Somessa raavitaan tikkuja ja välillä syttyy

Etätyöaika näyttää tiivistäneen erilaisten mielipidekuplien sisäilmaa melko tavalla. Politiikassa toimiva huomaa sen siitä, että nokakkain käyty keskustelu vaikkapa nyt poliittisten ryhmien erilaisista näkemyksistä on tavannut olla erimielisyyksistä huolimatta jossain määrin toverillista.

Nyt pikemminkin Twitterissä ja Facebookissa välitettävät käsitykset lipsahtavat helposti poliittista oppositiota kohtaan lähinnä epäselvästi määritellyksi antipatiaksi. Koska vaalit ja yleisö.

Teamsin välityksellä maailmaa katsova näyttää uppoavan usein myös ihan omaan kuplaansa. Tämän voi päätellä kulmikkaista purkauksista, jotka eivät enää rajoitukaan laskelmoivaan politikointiin.

Someaikana tikkujen raapiminen omalla pihalla ei jää omalle pihalle. Pahimmassa tapauksessa paikalle tulee karhuryhmä ja syyttää yrityksestä polttaa naapurin talo. Tilanne mutkistuu, kun paikalle saapuu toisen puolen naapuri, joka väittää antaneensa raapijalle tikut ja vieläpä käskeneensä raapimaan.

Joillakin pihoilla raavitaan innokkaasti takkatikkuja tontin rajoilla. Naapurin soittama karhuryhmä pysäytetään isolla porukalla jo hyvän matkan päässä. Jaetaan puhelinvideoita, joissa selostetaan kuinka taantumuksellinen poliisivaltio uhkaa ihmisoikeuksia.

Pahantahtoinen näsäviisaus on uusi kansallisurheilu, jossa henkilöön menevä mikrohyökkäys tuntuu olevan paras puolustus. Ollaan kuin rivimiehet 30-vuotisessa sodassa; kukaan ei oikein kunnolla tiedä miksi soditaan, mutta vihollisen kimppuun käydään säälittä, vahingoittaakseen, tappaakseen.

Poliittinen atmosfääri on oma lukunsa, kuplan sisäilmaongelmiin on totuttu. Mutta ei tarvitse kuin selata hetken vaikkapa kaupunginosaryhmää, niin huomaa, että jonkin avauksen viattomuudesta tai aiheesta huolimatta viimeistään kolmas kommentti on tarkoitettu satuttaamaan jotakuta.

Kukin tyylillään, enkä jaksa uskoa, että ennen oli viisaammin.

Somesta päätellen näyttäää suurin puute olevan edelleen siitä mitä eniten tarvittaisi.

Se on suhteellisuudentaju.

Normaali

Kävelyopetusta tyhmälle veronmaksajalle

Viherpesu, eli asioiden kuorruttaminen trendinmukaisella tekovastuullisuudella on jo business as usual. Sporttiketjusta ostetussa kuttaperkkatakissa roikkuu kymmenen lappua, jossa todistellaan kestävää tuotantoketjua ja sanoudutaan jyrkästi irti kaikesta siitä, mitä nykypäivän hyvinsyönyt 35-vuotias toimistotyöntekijä voisi pitää ikävänä. Sitten on vielä yksi lappunen, joka julistaa, että muut lappuset on tehty kolmesti kierrätetystä uusiopaperista.

Ja mitä enemmän globaalia kivuutta on saatu ympättyä miljoonilla brändiin, sen enemmän kuttaperkkaparkasta voi pyytää fyrkkaa. Ja kauppa käy.

Mikäpä siinä, ei anekaupassa mitään vikaa ole, jos siitä tulee itselle parempi olo. Siis silloin, kun naapurin kalliimpia lastenvaunuja hangessa työntävä kotiäiti tulee vastaan halvemmassa kuttaperkkaparkassa.

Uusin keksintö tässä rehellisen junttiuden maassa on viestintä.

Kun esimerkiksi Postissa ei keksitty, miten saataisiin kirjeet osoitteisiin ja paketit osumaan edes talousalueen tarkkuudella, niin päätettiin panostaa viestintään.

Heippa kato jos sun päkitsi menee wrong ädressiin niin sä voit ajatella ei oumagaad toi posti ei kyl saa niinku tyyliin mitään juttui tehtyy oikein niin mä sanon sulle että just a minit meidän jengi tuo sun päkitsin alle oomin yhteen mestaan joka selviää täs ihan lähiaikoina joten just tsillaa ja venaa sä tilaat mä tuon!”

Ei voi ällistynyt paljasnilkkakaan muuta kuin jäädä hämmästyneenä odottamaan milloin apsi kilauttaa zalandojen saapumisen marketin yllätysluukkuun.

Postissa juhlitaan koko kaistan levydellä miten tää siis osuu ja uppoo.

Sitten lyötiin taas uusia pohjia pöytään. Alimmillekin virkaportaille pudonneista muistioista on saattanut ajatuksella voida lukea, että olisi hyvä lohkoa jotain pientä veronmaksajien rahoista myös kävelyyn. Koska pyöräilyyn sitä on niin surutta lapioitu, että vastuuntuntoisimpia hävettää.

No, avustuksia kaikkiin kivoihin liikenneideoihin jakavat Traficom (Os. Liikenne- ja viestintävirasto) katsoi tarpeelliseksi lähteä ilon kautta osarahoittamaan Helsingin Seudun Ympäristöpalvelujen (HSY) Ilmastoinfon hanketta Dallaus for Dummies.

HSY:n mukaan markkinointikeinoksi on valittu ”karnevalisointi”, jossa huomion herättämiseksi asetelma ikään kuin käännetään ja kävely esitetään ”opiskeltavana” asiana ja tyylikysymyksenä. Graafista ilmettä ryyditetään vanhalla Monty Python -klassikkosketsillä ”Ministry of Silly Walks”, jonka perimmäinen iva on ilmeisesti mennyt jonkin verran yli muodikkaan kampaamoleikkauksen.

Sketsissä nimenomaisesti pilkataan hallinnon pyrkimystä omia ja määritellä mitä merkityksettömämpiä asioita ja työllistää niillä itseään. Jotenkin en kokemukseen perustuen jaksa uskoa, että tässä olisi kyseessä jo toisen asteen ironia. Ja voi tietysti olla, että tämän innoittamana ryhdytään housut kintuissa niin väittämään. Mutta siitä tulee väistämättä lost battle.

Toisaalta samasta kassasta on päätetty nakata muutama kymppitonni myös joukkoliikenteen matkustajakadosta kärsivälle Helsingin Seudun Liikenteelle (HSL) hankkeeseen, jonka tavoitteena on ”Jalankulun ilmeen päivitys eri konteksteihin sopivaksi  ja saavutettavuuskriteerit täyttäväksi sekä kävelykilometrikisan viestintä- ja markkinointisuunnitelma lähivuosille”.  Tämä on sentään kuvattu vanhan liiton asiallisella virastokielellä. Kudos.

Päälleliimattujen kömpelöiden anglismien avulla yritetty oikotie uskottavuuteen aiheuttaa usein pelkästään myötähäpeää. Myötähäpeä on kuitenkin kauhun ohella myös kysytyintä viihdesisältöä. Ja puoliälykkäällä ironialla itseään korottavat tvittermesojat saavat uutta materiaalia piirikuntatason digi-standuppiin.

Jos ei tietäisi paremmin, voisi luulla, että virastojen erikoissuunnittelijat, ylitarkastajat ja neuvokset olisivat kaikki muotilasit päässään toisiaan netissä kehuvia milleniaaleja. Voin kuitenkin kokemuksesta kertoa, että vaikka toiselta vaikuttaa, siellä on edelleen pääasiassa pitkälle koulutettua, skarppia, kokenutta ja vastuullista porukkaa. Eivät vain voi mitään tuleville ja meneville ministerikotkotuksille. Eikä jonkin kestävän kehityksen tikkaribrändistä hedhantatulle asiakaskokemusmarkkinointojohtajalle

Nyt voimme vain rukoilla, että Mr. John Cleese ei saa vihiä suomalaisen virastokeskijohdon kuningasideasta. Tai toisaalta että saa, mutta siinä tapauksessa kuolemanasiallisella poliittisella johdolla ja virastoylimyksillä ei tule huumorintaju riittämään.

Normaali

Tuulella käyvä hyvinvointiyhteiskunta on vuosisadan sosiaalinen innovaatio

Meistä kukin tavoittelee koko ajan jotain. Enemmän, parempaa, arvostetumpaa, kivempaa. Ja mielellään enemmän kuin toisilla. Eli yksinkertaisesti valtaa suhteessa toisiin.

Hallitseva keskiluokkainen elämäntapa on verojärjestelmää ylläpitävä pakkoliikkeinen sarjatoiminto, joka perustuu uskoon hallinnon oikeudenmukaisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen. Ei suinkaan mihinkään taikauskoon, vaan tapaan uskoa samaan, kuin olettaa muiden samanlaisten uskovan. Päätökset vaikeista asioista voidaan kyseenalaistamatta ulkoistaa valtion ja kunnan päälliköille sekä ministereille. Kun muutkin näin näyttävät ajattelevan.

Ihmisyhteisöjen kilvoittelu toteuttaa alati samoja ikiaikaisia mekanismeja. Suomalaisiin koteihin myytiin muutama vuosikymmen sitten valtava määrä tietosanakirjoja, nahkaselkäisiä kaunokirjallisuussarjoja ja kalliisti koristeltuja perheraamattuja. Niihin varojaan sijoittanut halusi ensisijaisesti todistaa itselleen ja muille osallisuutta tai pyrkimystä norminmukaiseen hyvinvointiin. Toissijaisesti haluttiin taata lapsille mahdollisimman helppo tie toisintamaan totuttua elämäntapaa ja tuottamaan lisäresursseja perhepiiriin.

Tänään näkyvälle paikalle polttomoottorin sijasta akulla käyvän henkilöautonsa lataukseen jättävän henkilön moraalinen ylemmyys ei poikkea mitenkään tunteesta, jonka herätti aikoinaan tuliterä osamaksuvolkkari korttelin ensimmäisenä autona. Vaikka ensin mainitun yksityisauton kauppakeskuskäyntien edellyttämä energia tuotetaan pääsääntöisesti laajaa moraalista norminärkästystä herättävillä fossiilisilla polttoaineilla.

Maailma on ihmeellinen, ihminen aina samanlainen.

Ihmisillä näyttää olevan nykyisin liian vähän aikaa toisten ihailuun. Sosiaalinen media takaa palstatilaa jokaiselle, mutta tavallisen elämän huippuhetket eivät ylitä uutiskynnystä edes lähipiirissä. Yhteisöllisyyden väitetään olevan erityisen tärkeää, vaikka kaikki merkit viittaavat juuri päinvastaiseen: hedonistisia ja narsistisia piirteitä käsittävän elämänasenteen vahvistumiseen.

Tämä näkyy esimerkiksi alati yltyvänä vaatimuksena persoonallisuuteen liittyvien poikkeavien erityispiirteiden kirjaamisesta vauhdikkaasti pitenevälle normilistalle. Kannetuilla veroilla järjestettävät yhteiskunnan palvelut vaativat vuosi vuodelta lisää resursseja ja siten lisääntyvää tuottavuutta, jonka tavoittelua yksilöiden erilaisten mieltymysten ja ominaisuuksien erityinen huomioiminen ei tee ainakaan helpommaksi.

Oikeudenmukaisuudesta on tullut mielipidekysymys ja ryhmässä toimitaan yksilön ehdoilla. Aika kaukana yhteisöllisyydestä saati suvaitsevaisuudesta.

Pyörremyrskyksi yltyvän mielipideriitelyn lomasta on vaikea hahmottaa kehityskaaria. Yksi asia näyttää kuitenkin selvältä. Yhteisöllisyys tarkoittaa joukon korostamista suhteessa toiseen joukkoon. Yhden henkilön kokemus paremmuudesta heijastuu joukosta, jonka itselle tärkeä ominaisuus erottaa muista joukoista.

Tylsän keskiluokkaisen materialismin päälle on aina rakenneltu mitä ihmeellisempiä moraali- ja normijärjestelmiä. Nykyisin älyllisesti vetelää keskiluokkaista erottumisjärjestelmää edustaa faktatiedon kohottaminen kyseenalaistamattomiksi uskonkappaleiksi.

On toki aina ollut niin, että jonkin oppiarvon, kuten professorin tittelillä varustettu on absoluuttisen tiedon ruumiillistuma. Vähän samoin, kuin lääkärin oletetaan automaattisesti tietävän kaiken ihmisen terveydestä ja etenkin sairaudesta. Tai noitatohtorin kaikesta edellä mainitusta.

Kun niinsanottuja tieteellisiä faktoja aletaan syntetisoida poliittisiin tarkoitusperiin sopiviksi päädytän tilanteeseen, jossa faktat synnytetään palvelemaan poliittisia tarkoitusperiä.

2020-luvun suomalaista ei voi millä tahansa uskomusväitteillä huiputtaa, tarvitaan asiatietoa, eli faktaa. Toki poliittisesti kanonisoitu riittää, koska halua, aikaa tai mahdollisuuksia ei yksilötason faktantarkistukseen ole.

Hyvinvointiyhteiskunta on syntynyt kilpailun mahdollistamasta kasvusta, jota ymmärrettävästi ja tarpeeseen on syntynyt ajan saatossa kontrolloimaan laaja virkakunta ja vaikkapa ammattiyhdistysliike. Kasvun paradigman hyytyessä jäljellä on tarpeettoman suuri koneisto. Kontrolli elää kontrolloitavasta ja perustelee tarpeellisuuttaan kontrolloitavan tahallisesta pyrkimyksestä pimittää vähinkin kontribuutio yhteiskunnalta.

Tämä ei pitkään toimi.

Liian korkeat verot ja kahlitsevat reunaehdot tappavat veronmaksumotivaation yksilöiltä ja yrityksiltä. Motivoinniksi ei riitä abstrakteilla uhkilla pelottelu. Liian moni hyvinvointiyhteiskunnan äänekkäistä promoottoreista on riippuvainen toisten riskinotosta ja työstä.

Olemme siirtymässä historiasta tulevaisuuteen, mutta hyvinvointiyhteiskunta, eli tulonsiirrot rahoitetaan joka tapauksessa edelleen kateudella. Tarvitaan jatkuvaa talouskasvua, jotta syntyisi jaettavaa arvoa. Yhteiskunnan poliittisesti ohjatut tiederahat sijoitetaan inhimillisen työpanoksen minimointiin ja toimintoprosessien yksinkertaistamiseen, eli käytännössä digitalisaatioon.

Tämä tarkoittaa siis ihmisen panoksen kysynnän vähentymistä. Vähentyvä kysyntä kohdistuu yhä enemmän erityisen resurssirikkaisiin yksilöihin. Samat päättäjät kuitenkin kertovat vakavalla naamalla, että työ on kaikkien perusoikeus. 

Nyt ihmetellään, kun koululapsilla on kaikki maailman tieto sormiensa päissä, mutta normittuminen ei sujukaan vaivattomammin. Käsittämättömiä vieraista maailmoista mongertava nuori on kuin tekoälyllä varustettu Spinning Jenny, jonka vieressä ihmetellään suureen ääneen, miksi ei kudonta tehostu, vaikka vehkeen kylkeen on teipattu oppiva algoritmi.

Jokseenkin surkuhupaisaa on ajatella, että mikäli yhteiskunnallinen päätöksenteko alistetaan tekoälylle, se todennäköisesti poistaisi ensi töikseen päätöksenteosta epärationaalisen poliittisen elementin.

PS Sosiaalinen media on tehnyt meidät tietoiseksi toisistamme. Ymmärämme paljon paremmin, kuinka vaikeita vastustajia ja to-del-la ärsyttäviä muut ihmiset ovatkaan.

PS2. Unohtui mainita mm: Koronapandemia, meidän kaikkien täytyy

Normaali

Joe Biden on pienen ihmisen hätähuuto

Amerikan Yhdysvaltojen (Yhdysvaltain, Yle 2020-luku) liittovaltion presidentiksi äänestettiin Joe Biden -niminen mies. Niukasti tai selvästi, vähän kirjeenvaihtajan poliittisista näkemyksistä riippuen, hävisi edellinen viranhaltija Donald J. Trump.

Kohtalonkysymykseksi myös kaukaisen Suomen etätyökamareissa noussut vallanvaihdos nosti kyyneleet asiallisen demokratian nuorison silmiin. Työpaikan ergonomisen työtuolin sijasta keittiön jakkaralla karrelle palaveerattu hanuri ei kirvellyt, kun maailman mahtavimman valtion johtajaksi nousi muinaisten seremonioiden keskipisteenä valkotukkainen vanhus jonka muovihampaat hohtavat valkoisena vasten amerikkalaisten köyhien, pyöräilijöiden, opiskelijoiden, meksikolaisten ja demokraattien toivon taivasta.

Pois oli ajettu tuo punatukkainen oligarkki joukkioineen. Pahantekijä, joka viime töikseen vapautti vankilasta sukulaisiaan ja väärin pelaavia lakimiehiä. Kauheaa on ajatella, että vain joitakin vuosia sitten tätä häikäilemätöntä ja vastenmielistä golfissahuijaajaa äänesti maailman mahtavimmaksi mieheksi lähes 63 miljoonaa amerikkalaista. Suomen radiossa kyllä sanottiin, että amerikkalaiset ovat sen verran vaikkapa meitä suomalaisia tietämättömämpiä, eivätkä näe Yleä eikä Helsingin Sanomia, joten äänestivät vastoin parempaa tietoaan tuota edellistä pahantekijää. Siis 63 miljoonaa ihmistä.

Se on yhtä paljon kuin rikkain prosentti maailman ihmisistä, jotka tuottavat 15% kaikista hiilidioksidipäästöistä. Tiettävästi eivät kuitenkaan ole sama porukka, koska Ylen katuhaastattelussa myös köyhältä näyttävä nainen kauppakeskuksen parkkipaikalla sanoi äänestävänsä Bidenin sijasta Trumpia. Mutta joitain yhtymäkohtia siinä varmasti on.

Kaikkein pahintä tässä on ratikassa podcastia kuuntelevan mielestä se, että rikollisia tyhmyyksiä neljä vuotta tehnyttä äijää menee ja äänestää seuraavissakin vaaleissa vieläkin isompi porukka, yli 74 miljoonaa kansalaista. Se on lähes saman verran kuin Saksan väkiluku 1940.

Nyt on väärät kuninkaat ajettu hovista, vaikka yllytetty roskasakki yritti viime hetkillä palatsivallankumousta. Etelän kiväärimiesten ja eläinrakastajien idolilta kun saadaan vielä ohjuskoodit pois, niin maailma voi kääntää katseensa kohti uusia antitrustikärhämiä.

Pohjoisessa demokratiassamme voimme pitkästä aikaa keskittyä omiin asioihimme ja palata A-studioon keskustelemaan päälle kaatuvasta työttömyydestä, velkaantumisesta, paisuvasta päihdeongelmasta, köyhtymisestä, kouluväkivallasta, väestön vanhenemisesta, gettoutumisesta, maaseudun autioitumisesta, ja sähköautojen latauspaikkojen puutteesta.

Mistään rokotuksista ei nyt kannata tehdä numeroa. Hallitus kyllä kertoo, milloin hallitusti etenevä rokotusohjelma tavoittaa käsivartesi. Ennemmin tai myöhemmin. Ja mitä enemmän sitä veronmaksukyvyn ylläpitämiseksi tarvitset, sitä myöhemmin.

Ja populismista (kyllä se on jonkinlainen riesa täälläkin, kun populistipuolue on kansan piirissä suosituin puolue). Toki se hävettää Brysselissä kävijää, mutta täällä ylemmän keskiluokan vahva keskinäinen konsensussopimus on vielä pitänyt vallan hyppysissään. Mutta kuten televisiosta nähtiin, roskasakin rynnäkkö vallan kabinetteihin voi olla lähempänä kuin koskaan sitten vuoden 1918.

Onhan meillä täällä hyvinvoinnissakin ollut riesaa itsevaltaisista uudistajista. Edellinen pääministeri teki mitä lystäsi vasemmisto-opposition vakavista varoituksista huolimatta. Niin ikään liikemiestaustansa johdosta etikettiä tuntematon pääministeri väheksyi sosiaalidemokraattien työsopimusjärjestelmää ja uhmasi ammattiliittojen valtaa yrityksissä. Työllisyysasteen nostoon pyrittiin sopimattomin keinoin. Käteen jäi tuosta kerettiläisestä vaiheesta lähinnä luvan kanssa sikin sokin pysäköitävät autot sekä taksit, joita ei enää uskalla käyttää.

Epämääräinen ja monille ahdistusta aiheuttanut pääministerikausi sai politiikan onneksi palaamaan turvalliseen lievävasemmistolaiseen keskinkertaisuuteensa. Prosentin osilla suurimmaksi puolueeksi nousseet sosialidemokraatit pääsivät muiden vasemmistopuolueiden kanssa taas pitämään kansan puolta ahneita liikemiehiä vastaan. Edellinen pääministeripuolue, jossa päällikköä putoaa pelistä kuin jalkaväkijoukkueen johtajia Kannaksella, tunnusti pysyväisluonteisen tappionsa ja astui rajan yli vasemmistoon.

Mutta ylempi keskiluokka voi vielä pitää designmaskejaan huoletta. Suomen kansan velkakauhu on taltutettu, Nousevat verot ja maakuntauudistus tarvitaan ilmastonvastaiseen globaalitaisteluun ihmisoikeussyistä ja osakesäästäminenkin kannattaa. Jonkin verran huolettaa kansallisomaisuuden myynti kansainväliselle pääomalle, mutta protektionismiin, saati merkantilismiin ei sivistysvaltio tietenkään alennu.

Nykyiset vallanpitäjät ovat innostuspäissään keksineet, että Suomen pitää olla hiilineutraali vuonna 2035. Ruotsissa tavoitellaan vuotta 2045, EU:n tavoite on vuosi 2050. Piskuinen peräkylä auttaa globaalin tasa-arvoisesti maailmaa ajamalla kansantaloutensa lopullisesti kiville?

Voi tosin olla hankalaa saada karvalakkiasentajat ymmärtämään, että poliitikkojen maailman mitassa poikkeuksellisen kunnianhimoinen ilmastoesimerkillisyys edellyttää uhrauksia. Velvollisuus täytetään ja lojaalius osoitetaan transportteria häveliäästi tankatessa.

Joe Biden, help us!

Normaali

Mitä välii, kunhan tulee ymmärretyksi

Tiedänpä maahanmuuttajan, joka ahkerasti suomen kieltä opiskeltuaan lukee sujuvasti ja kirjoittaa asiallisesti. Saavutettu kielitaito muuttuu kuitenkin käytännössä turhaksi, kun vaikkapa julkinen hallinto suorittaa kirjallista lähestymistä. Puhekielellä pärjätään siinä missä muutkin, mutta jopa mainonnan arkikielestä poikkeava puhuttelu menee yleensä yli hilseen.

Viranomaiskielen salaisuuksien avaamiseen tarvitaan poikkeuksetta tulkkia, vaikka tyyppi itse bamlaa jo ihan ymmärrettävää suomea.  Jos kerron kieltämme hapuilevalle, että pukeudunpa uusiin jalkineisiini ja lähden ostamaan kivijalkakaupasta makeisia, virvokkeita ja savukkeita, niin haavi aukeaa.

Hämmästynyt nyökkäys ja odottelua, mitä tuleman pitää.  Mutta jos haluaa karkkia tai limua, täytyy osata kylttien ja mainosten kapulakieltä. Veloituksetta! 

Perimmäinen syy näihin arkipäivän outouksiin lie ihmisen loppumaton tärkeilyntarve. Ja toinen asioiden merkitysten korostamisen tarve. Kun joku asia oikein kylttiin kirjoitetaan ja mainoslehtiseen painetaan, niin se täytyy sanoa jotenkin hienommin.

Karkki on kylttikielellä makeinen ja limu on virvoke. Tupakat ovat savukkeita ja viinerit makeita kahvileipiä.  Väsymättömiä kielenuudistajia ovat myös tärkeilykutsumustaan seuraavat erilaiset kunnalliset ja valtiolliset viranhaltijat, joiden tehtäväkenttää kattaa oleelliselta osaltaan yksinkertaisten asioiden muuttaminen mahdollisimman vaikeaselkoiseksi viestinnäksi. 

Viranomaiskommunikaation oudoin piirre on se, että sillä ei ole vastuuta viestinnän kohteen omaksumiskyvystä. Ammattipiireissä toista sataa vuotta kehitetyn sisäisen slangin ymmärtäminen on vastaanottajan vastuulla. Hulluinta on tietysti se, että viestinnän kohde on velvollinen ymmärtämään, mitä virkakoneisto häneltä kulloinkin edellyttää.

Jos nyt koulutettu kaupunkilainen hymähti, niin koettakaapa tulkita esimerkiksi Kelan kirjallista asiakasviestintää. Tunnen tapauksen, jossa edes kyseisen hallintoelimen virkailija ei kyennyt määrittelemään, mitä käskevään sävyyn laadittu aanelonen vastaanottajalta halusi.

Kieli on monessa ammatissa tärkeä väline. Se on mm. jääkiekkovalmentajan keskeisin uskottavuustekijä. Mikäli on hyvä keksimään yksinkertaisille ilmiöille monimutkaisia kiertoilmaisuja, on jo puolessa matkassa valmentajuuteen. Muiden, paitsi lajin sisäpiirissä olevien on mahdotonta käsittää ottelutapahtumia kuvaavan huippuvalmentajan tarinoista mitään. Epäilen kyllä vahvasti, että eivät ymmärrä pelaajatkaan. 

Kieli elää myös politiikassa, joka puolestaan elää kielestä. Nykyisinhän itseoikeutetaan kaikkinainen holtittomuus verorahojen kanssa hokemalla vastuullisuutta. Sana vaikuttaa nykyisessä merkityksessään tarkoittavan asioiden tekemistä vastoin eduskunnan ja yleisön mielipidettä.  Näin kielen kannalta tarkasteltuna poliitikon homman pitäisi olla vaikeiden asioiden selittäminen tavalliselle ihmiselle heidän ymmärtämällään kielellä. Eli siis juuri päinvastainen kuin jääkiekkovalmentajalla.

Mutta kun uutisten insertissä selitellään pelastuspaketteja EU-salakielellä, niin taitaa mennä yli hilseen osalta kantaväestöäkin. Saattaapa kuitenkin olla, että yhteiskuntamme kieli on uhkaavimmin solmussa eduskunnan syytäessä yötä päivää uusia hyvinvointilakeja.  Lakitehtailuun ei riitä tarpeeksi aikaa eikä aivoja osaavista kielenmuotoilijoista puhumattakaan. Kuuleman mukaan pahimpia ovat kansanedustajien lakialoitteet, joita kyhätään rahoittajien ja tukitahojen painostuksesta milloin mistäkin. Osaamattomuus ei ole este. 

Paitsi kieli, muuttuu myös sen ilmaiseminen. Tapa puhua yhdenmukaistuu ryhmissä. Nuoret, etenkin naiset, mankuvat ja narisevat trendikkyyttään tavalla, joka herättää lähinnä hilpeyttä. Kepun poliitikot puhuvat kääriäismäisesti suu mutrulla sanoja nielaisten. Television urheilu-uutisia lukevien henkilöiden puhenuottia ja sanojen painotuksia ei tavata muualla.  Alepan kassaneidin tarinasta ei kahden lauseen perusteella voi vielä päätellä millä kielellä hän itseään pyrki ilmaisemaan.  Neengu. 

PS. Puhettakin oli joskus kiva kuunnella. Siis Radio Puhetta. Siellä siirryttiin kuitenkin käsittelemään keskinkertaisuuksien toimesta keskinkertaisuuksien puutteellista maailmankäsitystä sekä kuuntelemaan Flow-musiikkia.

Normaali

Tätä et tiennyt vuodesta 2021! Lue teksti!

Sivistyneet ja lukeneet ihmiset ennustivat sata vuotta sitten, että autot lentävät 2000-luvulla ja ravitsemus hoidetaan pillereillä. Tulevaisuuden visualisoinnissa nähtiin poikkeuksetta ihmiset pukeutuneina haalareihin, joissa on usein jonkinlaiset olkasiivekkeet. Pukeutumismuodin oikkujen ennustaminen on luonnollisesti hankalaa, koska äärimmäisyydet karkaavat alati ulottuviltamme.

Noin 100 vuotta sitten arveltiin ihmiskunnan keksineen ratkaisut ongelmiinsa seuraavalle vuosituhannelle astuttaessa. Kuussa ja kenties Marsissa käytäisiin kuin junalla Seinäjoella ja muutenkin olisi paljon kosmisempi meininki. Mutta eihän Seinäjoellekaan ole kenelläkään mitään asiaa, joten miksi rampattaisiin kuussa? Kenties arveltiin, että uuden vuosituhannen ihminen on lopettanut työnteon kannattamattomana, joten joutilasta aikaa voi yhtä hyvin käyttää kuureissuun. Olisipahan polaroideja näyttää takkahuoneessa.

Eipä nähnyt ihminen kovin kauaksi, vaikka amerikkalaiset maksoivat nykyrahassa noin 600 miljardia dollaria jo vuonna 1969 parin henkilön kuukävelystä. Jos siellä nyt kukaan edes kävi, varmoja todisteita penätään yhä. Johtavana teknologiakansana (Facebook, Tesla, Apple) Yhdysvallat on aina yltänyt inhimillisittäin arvioituna äärimmäisiin suorituksiin. Presidenttikin ammuttiin 1963 avoautoon useasta suunnasta yhtä aikaa, mutta yhden miehen toimesta.

Mutta sitten tuli vuosi 2020. Anno domini. Se jää historiaan historiaa toistavana kulkutautivuotena. Joskin saattaa jäädä alkanutkin. Nykymedialle Musta Surma on tähän verrattuna varpaan kolauttamista pöydänjalkaan.

Korona jättää monta lähtemätöntä jälkeä ihmiskunnan historiaan: Mitään sanaa ei ole koskaan lausuttu yhtä tiheään yhtä lyhyessä ajassa. Jeesus ja Allah johtavat varmasti kokonaistilastoa, mutta jos puhutaan vaikka puolesta vuodesta, eivät pääse lähellekään.

Tammikuun 1. päivänä 2021 näyttää siltä, että kansainvälistä mediaa ravistellut ilmiö tulee ravistelemaan sitä kovin kourin myös tänä kuluvana vuotena. Voi olla, että kulkutautipandemian yhä piinatessa ihmismielissä asuva syvä epävarmuus alkaa etsiä tukea myös muualta kuin toiveikkaasta rokoteposeerauksesta Facebookissa.

Poikkeusajat nostavat uusia suunnannäyttäjiä, henkisiä johtajia, joille voimme ulkoistaa päämääräajattelun ja ritualisoida arkipäiväämme tarvittavat pakkoliikkeet. Viheliäinen vastustajamme, jonka edessä liha on heikko käy taistelua epätasa-arvoisin keinoin. Se ei kunnioita Geneven sopimusta, eikä ahtaalla tulkinnalla oikein Pariisin ilmastosopimustakaan. Se syö kaikenlaista miestä, naista ja ketä meitä nykyään olikaan.

Usko siirtää vuoria, näin se nykyteknologialla on, ja usko tarvitsee uutta uskottavaa. On mahdolllista, että etäkokouselämän rakohin on haettava uutta vauhtia arkeen mukautuvista riiteistä, joilla yhdessä nujerramme tuon salakavalan vihollisen. Saatta ilmaantua vahvoja viitteitä siitä, että polvien valelu sitruunavedellä on säästänyt tartunnalta, vaikka on ryypännyt tappiin asti hiihtokeskuksen ravintolassa. Sitruunan menekki saattaa lyödä vähittäisketjut ällikällä. Sitruunan kuvia ilmestyy profiilikuviin.

Sitruunan hinta pomppaa pohjoisemmilla leveysasteilla kattoon. Myyntiä säännöstellään. Ahvenanmaalla vaihdetaan tomaatti kasvihuoneissa sitruunaan. Kotikasvatustubettajat keräävät miljoonia. Lapset lähettävät Korvatunturille kirjeitä, joissa toivotaan sitruunaa ihmiskunnalle. Tai ainakin niissä vanhempien Facebookiin laittamissa.

THL:n henkilökunta kulkee poliisivartiossa ja on A-studiossa kevlarliiveissä. Soteministeri on eristetty varuskuntaan jonnekin Keski-Suomeen. Sitruunanepäilijöitä maalitetaan. Viranomaiset myöntävät resurssiensa riittämättömyyden sitruunan salakuljetuksen vastaisessa taistelussa. Sitruunat viedään niiden kasvattajamaista rikkaisiin maihin. Sitruunoita ei riitä edes niitä kasvattaville vähävaraisille paikallisille. EU:n, Yhdysvaltojen ja Kiinan perustama United Lemon for Mankind vie kaiken.

Sitruunattomuus johtaa levottomuuksiin eteläisessä Los Angelesissa, Malmössa ja useissa Lähi-Idän kaupungeissa. Sitruunakapina pysäyttää Helsingin liikenteen useiksi päiviksi. Siruunankasvattamoihin tehdään iskuja. Helmikuussa 2021 julistetaan yöllinen ulkonaliikkumiskielto viimeisenä Euroopan maana myös Suomeen. Rajat pysyvät kiinni.

Poikkeuslait astuvat voimaan. Maakuntien ja pääkaupunkiseudun kuntien rajat suljetaan.

Virustartunnat ovat olleet alkuvuoden 2021 ajan voimakkaassa laskussa, koska rokote näyttää voittavan viruskannan. Rokotevastaisuus on voimakasta Sitruunaliikkeessä. Media pursuaa ristiriitaista tutkimustietoa. Ihmiset välttävät aiheesta puhumista. Maskia käyttämään kykenemättömän tulee kantaa lääkäritodistusta ja keltaista hihanauhaa (#FFFF00 255.255.0, Sosiaali- ja terveysministeriön asetus 429919/2021).

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö pitää 31.3.2021 valtiosalista striimatun puheen, joka näkyy myös televisiosta. Hän ei vetoa, hän käskee. Virus on voitettu, se häviää nopeasti ja rokotus on vapausrangaistuksen uhalla pakollinen kaikille niille, joilla ei vielä ole vahvistettua rokotusmerkintää Suomi.fi:ssä. Eli nyt naama kiinni, rokotus ja mennään eteenpäin. Saatana.

Sitruunan hinta romahtaa. Maskit katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Tosin hyviin tapoihin jää pitää sellaista flunssassa. Käsidesit jäävät ja niitä käytetään. Sairauspoissaolot romahtavat, kesällä on sopivan lämmin ja talvella lunta. Paperilehtien lukemisen lisääntymisestä on nähtävissä viitteitä ja tyytyväisyys joukkoliikenteeseen on kasvussa. Päättäjien osalta luottamuksen palautuminen on ymmärrettävästi hitaampaa.

Kiinassa torielämä on palannut vanhaan normaaliin niin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Mihin tämä elämä meitä mahtaa heittääkään ensi vuonna?

Normaali

Tapahtui niinä päivinä ja sitä oli vaikea korjata

Tapahtui niinä päivinä, että eriarvoisuus, segregaatio, vähäosaisuus, tuloerot, köyhyys, ilmastokatastrofi ja paperittomien kohtelu kävivät kaupungissa sietämättömäksi.

Ajat olivat päätoimisille maailmanmuuttajille ankeat. Kokouksia oli pidetty ja pubissa huudettu. Taantumukselliset voimat olivat yksissä tuumin juonineet tammikabineteissa ammattiyhdistyliikkeen päänmenoksi ja maailman hätää ymmärtäviä ministereitä yritettiin kammeta tekosyiden varjolla hallituksista.

Tapahtui niinä aikoina myös, että lähes koko kaupunginvaltuusto oli yhtä mieltä siitä, että Helsingin Senaatintori oli uudistettava vastaamaan hiljattain kokonaan muuttuneen yhteiskunnan vaatimuksia.

Kaupunkisuunnittelijat olivat luonnostelleet kaikessa hiljaisuudessa lähtökohtia arkkitehtuurikilpailulle, joka muuttaisi Helsingin sydämen ”Kaikkien kaupunkilaisten avosyliksi.” Siellä jopa 4500 euroa kuukaudessa tienaava rikas länsihelsinkiläinen voisi lyödä kättä itähelsinkiläisen pientuloisen kanssa.

Muutaman myrskyisän äänestyksen jälkeen kaupunginvaltuusto taipui ns. perusparannusideaan, tavoitteena oli myllätä koko vanhentunut, eriarvoisuutta heijastava, vanhoja yhteiskunnan rakenteita ja autoliikennettä suosiva miljöö. Koservatiivinen oikeisto pyrki jarruttamaan hanketta, eikä pitänyt hyväksyttävänä suurkirkon purkamista ”uskonnollisen eriarvoisuuden monumenttina”. Valtuustoa ravisteli myös ”Säästäkää Helsingin Yliopisto” -liike. Tunnettujen demarien ja vihreiden taistelu rapistuvien seinien säilyttämisen puolesta laantui kuitenkin, kun rahoituspäätös kokonaan uudesta ja huippumodernista kampuksesta Roihuvuoreen varmistui.

Maailma muuttuu, mitäs me päättäjätkään sille voimme.

Huolellisesti valmisteltuun arkkitehtuurikilpailuun saapui nopeasti maailman johtavien toimistojen toinen toistaan mykistävämpiä suunnitelmia. Jotkut häikäisivät ennakkoluulottomuudellaan. Nairobilainen huipputoimisto ehdotti leveän kanavan kaivamista koko niemen yli niin leveänä, että suuret laivat kulkisivat keskustan läpi kuin raitiovaunut konsanaan. Pariisilainen huippunimi taas ehdotti empirevaikutteista 66-kerroksista pilvenpiirtäjää, josta tulisi kaikkien uskontokuntien, hyväntekeväisyysjärjestöjen ja kaupunginhallinnon koti. Osa taas oli ihan ymmärrettäviä omine erityispiirteineen. Pieniä punaisia puurakennuksia ja hevostalleja sekä omaa aluetta maaseudun ihmisille, jossa myytäisiin vihanneksia ja marjoja.

Ehdotuksia hyväksyttiin lopulliseen kilpailuun neljä. Helsingin Sanomat oli valinnut kannatettavakseen ruotsalaisen Fil de Corbusierin betonikolossin, joka valtavana kuutiona täyttäisi koko rakennusalueen. Sisällä olli koko kaupungin hallinto ja kestävää liiketoimintaa. Katon avoimet nurmikentät olisivat kaupunkilaisten käytössä konsertteineen, tapahtumineen ja piknik-alueineen. Kolossin lämpö tulisi maasta ja energia auringosta. Valtavaan tilaan mahtuisi lisäksi vääjäämättä tiivistämiskehityksen tieltä väistyvien Kansallismuseon ja Luonnontieteellisen museon kokoelmat sekä Mannerheimin ratsastajapatsas. Unohtamatta tietysti viimeinkin kaupunkilaisia ilahduttamaan saapuvaa Guggenheimin taidemuseota. Eli uutta ja vanhaa mielenkiintoisesti yhdistettynä.

Kilpailusta neuvoteltiin kiivaasti valtuustoryhmien välillä ja media oli täynnä lobbaustoimistojen mediasotaa. Valtuustokäsittelyistä jäävättiin lopulta lähes neljäsosa valtuutetuista propagandatoimistojen edunsaajina. Pormestari joutui sairaslomalle ja valtuuston puheenjohtaja kerran päihdesäilöön. Maan hallitus oli hajota.

Mutta maailma muuttuu, keitä me olemme kehitystä vastustamaan.

Lopulta näytti, että yksi suunnitelma olisi mahdollista hyväksyä jonkinlaisena poliittisena kompromissina. Se oli saanut ”Stadilaisten ääni” -kuulemisessa vähiten kannatusta, mutta luonteensa vuoksi olisi päättäjien hyväksyttävissä.

Kyseessä oli Berliiniläis-kouvolalaisen FuW-kollektiivin visio ”Imagine”. Siinä koko Empire-keskusta oli yksi tasainen betoniaukio, joka peitti alleen koko alueen Kirkkokadulta Pohjoisespalle ja Fabianinkadulta Mariankadulle.

Tasa-arvoisempaa ratkaisua tuskin löytyisi. Nimensä mukaisesti kukin saattoi kuvitella siihen toivomiaan asioita. Vallankumousliikehdintää, suurmielenosoituksen, Palefacen konsertin, joulumyyjäiset, korkeushyppykilpailut tai potkulautanäytöksen. Mutta ei sentään enää itsenäisyyspäivän paraatia. Perinteet toki jatkuisivat presidentin sytyttäessä aukiolla suuren kynttilän joulukuun kuudentena. Tämä oli varsinkin ikääntyneille kaupunkilaisille tärkeä perinne sen jälkeen, kun kynttilöiden polttaminen kiellettiin. Ei voitu enää ottaa mahdollisista tulipaloista koituvaa pienhiukkasriskiä. Sitä paitsi ikkunoiden kynttiläloisto saattoi aiheuttaa muiden maiden kansalaisille kohtuutonta henkistä painolastia.

Ja tapahtui niinä aikoina, että Helsingin ydinkeskusta oli valtava tasainen betoniaukio. Se ei loukannut ketään, mutta mahdollisti kaiken ilman että kenelläkään olisi siihen etuoikeutta syntyperän, seksuaaliseen suuntautuneisuuden, käytettävissä olevien tulojen, poliitisen mielipiteen, uskonnon tai muun vakaumuksen perusteella.

Jotta sinä voisit elää hyvän elämän, helsinkiläinen.

Normaali

Kadotettavat kansanperinteet

(Julkaistu aiemmin Iltalehdessä 22.9.2012)

Arkipäivässämme on runsaasti maalais- ja osittain kaupunkijärjenkin vastaisia ilmiöitä, joihin suhtaudumme olankohautuksella. Eikä nyt puhuta Kiasmasta.

Nautintoainepuolella on käynnissä jatkuva yhteiskunnallinen debatti ja kitka. Mitä saa ja ei saa tehdä. Välillä on yllämainitun järjen tunnistaminen hankalaa.

Muistelimme hiljan viereen sattuneen maanmiehen kanssa aikoja, kun lentokoneessa sai tupakoida. Sankka savu täytti koneen, tulitikkuja raavittiin vapaasti, lattiat olivat mustana palojäljistä.

Tuntuu tänä päivänä aika mahdottomalta ajatukselta.

Harvinaisemmaksi käynyt tupakinpoltto ei ole ehkä kukkeimpien aikojensa tapaan niin kovin cool. Isoisäni oli aikanaan hyvinkin cool. Vaikka ei olisi röökannutkaan tauotta. Ei ollut kyllä niinkään cool maatessaan vähän yli kuusikymppisenä keuhkosyövän kuihduttamana lasaretissa. Ei tullut muuten perikunnalle mieleen haastaa Rettigiä rosikseen. Silloin oleteltiin, että ei kai sitä röökiä kukaan pakottanut vetämään. Lasse Lehtinenkin oli vielä siihen aikaan hyvien puolella.

Näin jälkeenpäin tuntuu tietysti erikoiselta ne siniset kamarit, joihin miesväki vetäytyi luomaan savua ilmaan. Nykypäivän tasa-arvoisessa yhteiskunnassa on naiskorsteenikin ihan tavallinen näky.

Kaverin kanssa ryhdyttiin cooliksi tuossa kolmentoista paikkeilla ja luikahdettiin sivukylille syntiä tekemään. Itä-Pasilan R-kiskalta snadi mallu ja virastotalon taakse viileästi spaddulle. Viisi mieheen. Lucky Strike oli paljon siistimmin cool ja cowboy, mutta pieniä askeja ei myyty. Session jälkeen yritettiin pysyä tiellä ja todettiin, että pieni tauko saattaa olla paikallaan.

Varotoimista mainittakoon röökihanska. Sormia haistelemalla saatettiin tarkistaa kotiinsaapuneen hyvätapaisuutta, koska kontrolli on oppivainen. Hirmuinen sisunkäry saattoi näet tehdä vanhemman kuin vanhemman epäluuloiseksi. Siksi hanska. Koivunlehtien pureskelu todettiin hyväksi hajunsyöjäksi, mutta saunavihdallisen syönti colttiaskin perään aiheutti ruokahaluttomuutta. Mikä oli epäilyttävää.

Eipä siitä pysyvää harrastusta jäänyt. Joillekin kyllä, mutta niistäkin aika moni on herennyt virallisen paheksunnan myötä. Hyvä, että kaupassa on röökiaskit pantu piiloon, koska ne kuvat säikäyttävät paskat housuun kirurgiltakin.

Nyttemminhän röökaaja on moniongelmainen henkipatto, jonka satunnaista parveketupakointia vahtii nenä pitkänä kuusi kerrosta alempana päivystävä yhteisöllinen kanssa-asuja, joka soittelee harva se ilta poliisille ja tiedustelee sarkastisesti maksajaa edessä olevan keuhkosyöpänsä sytostaattihoidolle.

Kansanterveyden vihollinen numero kaksi on päätetty määrätietoisesti kitkeä hyvinvoinityhteiskunnasta. Ei voi kuvitellakaan kuinka Gloria tekisi lukijamatkoja Virginian tupakkaviljelmille. Siellä sitten jonkun Suomesta muuttaneen kosmopoliitin tupakkiranchin viihtyisällä patiolla puhalleltaisi taidokkaasti savurinkuloita ja keksittäisiin outoja vertauksia makunyansseille.

Kansanterveyden vihollinen numero yhden etiketit ovat tähän asti saaneet olla rauhassa, koska hienot ihmiset kykenevät kohtuukäyttöön.

Tulee mieleen, että jos kossuflindan etiketissä olisi kuvia esimerkiksi leipäveitsi selässä rötköttävästä perheenäidistä tai haulikolla päänseutuun osuneella laukauksella lopetetusta korttikaverista, niin miten mahtaisi viinanjuontiin vaikuttaa. Saattaisi jopa käynnistää taiteeksi kääntyvän kilpavarustelun graafisten suunnittelijoiden piirissä.

Karjalapulloon saisi tyyliteltyä verilammikon hampaineen kesäisessä ilta-auringossa. Samppanjaetiketissä voisi olla kuva ylioppilaslakki päässä porttarin kusilammikossa kököttävästä heleästä neitosesta. Siideripullossa voisi olla kauniisti kuvattuna vaikka vaippa, johon on päässyt pienokaiselta tanakat sköndät.

En epäile yhtään, etteikö aihepiiriä runsaasti tuntevilla kommentaattoreilla olisi paljon lisää ideoita kansanterveyden nimissä käynnistettävään etikettitaistoon viinanpirua vastaan. 

Mikäli muutkin huumeet alkoholin lisäksi olisivat sallittuja, voisi valtio tehdä hyvät fyrkat huumeidenvastaisessa taistelussa monopolisoimalla handelin.

Huumossa myytäisiin asiantuntevasti piristystä arkeen ja tunnelmannostattajaa juhliin. Kannabispakettien kansista saisivat lapset keräillä popparien kuvia ja Neula-lehti tekisi lukijamatkoja asiantuntijoiden johdolla Kristianiaan ja Kolumbiaan.

Ajatelkaapa.

Normaali

Isyys on toksista maskuliinisuutta

Vietän isänpäivää kuten tavallista sunnuntaita.

Isä on kuollut niinkuin äitikin, samoin molemmat isovanhemmat. Niin on vaimollakin.

Menetin isäni nuorena miehenä. Pahinta kaiken muun pahan seassa oli se, että nuorin sisareni oli yllättävän tragedian iskiessä vasta 14-vuotias koulutyttö.

Oman tuskan ja menetyksen suljin pois, koska sisarten ja äidin maailmaan oli iskenyt salama, jonka sytyttämiä paloja oli jonkun oltava sammuttamassa. Auttamassa heitä pois paikoista, joista ei heidän uskonut omin avuin selviävän.

Ei niin, että olisin ollenkaan osannut tai edes halunnut olla mitenkään erityisesti henkisenä tukena, mutta asiat nyt vaan täytyy jonkun hoitaa.

Jos perheenjäsenen yllättävästä kuolemasta joku hyöty on, niin se on varmasti jonkinlainen kovettuminen. Kuoleman kohtaaminen konkretisoituu, siihen kertyy kokemusta. Mikä tappaa vain läheisiä, se vahvistaa. Minä en itkenyt, ei edes tehnyt mieli.

Mieli on varmasti jostain reunasta musta edelleen.

Tämä on liene sitä toksista maskuliinisuutta, josta isiä nykyisin syytetään. En ihan tarkasti ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan, mutta perimällä, kulttuuriperimällä ja yhteisön toimintamalleilla on varmasti tämän kanssa tekemistä.

Isyys on miehisyyttä, miehisyydellä on kaiken muun muassa perinteisesti tarkoitettu myös vastuunkantoa ja johtajuutta, mikä tarkoittaa myös uhrautumista. Näissä voi olla hyvä tai huono, mutta onnistuminen on kuitenkin mitattavissa paitsi yhteiskuntaan nopeaa muutosta vaativien toimesta, niin myös välittömien hyödynsaajien, eli perheen toimesta.

Näinä päivinä on varmasti vaikeampaa olla isä kuin äiti. Tämä on ulkopuolelta tarkkailtu näkemys, koska minä en ole isä. Sen sijaan tunnen lukuisan määrän sellaisia, nuoria ja vanhoja, ja on tietysti minullakin on yksi ollut.

Äideille vallataan uudessa yhteiskunnassa lisää tilaa, äiteydessä ja naiseudessa yleensä nähdään ihmiskunnan kannalta kasvupotentiaalia, joka on ollut käyttämättä miesten ylivallan kahlitsemana. Ehkä niin onkin.

On taas perin kovasti muotia päästää vähäväkisiä, kuten naisia, köyhiä ja muita sorrettuja osille ja syyllistää monimutkaisten teorioiden pohjalta muita ihmisiä. Ihmisiä ne on valkoiset heteromiehetkin. Suurin osa isiä.

Perustarpeiden tyydyttämisen missiosta vieraantunut kaupunkilainen nyanssieläminen liioittelevassa turhamaisuudessaan on kaikessa hilpeydessään kenties merkki maailman eriavoistumisen nousukiidon lähestyvästä sakkausvaiheesta. Tai sitten vaan maailman mittakaavassa yltäkylläisyyden hyytelössä lilluvien kasvavasta syyllisyydentunteesta. Tai sitten ihan vain omasta epäonnistumisesta hyvinvointielämän vaativassa roolipelissä.

Epämiellyttävää tunnetta on joka tapauksessa helpointa purkaa lähellä oleviin syyllisoletettuihin.

Isät kokevat syyllisyyttä, jos eivät voi lapselleen antaa vähintään saman verran kuin muut. Mielellään vähän enemmän.

Se erottaa maailman puolesta melskaavan elämäntapapoliisin ja isän. Ensimmäistä motivoi antipatia tuntemattomia kohtaan ja jälkimmäistä se aito ja oikea rakkaus. Traagista kyllä, nämä molemmat asiat voivat asua samassa ihmisessä.

Minäkin olen paitsi ihminen, mies ja kansalainen, niin myös isän ja äidin lapsi.

Normaali

Kaaos, riita ja vastakkainasettelu duunarin onnentakuuna

(Ensijulkaisu 23.9.2018 Iltalehdessä)

Ihan alkuun haluan kiittää kaikkia, jotka osallistuvat keskusteluun pienten yritysten työehtojen muuttamisesta ilman minkäänlaista tietoa asian taustoista saati puhuisivat kokemuksesta. Suurella osalla asiasta vouhottajista ei ole ollenkaan kokemusta yksityisistä työmarkkinoista. Ei työn tekijänä eikä työn teettäjänä.

Pääasia on, että asetutaan vastakkain ja unohdetaan alkuperäinen aihe, koska yhteiskuntaa uhkaa sorto, nälänhätä, vitsaukset, konkurssit ja yritysten joukkopako Viroon.

Lottokansa kallistuu helpommin ymmärrettävän propagandan kannalle, koska sitä on helpompi ymmärtää ja melkein kaikki osaavat asettua sorron havainnekuvassa marttyyriksi, joka saa alle 20 henkilön yrityksestä potkut luettuaan paskalla Anne Frankin päiväkirjaa tai jostain muusta ihan randomista syystä.

Hallituksen pyrkimyksenä on madaltaa työllistymisen ja työllistämisen kynnystä lisäämällä yritykselle työntekijän irtisanomiseen oikeuttavia syitä.  Ammattijärjestöjä luonnollisesti hiertää osin syystäkin työntekijän asennoitumiseen tai motivaatioon liittyvien tekijöiden sisällyttäminen laillisiin irtisanomisperusteisiin.

Edelleenkään ei tule työmarkkinahuhuista poiketen lailliseksi laittaa ketään maantielle poliittisten näkemysten, uskonnon, etnisen taustan, värjätyn tukan tai lihavuuden perusteella. Tai ainakaan sairauden tai tapaturman perusteella, kuten jostakin markkinapropagandasta saattaisi äkkiä vilkaisemalla päätellä. Laki suojelee työntekijää työnantajalta edelleenkin hyvin tehokkaasti.

Olen toimitusjohtajaurallani kuullut muutamia merkillisiäkin perusteluja tilanteissa, jossa työntekijältä (näissä tapauksissa pääasiallisesti toimihenkilöltä) olen joutunut tiedustelemaan motivaatiota ja sen riittävyyttä sovituista asioista suoriutumiseen.

Aika monesti tilanteeseen on jouduttu siksi, että muut työntekijät ovat tyytymättömiä tai joidenkin henkilöiden yhteistyö ei suju sitten millään. Työnantaja tai yleensäkin porukan kokonaissuorituksesta vastuussa oleva on vaikeassa raossa.

Vaihtoehtoja porukan suorituskyvyn säilyttämiseksi ei juuri ole. Oman kokemukseni mukaan minkäänlaiset interventiot tai keskustelut eivät tilannetta ole muuttaneet. Jotkut henkilöt eivät yksinkertaisesti sovi tekemään jaettua työtä yhteiseen tavoitteeseen pääsemiseksi. Eikä se ole työnantajan vika.

Erikoisin urallani kuulema työtaistelutoimilla uhkaaminen liittyi palkkaukseen. Eräs toimihenkilö ilmoitti saavansa omasta mielestään liian pientä palkkaa ja uhkasi ilmoittaa ”liittoon” mikäli ei saisi palkankorotusta. Lisärahantarvetta henkilö perusteli sillä, että hänen työstään mitä otaksuttavimmin laskutetaan enemmän, kuin mitä yritys hänelle maksaa. Henkilö ei kuulunut ammattijärjestöön, mutta kysyi voitonriemuisena, että eikö johtaja ole kuullut yleissitovuudesta.

Oli kuullut. Tarina jatkui yrityksenä värvätä muita työntekijöitä kampanjaan, jonka tavoitteena oli yrityksen laskutuksen ja palkkasumman erotuksen korjaamiseksi nollaan. Huonolla menestyksellä. Lopulta työntekijä lähti ihan omasta aloitteestaan toisen työnantajan palvelukseen.

Toisaalta olen tullut palkatuksi yrityksiin, jonka omistajalla tai ylemmällä johdolla ei ole ollut selvää käsitystä mitä yrityksen tavoitteisiin pääseminen vaatii ja sen edellytyksenä oleva työ johdonmukaisesti jaetaan. Vastuiden puuttuminen johtaa yleensä tilanteeseen, jossa mielipiteet ja niiden kyvykkäät ilmaisijat alkavat muodostaa luontaisesti erilaisia ryhmiä ja mielipidesuuntauksia. Syntyy kaaosta, riitaa ja hedelmällinen kasvualusta pikkupolitikointiin. Mikä taas johtaa tulehtuneeseen ilmapiiriin ja tuottavuuden heikkenemiseen. Mikä puolestaan johtaa palkanmaksukyvyn huononemiseen.

Tästä voi pääsääntöisesti syyttää yrittäjä tai yritysjohto itseään.

Tuppaa nimittäin olemaan niin, että selkeät ja työntekijän motiivia vastaavat tehtävät ja tavoitteet kannustavat menestykseen. Toisaalta valkenee nopeasti niin työntekijälle kuin työnantajallekin onko yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi tehty työpanoksen osto- ja myyntisitoumus järkevä.

Pienten yritysten mahdollisuus irtisanoa työntekijä myös siitä syystä, että osasuoritus työryhmän kriittisenä osana ei toimi on kannatettava asia. Työnantajan pitää kuitenkin – päinvastoin kuin äkkiä luulisi – ottaa enemmän vastuuta menestyksen tekijäksi valittavasta työntekijästä. Varmistua siitä, että edellytykset menestykseen on olemassa huolimatta siitä, onko työntekijä kaunis ja kuuliainen vai ruma ja epäileväinen.

Työsuhteessa on pitkälti kyse ihmissuhteista. Tästä ei päästä mihinkään. Honeymoonin jälkeen on joustettava, ettei kattilat mene jakoon heti kun on pieniä lapsia huollettavana.

Edunvalvontaa tarvitaan, mutta ei teollisuustyöntekijästä pidä tulla työsopimuksen allekirjoituksen jälkeen tahdotonta ammattijärjestön mokkeria, joka verovähennyskelpoisella jäsenmaksullaan tukee vanhanaikaista vastakkainsettelua, jotta jokin puolue pärjäisi poliittisessa valtataistelussa.

Harva pienyrityksen omistaja tai vetäjä ottaa ketään pienemmällä harkinnalla töihin vain siksi, että pääseehän siitä sitten eroon.

Tosin työllistyminen ja työllistäminen voisivat lisääntyä.

Normaali