sisäänkäyntiä.

– Ja näitsä mihin mersunlinttaan se niitää jauhelihojaan oli kärräämässä.

Miehet päättivät jäädä ostosten päälle kahville kauppakeskukseen.

– Jumalauta, suodatintsufe maksaa kaks ja puol euroo! Sillä olis ennen saanut lounaan, valitteli Martti pöytään istuessaan.

– Verot ne siinäkin. On arvonlisäveroa ja sitä ja tätä veroa. Ei tolle kuppilanpitäjälle mitään jää. Silläkin on ympäristömaksut ja mitkä lie jätevesimaksut. Koko ajan tulee hallitukselta lisää. Mut se on just niiden juoni, ei köyhä kansa vittuile, kun se joutuu keskittyy etsii halpaa skruudista ja keräämään risuja, että saisi kämppään lapsille lämpöä.

– Kaukolämpökin maksaa koko ajan enemmän. Ostin pitkästä aikaa partahöylän, ei mene sähköä siihenkään sitten, totesi Martti Repan silminnähden kiihtyessä omista ajatuksistaan.

– Ja ryssät hyökkää Ukrainaan, niin se nostaa saatana jo Suomen korvesta haettavan kakkosnelosenkin hintaa, miten muka!

Martti lisäsi vielä yhden sokeripalan kahviinsa ja hymähti sokeripalojen ihan varmasti maksavan kohta erikseen.

Repa korotti ääntään kuin olisi halunnut muidenkin kuulevan.

– Pääministeri pyörii dokaamassa ja ties mitä jonkun saatana juutuubiporukan kanssa. Siellä on ne töröhuulet tissit pystyssä jossain virka-asunnoissa sun muuta. Uniperit menee konkkaan ja veronmaksaja maksaa. Pääministeri hilluu jossain perkeleen viherkommarien festareilla!

Martti katseli ympärilleen. Kaksi viereisessä pöydässä istuvaa nuorempaa naishenkilöä vaikuttivat vaivaantuvan Repan julistuksesta. Toinen naisista nojasi tuolissaan taakse, heilautti vaaleita pitkiä hiuksiaan ja laukaisi kuuluvalla äänellä:

– Samaa on Seiskasta luettu. Ja lisäksi pääministeri on vehtaillut popparin kanssa umpijurrissa Teatterin Vipissä.

Toinen naisista purskahti äänekkääseen nauruun. Repa ei oikein osannut tulkita keskusteluun osallistuneiden naisten kantoja. Hän kääntyi tuollillaan naisia kohti ja hymyili.

Martti tiesi, että nyt ei ehkä hyvää seuraa. Hän alkoi liikehtiä lähteäkseen. Repa sen sijaan kääntyi naisten puoleen ja jatkoi tarinointiaan:

– Jengi äänestää viherkommareita hallitukseen ja tätä ne saa. Kaikki maksaa niin saatanasti siksi että joku perkeleen varpunen saattaa tuhannen vuoden päästä kuolla jossain Kongossa. Täällä ei ole varaa kohta edes ajaa duuniin. Poliitikoista on tullut pelkkiä kusettajia. Kaikista.

Toinen naisista katsoi vakavana Repaa.

– No ei kai se ilmaston lämpeneminen ihan suomalaisten poliitikkojen vika ole, pitäis kai sunkin se tajuta.

Repa katseli hölmistyneenä naista.

– En tiedä sun elintavoista, mutta lihansyönti, hiilenpoltto ja polttomoottorit aiheuttaa ilmaston lämpenemistä, joka muuttaa osan maapallosta asumiskelvottomaksi. Miljoonat ihmiset vyöryvät ilmastopakolaisina tänne pohjoiseen. Sitä et varmaan toivo.

Martti köhäisi ja naputti autonavaimella pöytää.

Repa tuijotti silmät sirrillä naista.

– Jep. Mee ostaa Alkosta kalliimpaa luomuviiniä ja laita tosta video instaan, sähisi Repa kiihtyneenä.

– Saatan muuten laittaakin, kyllä tällä naamalla sen kehtaa tehdä. Toinen naisista räjähti käkättävään nauruun:

– Vittu mikä buumeri!

Martti talutti Repaa hihasta pois kahvilasta. Repa paineli vauhdilla ovesta ulos ja pysähtyi. Sytytti selvästi tärisevin sormin malboron ja katseli lasiovien läpi kahvilan suuntaan.

– Vittu mitä kommareita. Varmaan pääministerin kavereita. Vittu jos olis jätkiä niin vetäisin niin turpaan. Samassa naiset astelivat ohi lanteitaan korostavasti keikuttaen.

– Heido händsam, vilkutteli vaalea ohimennessään. Repa katseli muualle. Martti seurasi kun naiset nousivat mustaan Range Roveriin.

– Tossa näit mitä tää nykyään on. Me ollaan kusessa, Mara.

– No en tiiä, vastasi Martti. Autolle kävellessään pohti pitäisikö talvirenkaissakin olla leveämmät takavanteet. Ne pitäisi varmaan tilata, koska toimitusajat on nykyään ihan järkyttäviä.

Normaali

Pitäisikö pääministerin erota?

Onko pääministerin ns. juhliminen aiheuttanut Suomelle tai suomalaisille haittaa, onko se ollut omiaan riskeeraamaan kansallista turvallisuutta tai onko yökerhossa heiluminen romuttanut valtionjohdon tärkeintä tehtävää hoitavan Sanna Marinin uskottavuutta?

Näitä kysymyksiä esitettiin median toimesta pääministerille, kun hän piti perjantaina 19.8.2022 lehdistötilaisuuden vastatakseen jukisuuteen tulleiden pääministerin vapaa-ajanviettoa koskevien kuvien ja videoiden nostattamiin kysymyksiin.

Ainakaan tätä merkintää kirjoitettaessa (20.8.2022 noin klo 9-10) ei mediassa ollut vielä suoraan artikuloitu kysymystä siitä, pitäisikö pääministerin erota kohun takia. Kysymys leijuu ilmassa.

Sosiaalisessa mediassa, jota tuntuu medialle edustavan lähinnä Twitter, ovat reaktiot olleet ennennäkemättömän tulisia. Puolesta ja vastaan. Kommentoijan henkilöön käyvään solvaukseen mennään aikailematta ja vihaa tihkuva sähinä näyttää selvältä polarisaatiolta. Siis poliittista jakolinjaa selvemmältä kaksinapaisuudelta.

Muodikkaampaa ja nuorekkaampaa pääministeriä puolustetaan toisaalta varauksetta, ikään kuin vuodetut videot pääministerin bilettämisestä kuluisivat johonkin salajuoneen. Edistyksellisemmät boomerit huutelevat varovasti mukana mekanistista trendifilosofiaansa noudatellen. Konservatiivisemmissa puheenvuoroissa tuomitaan avoin juhliminen ja alkoholin käyttö suoraan epäsopivana käytöksenä pääministerille. Vastustavia näkemyksiä ei voi oikein uuspuritanismiksikaan tulkita. Ehkä kontrasti pääministerin konemaiseen Mrs. Know-it-all -julkikuvaan ärsyttää.

Kaikkein oudointa kuitenkin on avoin vihamielisyys mediaa kohtaan. Maailman mittakaavassa suorastaan kunnioittava pääministerin pressi sai aikaan reaktion, jossa kantavana teemana kyseenalaistettiin toimittajien oikeus tiedustella virassa olevan pääministerin vapaa-ajan tekemisiin liittyviä asioita.

Vaikuttaa siltä, että monen kansalaisen mielestä pääministerin ja Sanna Marinin tekemiset omalla ajalla ei kuulu kenellekään, varsinkaan medialla. Huolimatta siitä mitä hän tekee. Mahtaako kyse olla avoimen ja turvallisen hyvinvointiyhteiskunnan tuomasta harhasta sen rikkumattomuudesta: Ei meitä mikään tai kukaan uhkaa, eikä meitä kukaan yritä käyttää hyväksi.

Hokemaksi yltänyt yleisehkö mielipide pitää hyvänä, että vanhanaikaista pääministeri-instituutiota ravistellaan. Mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Tarkoittaako se sitä, että hyvin konservatiivisiin toimintamalleihin perustuva politiikka ja eduskuntalaitos ovat vanhanaikaisia instituutioita, jotka eivät vastaa nykyisyyden muuttuneisiin vaatimuksiin. Vai edustavatko puolueet ja nykymuotoinen demokratia mahdollisesti käsiin vanhentuneita käytäntöjä yhteiskunnan päätöksenteossa.

Yksittäisen poliitikon rajojen rikkominen on yksittäisen poliitikon rajojen rikkomista. Sitä on tehty kautta historian tahallaan ja vahingossa. Pääministereitä on tullut ja mennyt kuin marjoja pihlajassa. Ja kuten pääministeri itse totesi, hän on vastuussa käytännössä äänestäjille.

Jotka ovat joka tapauksessa median antamien tietojen varassa. Valitettavaa onkin, että Sanna Marin, selvästi opastettuna, pyrki ikään kuin vetoamaan kansalaisiin median ohi. Se kuva, jota tässä hänestä pyritään luomaan on virheellinen.

Melkoisen rohkeaa pääministeriltä.

Minusta pääministerit voivat niin halutessaan juhlia parhaaksi katsomallaan tavalla ja kenen kanssa hyvänsä, mutta pääministeriksi ei kukaan pakota eikä pääministeriyttä voi riisua puhelinkopissa Teatterin Vipissä piipahduksen ajaksi. Nykyaika edellyttää hyvin tunnettua kaksinaismoralismia ja peli median kanssa on ikuista kissaa ja hiirtä.

Minusta pääministerillä ei ole ainakaan nykytiedon valossa mitään syytä erota.

PS. Panokset ovat kovia. Vaalit tulossa ja demarien kannatus on merkittäviltä osin Sanna Marinin takana.

Normaali

Maalaisjärki vs. Predator

Eli kuinka hyvinvointiyhteiskunta hoitajamitoitti, edisti Keski-Aasian keuhkoterveyttä ja tuhlasi rahansa Euroopan energiamarkkinoille

Ajassa vellova poliittinen keskustelu suomalaisten oikeudesta pitää ihmisarvonsa myös ikääntyessään on sisällötöntä hölinää, jossa vilahtelevat hoitajamitoitus ja paljon muita tyhjiä hallintokielen uudissanoja.

Monet ihmiset tarkoittavat toimillaan perimmillään hyvää. Myös poliitikot joitakin poikkeuksia luettelematta. Suomalaisen yhteiskunnan kehittäminen on ajautunut taloudelliseen kriisiin, koska poliittinen sota vallasta on sitä vaatinut. Yhteiskunnan varallisuus ja tulot eivät enää riitä kattamaan tuhansien lakien edellyttämiä hyvinvointivelvoitteita, joita on muutaman viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana maan poliittinen johto virkamieskunnan väsymättömällä tuella itse itselleen määrännyt. Ja lisää tulee päivittäin.

Elämme maailman- ja instagram-aikaa, jossa loogiset ja tunnettuun luonnonjärjestykseen perustuvat todistelut saatetaan kumota poliittisesti tarkoituksenmukaisempien totuuksien tieltä. Aatteet, tunteet ja lyhytjänteinen poseeraaminen ovat poliittisesti arvokkaampia perusteita kuin matematiikka tai se kuuluisa maalaisjärki.

Maalaisjärjen ongelma on sen epämuodikas brändi. Maalaisjärki samaistetaan jostain syystä edistyksellisemmissä piireissä maalaiseen konservatismiin. Ja sitähän se on. Vuodentuloon liittyvien kokemusperäisten käytäneiden kunnioittamista ja edelleen kehittämistä. Kun puhumalla ei selvitä.

Toki voisi ajatella känsäisten käsien maailmaa myös sellaisena, jossa vinttikamarissa tähtiöinä tarpeeksi unelmoitua lähdettäisiin paremmassa paidassa hakemaan Kelasta se mikä jokaiselle kuuluu. Vaikka ei ole paljon. Mutta paikallisesta säästöpankista saa pyytämällä lisää lähes nollakorkoista lainaa. Poikettaisiin osuuskaupasta paistinmöhkäle ja muutama keissi kaljaa. Sitten vielä monopolista jallu tai pari. Mietittäisi pirssimatkalla tiluksille minkälaista olisi olla laulaja-lauluntekijä. Miksei sitäkin voisi kokeilla. Tai kuvata ja editoida hassuja traktorivideoita YouTubeen. Ja viikonloppuna mentäisiin kylän liikenneympyrään pysäyttelemään liikennettä ja vastustamaan Sudanin kuivuutta sekä puutteita varhaiskasvatuksen sukupuolisuussensitiivisyydessä.

Pelottavana näemme eurooppalaisen poliittisen ylhäisön kohoavan luksuksessaan yli peltojen, pajojen, pankkien ja tehtaanpiippujen. Saksalaisten loistoautojen peräpenkillä harjoitellaan naamanilmeitä globaalin osattomuuden julkiseksi suremiseksi. Suurituloiset vuodattavat kyyneleitä pienituloisten vaikeuksista. Kaikkein parhaimmassa asemassa olevat hiovat joukolla pilkunpaikkaa lauseessa, jonka tavoitteena on pitkällä tähtäimellä parantaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ahdinkoa.

Jostain syystä maailma kuitenkin kulkee päinvastaiseen suuntaan. Mutta syy ei ole missään muualla kuin samoja etuja nauttivan kanssatoimihenkilön väärässä yhteskunnallisessa visiossa.

Suomalainen jättää kaupassa hyllyyn paljon sellaista, mitä ostoskoriin aiemmin tottumuksesta mätettiin. Elintarvikkeiden hinnan määräävät keskusliikkeet raportoivat ennennäkemättömiä voittoja. Tuvan lämmittäminen sähköllä saattaa tulevana talvena olla liian kallista. Illalla kuullaan uutisista omistajaohjauksen poliittisista nyansseista ja tarpeesta varautua jopa energiaevakkoon.

Mutta suomalaisten veronmaksajien tuella on sen sijaan onnistuttu vähentämään kirgisialaisten tupakointia, koska kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta ei halua synnyttää vaikutelmaa itsekkyydestä. Keski-Aasian keuhkoterveys tarvitsee panostamme.

On siinä poliitikolla kestämistä, kun kansalaiset eivät ymmärrä tässäkään asioiden suhteita. Pari miljoonaa ei ole paljon, mutta ei välttämättä ole 12 miljardiakaan. Populistit tarttuvat juuri näihin muutamiin miljooniin, mutta siihen voi kuitenkin luottaa, että Suomen hyvin informoitu kansa on vakaa eikä lähde barrikadeille.

PS. Valtionjohto on koko itsenäisyytemme ajan turvautunut vaikeina aikoina alkoholin tuomaan hetkelliseen helpotukseen. Ei siinä ole mitään ihmettelemistä.

Normaali

Juhannus on perinteiden riemujuhlaa

Jusa kompasteli kuistilla mölkkypalikoihin. Tyhjät tölkit rämisivät portaita alas, kun hän kumartui kaiteen yli ja tööttäsi punavaahtoiset yrjöt kanervikkoon.

Mustat haituvat silmissään hän pyyhki käsiään ryppyisiin pellavahousuihin ja yritti pysyä polulla. Pihaan kaatunutta puuta ei suuremmin ehtinyt ihmettelemään. Venettä ei laiturinkupeessa näkynyt, sen sijaan laiturin päässä makuupussilta näyttävä mytty ja tyhjiä pulloja.

Hyttyssavun maku suussa puhallutti napakan jälkiyrjön, pani kävyt pomppimaan kivisellä polulla.

Riku ja vene. Ei venettä eikä Rikua. Kauhu takoi otsassa kankkusta lujempaa. Sumea kuva veneessä heiluvasta Rikusta sirahteli aivoissa.

Jusa kääntyi ympäri ja kompasteli takaisin polulle. Puhelin. Missä on mun puhelin. Jusa jyräsi sisään mökkiin. Maisan kuontalo paistoi vilttikasasta ja avaamattomassa vuodesohvassa kyyhötti Jenni punaisessa hupparissa.

Riku oli hävinnyt. Missä se puhelin on. Jusa tempaisi kumisaappaat jalkaan ja painui takaisin ulos. Kuistin pöydällä oli ryyppytauhkan seassa puolikas jallupullo. Muistikuva jallua tuputtaneesta Rikusta läiskähti tajuntaan. Jusan kädet tärisivät kyynerpäitä myöten. Alaruumis tuntui veltolta ja mahassa kiersi. Kabanossiin tumpattu rööki pani yökkäämään.

Aurinko paistoi nopeasti liikkuvien pilvien lomasta. Jusa katseli filmiä itsestään ja raapi pistelevin käsin kutisevaa päätään. Itkunsekainen yökkäys painoi kumaraan.

Ei voi olla. Missä Riku. Vene oli poissa. Soitan johonkin. Missä puhelin.

Jotenkin se oli kai autossa. Mökin nurkalta näkyi auringonkaistaleessa harmaat jalat.

Riku makasi nurmikolla selällään. Mahan päällä oli Asterix ja Kleopatra.

– Kato moro. Ei muuten maistu yhtään kossu jaffassa. Kokeile.

Jusa istahti pumppu helpotuksesta takoen nurmikolle.

– Pitäisköhän hakee se vene tohon omaan laituriin, ennen kun se naapurin jengi herää. Et nimittäin jääny koviin hyviin väleihin niiden kanssa.

Jusa katseli rakastavan hetken Rikua ja tempaisi huikan keltaista.

– Pitäis.

Normaali

Yhteisöllinen positiivisuus, kansallinen voimavaramme

Nykyisin on parempi olla positiivinen. Suhtautua myönteisesti noin kaikkeen ja ainakin kollektiivisuusmuotiin, joka  pullahtaa trendinä esiin aina silloin tällöin. Yhteisöllisyys, läpinäkyvyys, auttaminen, epäitsekkyys ja ennen kaikkea positiivisuus ovat tärkeitä laatupiirteitä, jotka kunnon kansalainen haluaa itseensä liitettävän.

Kasvavassa määrin on härmäläinenkin kiinnostunut oman esityksen tekemästä vaikutuksesta elämän näyttämöllä. Kehonegatiivisuuden kohteeksi joutunut nobody on nobody, kunnes aateloituu kärsimyksen katharsiksen kautta kiertäväksi tarinaksi sosiaaliseen mediaan. Tai entiset rillumarei-veikot, jotka jaksavat pyytämättäkin kertoa raitistumisistaan. Mielenkiintoisimmat tarinat kyllä koskevat sitä ennen-aikaa.

Ennen vanhaan melkeinpä kovinta human interest –sisältöä löytyi uskonnollisten herätysliikkeiden julkaisuista ja lehdyköistä. Niistä saattoi lukea yksityiskohtaisia selvityksiä jopa murhatöistä, päihteillä läträämisestä puhumattakaan. Loppu oli aina samanlainen, synkästä negatiivisuudesta petoksen, seikkailun ja pahanteon kautta positiivisen avoimeen rehtiin suomalaisuuteen, jota edetään päivä kerrallaan. Pimeydestä valoon, negatiivisuudesta positiivisuuteen.

Nykyisin saman saa lukea päivittäin sanomalehdestä ja sen jälkeen muutaman kerran vielä facebookista. Kreikkalaisen klassisen teatterin säntillistä juonenkuljetusta mukaillaan myös tarinassa sen tunnetun perheenäidin salakavalasti alkaneesta juopottelusta ja pullon jemmaamisesta lapsen talvikenkiin. Paha pakotti kipottamaan, vaikkakin laatujuomia, hyvä löi pullon tahdottoman kädestä ja valo tuli. Siitä kiitollisena se täytyy kertoa päivittäin mahdollisimman monelle ihmiselle.

Niin, ja pitää muistaa kiitellä kaikkia paitsi tietysti itseään.

Tarinan ydinopetus on kuitenkin se, että liialliseen viinanjuontiin taipuvaisen suomalaisen on mahdollista vaihtaa päihteiden käyttöön ajava umpimielisyys yhteisön valvomaan mekaanistiseen patenttipositiivisuuteen. Sen saavuttamiseksi on ollut sukellettava pohjoisen mielen synkimpiin syvyyksiin. Mariaanien hautaan, jossa soi taukoamatta Heikki Salon musiikki. Vasta tämän kemiallisen ihmeen koettuaan voi ulkoistaa perkeleensä positiivisuuden potkittavaksi.

Eräällä tavalla siis vain tarpeeksi negatiivisesta voi tulla tarpeeksi positiivista. Eniten hävinnyt voittaa, kupongit täyttää joku muu.

Eli sinustakin, ihan perusliikakäyttäjästä, voisi tulla positiivista valoa heijastava minijulkkis tähän valottomaan, ylikansoitettuun ja saastuvaan maailmaan, jossa jalkakäytäviäkään ei hiekoteta läheskään aina.

Positiivisuudesta ja yhteisöllisyyden voimasta muita enemmän tietävät ovat ahkeria sosiaalisen median julkaisijoita. Ihan älykkäänäkin pidetyt henkilöt kilvoittelevat sosiaalisessa mediassa henkeäsalpaavin avauksin. Onhan nimittäin niin, että kaikki rahvaan negatiivinen on paremmin ajateltuna positiivista paitsi autoilu suurissa kaupungeissa. Tieteen ja taiteen sisäistäneet ovat positiivisia, tosin vähän haikealla tavalla, koska tyhmät eivät tule ajoissa ymmärtämään uhrauksemme mittakaavaa. Fosforimaalit on yksinkertaisesti vaan kiellettävä tienviitoista.

Asioiden arvo mitataan ”No nyt” – kommenttien lukumäärällä, koska pelkkä peukuttaminen ei ole oikeastaan enää osallistumista. Latteudesta ja banaaliudesta on tullut hyveitä, samalla tavalla kuin loogisesta epärehellisyydestä politiikassa.

Suomalaisten omaehtoista kansallista etikettiä on onneksemme rantautunut rikastamaan myös muualla maailmassa jo pitempäänkin tunnettu hyvyyden pikavippi eli anteeksipyyntö. Jos tämä yhteisöllisen myönteisyyden sivuilmiö olisi tullut muotiin aikaisemmin, olisi moni saanut pitää työpaikkansa tai perheensä. Julkinen anteeksipyytely maailmalta tekee henkilöbrändille ihmeitä ja saa aikaan outoa hyväksyntää. Vaikka siis olisi puhkonut päissään sokean pyöränkumit.

Politiikkaa tämä ei muusta maailmasta poiketen koske. Täällä ei maan tavan mukaan turhia anteeksi pyydellä vaan ollaan vähän aikaa sairauslomalla.

Kun arvioimme lähimmäisten matkaa rinnallamme on hyvä muistaa, että ei ihminen ole heikko, se on vaan vajonnut negatiivisuuden kierteeseen ympäröivän yhteisön positiivisuuden ja tuen puutteessa. Eli jonkun pitää olla vieressä vahtimassa, kun radiosta tulee Disco inferno. Muuten saattaa lyödä rillumarein päälle ja ties miten siinä käy. Lapset jää tarhaan, koira sköndää olohuoneen karvalankamatolle, jää joogat väliin ja ei rattijuopumustakaan voida sulkea pois. Olisi siinä taas kauhea selviytyminen ja sisäisen Mount Everestin kiipeäminen edessä.

Yhteisöllisimmillään ja positiivisimmillaan suomalaiset tapaakin ravintolassa, yleensä illemmalla. Kymmenen paikkeilla useimmat ovat vapautuneet maailman kahleista ja vähät välittävät maailman mielipiteistä omasta olemisesta, koska mä olen mä ja teen just näin ja näytän just tältä, bitches!

Noin kolmasosavuorokauden kestävä positiivisuuden stintti aiheuttaa noin kolmen vuorokauden negatiivisen pienihmisyyden, jonka aikana pyritään pysymään niin pienessä sivuroolissa kuin se elämän näyttämöllä suinkin on mahdollista. Mutta on oltu yltiöpositiivisia, avoimia ja rakastettavan hupsuja. Joskus vähän äksyjä ja miksei jopa riidanhaluisia, mutta yleensä ihania. Ja ainakin suuren osan aikaa suhtauduttu aidon positiivisesti ympäröivään maailmaan.

Yhä useampi suomalainenkin esiintyy työmarkkinoilla toimihenkilön ominaisuudessa. Täyspainoinen esitys edellyttää paitsi huolestuneisuuden päivittäistä julkituontia koskien suomalaisten aiheuttamaa ilmastonmuutosta, niin myös kaiken muun kattavaa positiivisuutta.

Kun saadaan kenkää, niin kerrotaan LinkedInissä sisäisen äänen ohjanneen tahtomaan elämältä jotain muuta. Kun on tullut kokonaista kolme vuotta nyt tätä samaa jo tehtyä. Vaikka lähdetään innoissaan kohti uusia haasteita, niin jätetään surullisena superihana joukkue ja ihan paras firma. Saadaan tukea ja kannustusta, mutta missään nimessä kukaan ei ole epäonnistunut missään. Riitaisia ja toimimattomia työyhteisöjä ei ole enää olemassakaan.

Paitsi oikeassa elämässä.

Koko maailmaa koskettava henkilökohtainen positiivisuus on melko yhdentekevää, jos ei ole taustakuvaksi heijastaa ihan helvetinmoista negatiivisuutta. Somen uutiskynnyksen ylittäminen on jo tavallisin keinoin melko vaikeaa. Täytyy hiilijalalla pörrätä kehitysmaahan lastoittamaan kulkukoiran käpälä. Vähintään. Ja jos saa snorklauskuvaan mukaan muovipullon niin vielä parempi. Tai pelata farmikierteen päätteeksi nollapeli NHL:ssa. Tai vastaavaa.

Parhaimmillaan suomalaista positiivista elämänasennetta edustaa nimettömänä köyhille lapsille lahjoittanut omalla naamallaan Facebookissa.

Normaali

Liikenneympyrä – hyvinvointiyhteiskuntamme armoton peili

Hyvinvointiyhteiskunnan korkeakulttuurin asukkaiden henkistä evoluutiota kuvastaa hyvin arkisessa elämässä usein kohtaamamamme liikenneympyrä.

Maailman ehkä tulevaisuudessa toimivimpaan uudisasukkaiden ja rakennuskonglomeraattien pajatsoon, eli pääkaupunkiimme Helsinkiin niitä on rakennettu satoja.

Liikenneympyrä on arkinen mittelö, peli, jossa jokainen tahtoo voittaa.

Yhteiskunnallinen kehitys on tehnyt aseistetut valvojat tarpeettomiksi. Oikeuksia ja velvollisuuksia jakamaan riittää tolpannokkaan ripustettu värikäs tasasivuinen kolmio.

Kaupunkilaisten yhteisöllisen yhteensopivuuden suotuisa kehitys on viime vuosikymmeninä saavuttanut tason, jonka puitteissa on voitu osittain luopua kulkuoikeuksia jakavista värivaloista.

Ympyrän arkilarpin säännöt ovat useimmille selvät: Kolmion nähneen pitäisi tietää kuka saa mennä ensin ja kenen pitää nöyrtyä antamaan tietä.

Autolla pelialuetta lähestyttäessä aistit terhentyvät. Kun näyttää siltä, että kolmion velvoittavasta suunnasta saattaisi nipin napin ehtiä näyttämään takavaloja etuoikeutetulle, lyödään tietysti kaasu pohjaan ja tempaistaan renkaat ulisten liikenneruletin osakilpailuvoittoon. Ympyrässä etuajo-oikeutta nauttiva ei ehdi eteen, vaikka tietysti kaikkensa sen eteen tekee. Vaivaa useamman kilometrin. Tappion katkeruus on lisäksi suoraan suhteessa voiton vieneen ajoneuvon merkkiin ja vuosimalliin.

Hereillä tulee olla alituiseen, koska joskus eteen sattuu odottamattomia muuttujia. Kuten pelissä väärään suuntaan etenevä pienehkö henkilöauto. Tässä ei kuitenkaan ole välttämättä motiivina epäreilu kilpailu, syy löytynee muualla vallitsevista laajemmista pelisääntöjen toleranssista. Tätä kutsutaan virastoissa myös kulttuurieroiksi. Eihän esimerkiksi amerikkalaisen jalkapallon pelaajat osaa englantilaisen jalkapallon sääntöjä alkuunkaan.

Liikenneympyrän kivi-paperi-sakset -säännöissä määritellään tietysti myös kävelijöiden, pyöräilijöiden, potkulautailijoiden, leijulautailijoiden ja joogalentäjien etuoikeudet. Yleisistä arvo- ja mielipidesyistä etuajo-oikeus on muuttunut etuoikeudeksi. Joukkosi eessä, urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin. Sanotaan laulussakin.

Muuta liikennettä huomattavasti nopeammin ajokaistoja mukailevaa kevyen liikenteen väylää etenevä pyöräilijä kurvaa usein isompia jarruttelematta tai sivuilleen vilkuilematta pelialueen ulkokehän tienoilla olevalle suojatielle. Autoissa kohahdellaan jumalatonta pelirohkeutta ja hiuksenhienoja rakosyöksyjä. Ja ajatelkaa, ennen ei ollut edes kypäräpakkoa!

Tavoitteena on adrenaliinimyrskyn lisäksi hyvänolontunne siitä, että etuoikeus ei jäänyt käyttämättä. Laajemmin ottaen kiireen oikeutus määrittyy nykyisin kulkemismuodon mukaan.

Erityistä pelirohkeutta osoittavat silloin tällöin myös hahmot, jotka astuvat etenkin talvisin (säännöt ovat tietysti kaikissa sääoloissa samat) rivakasti suojatielle kohtaloonsa karvareunainen pussi päässä. Tämä on jo suoranaista uhkarohkeutta, koska liukas tienpinta tekee autoilevien pelaajien mittelön entistä vaikeammaksi jarrutusmatkojen pidentyessä.

Ei pidä tietenkään yleistää. On henkilöitä, jotka vapaassa yhteiskunnassa omaksuvat arkipäivän roolipelissä yksilöllisistä syistä hyvinkin poikkeavia hahmoja. Vilkkaalla kokoojakadulla ihan eriä larppaava hiljentää ruuhkajonon keulilla ajoneuvonsa kävelyvauhtiin sata metriä ennen pelialuetta ja vilkuttaa valoja, jotta mahdollisesti kaukana ympyrästä seisoskelevat ihmiset aktivoituisivat käyttämään oikeuksiaan. Pienen odottelun jälkeen nytkähdetään liikkeelle, koska peliin pyrkijöitä ei näy. Yleensä pysähdytään vielä velvollisuusmerkille odottelemaan, jos voisi vielä jonkun tai jonkin etuoikeuksia kunnioittaa.

Liikenneympyrä symboloi yhteiskuntamme valintoja kilvoitellessamme Olof Palmen viitoittamalla tiellä. Tärkeintä on laatia mahdollisimman paljon sääntöjä, koska ihminen 2.0:n näytteleminen on niiden myötä huomattavasti vaivattomampaa.

Liikenneympyrä, totuus ja elämä.

Normaali

Pelko on asenteemme

Pieni, mutta rohkea Suomi taistelee sosialidemokraattien kansanedustaja Erkki Tuomiojaa vastaan Euroopan suurimman sotareservin ja maailmanluokan taistelukaluston avulla.

Rauhanmerkki-Erkki sotii suullaan ja kynällään establismenttiä vastaan, niin kuin hänelle ja kaltaisilleen kuuluukin. Vakaumuksellisesti. Ja tekee sitä niin kauan kunnes itse-instutionalisoitu, mutta mahdottomaksi tiedetty ilmiö, eli rauha vallitsee. Tai niin kauan kuin ääni pihisee.

Tämä on pelkästään arvostettavaa ja niin pitää vakaumustaan kunnioittavan poliitikon tehdäkin. Erkin maalittaminen on lähinnä merkki poliittisten vastustajien epävarmuudesta.

Rauha näyttäytyy eri ihmisille selvästi eri asiana. Erkinkin nostalgiakuvaston perusnäkyihin lukeutuva spartakiadirauha arvotti polliittista imeprialismia valikoivasti. Ainoastaan USA ei saanut levittää kulttuuri-imperialismiaan; pop-musiikki ja elokuvat sekä kuluttamisen ihannointi kulkivat kiistattomasti maailmantuhon edellä. Sortovaltio USA:n röyhkeä maailmanvalloitus oli yksinkertaisesti estettävä ja haettava turvaa sosialistiseen humanismiin perustuvista valtioista, kuten itäistä Eurooppaa muutenkin dominoivasta Neuvostoliitosta.

Neuvostodiktatuurin ihmisoikeuksista piittaamaton imperialismi oli vasta hyvin paljon myöhemmin ja pitkin hampain tunnustettuine lieveilmiöineen välttämätön välivaihe parempaan, humaaniin ihmiskuntaan. Maailmaan, jossa eivät United Fruit ja Shell riistäisi viattomilta ihmisiltä elinmahdollisuuksia.

Toisen maailmansodan muuttuminen kolmanneksi estettiin rakentamalla protestanttisen Euroopan sydämeen muuri, jonka toiselle puolella syntyi edelleen hämmästyttävä sovinistis-nihilistisen poliittisen diktatuurin puhdasoppinen ilmentymä, Neuvostoliiton satelliittivaltio Saksan Demokrattinen Tasavalta (DDR).

Ihmisten välisen kanssakäymisen poliittista syistä estävä muuri kaadettiin vuonna 1989 kommunistisen (tai äärisosialistisen) Neuvostoliiton kaaduttua suunitelmatalouden täydelliseen romahdukseen. Poliittinen järjestelmä, joka oikeutti muutaman tuhannen komiteanöösin ja byrokraatin leikkimään ihmisten hengellä ja terveydellä kaatui lopulta omaan epäinhimilliseen irvokkuuteensa.

Jo riitti sorto ja väkivalta.

Entiseksi muuttuva Neuvostoliitto jakoi massiivisen resurssitaloutensa uudelleen. Kaatuvan diktatuurin poliitikot, maaherrat, sotilaat ja vakoilugangsterit jakoivat öljy- ja kaasukonglomeraatit ja kristallikruunut parhaansa mukaan. Tilanteen kapitalisoineet ostelivat lontoolaisia jalkapalloseuroja ja tilailivat panssaroituja mersuja. Kansa säilöi nauriitaan maakellariin Kaukasukselta Laatokalle kuten aina ennenkin.

Länsi ja kapitalismi näyttivät voittaneen.

Eipä sitten aikaakaan, kun entinen Neuvostoliitto ryhtyi itse epäilemään suurvaltabrändiään. Ei kai heille taas naurettu lännessä? Neuvosto-Venäjän imperiumin heikkona hetkenä pääsi USA iskemään ja pakotti jopa entisiä neuvostotasavaltoja kapitalismin leiriin ja muutti ne NATO-territorioksi. Mitäpä muuta se oli kuin nykyisen Neuvostoliiton uhkaamista. Neuvostoliitto oli sentään vapauttanut maailman saksalaisten fasistien kynsistä.

Siinä oli sitten kaikenlaista Georgiaa sun muuta. Kaikeksi hämmästykseksi amerikkalaiset vasallivaltioineen kokivat oman takapihan siistimisen varsin kielteiseksi. Krimin oman sataman valtausta pidettiin jopa alueloukkauksena. Ja hysteria riistäytyi valloilleen, kun lähdettiin vapauttamaan sorrettuja Itä-Ukrainan venäläisiä CIA:n rahoittamien ukrainalaisten poliittisten roistojen ikeestä.

Mutta nyt se vasta on piru merrassa.

Amerikkalaisten propaganda on onnistunut sokaisemaan uskolliset tsuhnat keskustapuolueen kokemattomia poliitikkoja myöten. Kun on muutamaa peräkylän poliitikkoa marinoitu EU:n hyvissä viineissä ja opetettu pitämään nahkapohjakenkiä, niin tässä on tulos. Suomi kuvittelee olevansa osa läntistä Eurooppaa. Entisen Neuvostoliiton hyvän tahdon politiikka ystävällismielistä pikkuvaltiota kohtaan on nyt todellakin vaakalaudalla.

Tästä varoittelevat Erkki Tuomioja ja Anna Kontula. Heidän pitääkin tietysti tehdä niin, koska he ovat äärivasemmistolaisia ja kavahtavat tätä sinimustan konsensuksen aikaa ja suhtautuvat epäillen amerikkalais-kokoomuslaiseen länsihegemoniaan, jossa uskotellaan, että ihmisen elämä ei tarvitse perustua byrokraattien armoon ja abstraktiin poliitikkojen välineistämään tulevaisuuspelkoon.

PS. Sodassa ihmisten tappaminen ei ole oma vika kuten ei ole alkoholismikaan. Yhteiskunta nostaa kuppilassa tuopin huulille ja kansainvälisten lakien oikeuttama valtio painaa rintamalla liipasinta.

Normaali