Kadotettavat kansanperinteet

(Julkaistu aiemmin Iltalehdessä 22.9.2012)

Arkipäivässämme on runsaasti maalais- ja osittain kaupunkijärjenkin vastaisia ilmiöitä, joihin suhtaudumme olankohautuksella. Eikä nyt puhuta Kiasmasta.

Nautintoainepuolella on käynnissä jatkuva yhteiskunnallinen debatti ja kitka. Mitä saa ja ei saa tehdä. Välillä on yllämainitun järjen tunnistaminen hankalaa.

Muistelimme hiljan viereen sattuneen maanmiehen kanssa aikoja, kun lentokoneessa sai tupakoida. Sankka savu täytti koneen, tulitikkuja raavittiin vapaasti, lattiat olivat mustana palojäljistä.

Tuntuu tänä päivänä aika mahdottomalta ajatukselta.

Harvinaisemmaksi käynyt tupakinpoltto ei ole ehkä kukkeimpien aikojensa tapaan niin kovin cool. Isoisäni oli aikanaan hyvinkin cool. Vaikka ei olisi röökannutkaan tauotta. Ei ollut kyllä niinkään cool maatessaan vähän yli kuusikymppisenä keuhkosyövän kuihduttamana lasaretissa. Ei tullut muuten perikunnalle mieleen haastaa Rettigiä rosikseen. Silloin oleteltiin, että ei kai sitä röökiä kukaan pakottanut vetämään. Lasse Lehtinenkin oli vielä siihen aikaan hyvien puolella.

Näin jälkeenpäin tuntuu tietysti erikoiselta ne siniset kamarit, joihin miesväki vetäytyi luomaan savua ilmaan. Nykypäivän tasa-arvoisessa yhteiskunnassa on naiskorsteenikin ihan tavallinen näky.

Kaverin kanssa ryhdyttiin cooliksi tuossa kolmentoista paikkeilla ja luikahdettiin sivukylille syntiä tekemään. Itä-Pasilan R-kiskalta snadi mallu ja virastotalon taakse viileästi spaddulle. Viisi mieheen. Lucky Strike oli paljon siistimmin cool ja cowboy, mutta pieniä askeja ei myyty. Session jälkeen yritettiin pysyä tiellä ja todettiin, että pieni tauko saattaa olla paikallaan.

Varotoimista mainittakoon röökihanska. Sormia haistelemalla saatettiin tarkistaa kotiinsaapuneen hyvätapaisuutta, koska kontrolli on oppivainen. Hirmuinen sisunkäry saattoi näet tehdä vanhemman kuin vanhemman epäluuloiseksi. Siksi hanska. Koivunlehtien pureskelu todettiin hyväksi hajunsyöjäksi, mutta saunavihdallisen syönti colttiaskin perään aiheutti ruokahaluttomuutta. Mikä oli epäilyttävää.

Eipä siitä pysyvää harrastusta jäänyt. Joillekin kyllä, mutta niistäkin aika moni on herennyt virallisen paheksunnan myötä. Hyvä, että kaupassa on röökiaskit pantu piiloon, koska ne kuvat säikäyttävät paskat housuun kirurgiltakin.

Nyttemminhän röökaaja on moniongelmainen henkipatto, jonka satunnaista parveketupakointia vahtii nenä pitkänä kuusi kerrosta alempana päivystävä yhteisöllinen kanssa-asuja, joka soittelee harva se ilta poliisille ja tiedustelee sarkastisesti maksajaa edessä olevan keuhkosyöpänsä sytostaattihoidolle.

Kansanterveyden vihollinen numero kaksi on päätetty määrätietoisesti kitkeä hyvinvoinityhteiskunnasta. Ei voi kuvitellakaan kuinka Gloria tekisi lukijamatkoja Virginian tupakkaviljelmille. Siellä sitten jonkun Suomesta muuttaneen kosmopoliitin tupakkiranchin viihtyisällä patiolla puhalleltaisi taidokkaasti savurinkuloita ja keksittäisiin outoja vertauksia makunyansseille.

Kansanterveyden vihollinen numero yhden etiketit ovat tähän asti saaneet olla rauhassa, koska hienot ihmiset kykenevät kohtuukäyttöön.

Tulee mieleen, että jos kossuflindan etiketissä olisi kuvia esimerkiksi leipäveitsi selässä rötköttävästä perheenäidistä tai haulikolla päänseutuun osuneella laukauksella lopetetusta korttikaverista, niin miten mahtaisi viinanjuontiin vaikuttaa. Saattaisi jopa käynnistää taiteeksi kääntyvän kilpavarustelun graafisten suunnittelijoiden piirissä.

Karjalapulloon saisi tyyliteltyä verilammikon hampaineen kesäisessä ilta-auringossa. Samppanjaetiketissä voisi olla kuva ylioppilaslakki päässä porttarin kusilammikossa kököttävästä heleästä neitosesta. Siideripullossa voisi olla kauniisti kuvattuna vaikka vaippa, johon on päässyt pienokaiselta tanakat sköndät.

En epäile yhtään, etteikö aihepiiriä runsaasti tuntevilla kommentaattoreilla olisi paljon lisää ideoita kansanterveyden nimissä käynnistettävään etikettitaistoon viinanpirua vastaan. 

Mikäli muutkin huumeet alkoholin lisäksi olisivat sallittuja, voisi valtio tehdä hyvät fyrkat huumeidenvastaisessa taistelussa monopolisoimalla handelin.

Huumossa myytäisiin asiantuntevasti piristystä arkeen ja tunnelmannostattajaa juhliin. Kannabispakettien kansista saisivat lapset keräillä popparien kuvia ja Neula-lehti tekisi lukijamatkoja asiantuntijoiden johdolla Kristianiaan ja Kolumbiaan.

Ajatelkaapa.

Normaali

Isyys on toksista maskuliinisuutta

Vietän isänpäivää kuten tavallista sunnuntaita.

Isä on kuollut niinkuin äitikin, samoin molemmat isovanhemmat. Niin on vaimollakin.

Menetin isäni nuorena miehenä. Pahinta kaiken muun pahan seassa oli se, että nuorin sisareni oli yllättävän tragedian iskiessä vasta 14-vuotias koulutyttö.

Oman tuskan ja menetyksen suljin pois, koska sisarten ja äidin maailmaan oli iskenyt salama, jonka sytyttämiä paloja oli jonkun oltava sammuttamassa. Auttamassa heitä pois paikoista, joista ei heidän uskonut omin avuin selviävän.

Ei niin, että olisin ollenkaan osannut tai edes halunnut olla mitenkään erityisesti henkisenä tukena, mutta asiat nyt vaan täytyy jonkun hoitaa.

Jos perheenjäsenen yllättävästä kuolemasta joku hyöty on, niin se on varmasti jonkinlainen kovettuminen. Kuoleman kohtaaminen konkretisoituu, siihen kertyy kokemusta. Mikä tappaa vain läheisiä, se vahvistaa. Minä en itkenyt, ei edes tehnyt mieli.

Mieli on varmasti jostain reunasta musta edelleen.

Tämä on liene sitä toksista maskuliinisuutta, josta isiä nykyisin syytetään. En ihan tarkasti ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan, mutta perimällä, kulttuuriperimällä ja yhteisön toimintamalleilla on varmasti tämän kanssa tekemistä.

Isyys on miehisyyttä, miehisyydellä on kaiken muun muassa perinteisesti tarkoitettu myös vastuunkantoa ja johtajuutta, mikä tarkoittaa myös uhrautumista. Näissä voi olla hyvä tai huono, mutta onnistuminen on kuitenkin mitattavissa paitsi yhteiskuntaan nopeaa muutosta vaativien toimesta, niin myös välittömien hyödynsaajien, eli perheen toimesta.

Näinä päivinä on varmasti vaikeampaa olla isä kuin äiti. Tämä on ulkopuolelta tarkkailtu näkemys, koska minä en ole isä. Sen sijaan tunnen lukuisan määrän sellaisia, nuoria ja vanhoja, ja on tietysti minullakin on yksi ollut.

Äideille vallataan uudessa yhteiskunnassa lisää tilaa, äiteydessä ja naiseudessa yleensä nähdään ihmiskunnan kannalta kasvupotentiaalia, joka on ollut käyttämättä miesten ylivallan kahlitsemana. Ehkä niin onkin.

On taas perin kovasti muotia päästää vähäväkisiä, kuten naisia, köyhiä ja muita sorrettuja osille ja syyllistää monimutkaisten teorioiden pohjalta muita ihmisiä. Ihmisiä ne on valkoiset heteromiehetkin. Suurin osa isiä.

Perustarpeiden tyydyttämisen missiosta vieraantunut kaupunkilainen nyanssieläminen liioittelevassa turhamaisuudessaan on kaikessa hilpeydessään kenties merkki maailman eriavoistumisen nousukiidon lähestyvästä sakkausvaiheesta. Tai sitten vaan maailman mittakaavassa yltäkylläisyyden hyytelössä lilluvien kasvavasta syyllisyydentunteesta. Tai sitten ihan vain omasta epäonnistumisesta hyvinvointielämän vaativassa roolipelissä.

Epämiellyttävää tunnetta on joka tapauksessa helpointa purkaa lähellä oleviin syyllisoletettuihin.

Isät kokevat syyllisyyttä, jos eivät voi lapselleen antaa vähintään saman verran kuin muut. Mielellään vähän enemmän.

Se erottaa maailman puolesta melskaavan elämäntapapoliisin ja isän. Ensimmäistä motivoi antipatia tuntemattomia kohtaan ja jälkimmäistä se aito ja oikea rakkaus. Traagista kyllä, nämä molemmat asiat voivat asua samassa ihmisessä.

Minäkin olen paitsi ihminen, mies ja kansalainen, niin myös isän ja äidin lapsi.

Normaali

Kaaos, riita ja vastakkainasettelu duunarin onnentakuuna

(Ensijulkaisu 23.9.2018 Iltalehdessä)

Ihan alkuun haluan kiittää kaikkia, jotka osallistuvat keskusteluun pienten yritysten työehtojen muuttamisesta ilman minkäänlaista tietoa asian taustoista saati puhuisivat kokemuksesta. Suurella osalla asiasta vouhottajista ei ole ollenkaan kokemusta yksityisistä työmarkkinoista. Ei työn tekijänä eikä työn teettäjänä.

Pääasia on, että asetutaan vastakkain ja unohdetaan alkuperäinen aihe, koska yhteiskuntaa uhkaa sorto, nälänhätä, vitsaukset, konkurssit ja yritysten joukkopako Viroon.

Lottokansa kallistuu helpommin ymmärrettävän propagandan kannalle, koska sitä on helpompi ymmärtää ja melkein kaikki osaavat asettua sorron havainnekuvassa marttyyriksi, joka saa alle 20 henkilön yrityksestä potkut luettuaan paskalla Anne Frankin päiväkirjaa tai jostain muusta ihan randomista syystä.

Hallituksen pyrkimyksenä on madaltaa työllistymisen ja työllistämisen kynnystä lisäämällä yritykselle työntekijän irtisanomiseen oikeuttavia syitä.  Ammattijärjestöjä luonnollisesti hiertää osin syystäkin työntekijän asennoitumiseen tai motivaatioon liittyvien tekijöiden sisällyttäminen laillisiin irtisanomisperusteisiin.

Edelleenkään ei tule työmarkkinahuhuista poiketen lailliseksi laittaa ketään maantielle poliittisten näkemysten, uskonnon, etnisen taustan, värjätyn tukan tai lihavuuden perusteella. Tai ainakaan sairauden tai tapaturman perusteella, kuten jostakin markkinapropagandasta saattaisi äkkiä vilkaisemalla päätellä. Laki suojelee työntekijää työnantajalta edelleenkin hyvin tehokkaasti.

Olen toimitusjohtajaurallani kuullut muutamia merkillisiäkin perusteluja tilanteissa, jossa työntekijältä (näissä tapauksissa pääasiallisesti toimihenkilöltä) olen joutunut tiedustelemaan motivaatiota ja sen riittävyyttä sovituista asioista suoriutumiseen.

Aika monesti tilanteeseen on jouduttu siksi, että muut työntekijät ovat tyytymättömiä tai joidenkin henkilöiden yhteistyö ei suju sitten millään. Työnantaja tai yleensäkin porukan kokonaissuorituksesta vastuussa oleva on vaikeassa raossa.

Vaihtoehtoja porukan suorituskyvyn säilyttämiseksi ei juuri ole. Oman kokemukseni mukaan minkäänlaiset interventiot tai keskustelut eivät tilannetta ole muuttaneet. Jotkut henkilöt eivät yksinkertaisesti sovi tekemään jaettua työtä yhteiseen tavoitteeseen pääsemiseksi. Eikä se ole työnantajan vika.

Erikoisin urallani kuulema työtaistelutoimilla uhkaaminen liittyi palkkaukseen. Eräs toimihenkilö ilmoitti saavansa omasta mielestään liian pientä palkkaa ja uhkasi ilmoittaa ”liittoon” mikäli ei saisi palkankorotusta. Lisärahantarvetta henkilö perusteli sillä, että hänen työstään mitä otaksuttavimmin laskutetaan enemmän, kuin mitä yritys hänelle maksaa. Henkilö ei kuulunut ammattijärjestöön, mutta kysyi voitonriemuisena, että eikö johtaja ole kuullut yleissitovuudesta.

Oli kuullut. Tarina jatkui yrityksenä värvätä muita työntekijöitä kampanjaan, jonka tavoitteena oli yrityksen laskutuksen ja palkkasumman erotuksen korjaamiseksi nollaan. Huonolla menestyksellä. Lopulta työntekijä lähti ihan omasta aloitteestaan toisen työnantajan palvelukseen.

Toisaalta olen tullut palkatuksi yrityksiin, jonka omistajalla tai ylemmällä johdolla ei ole ollut selvää käsitystä mitä yrityksen tavoitteisiin pääseminen vaatii ja sen edellytyksenä oleva työ johdonmukaisesti jaetaan. Vastuiden puuttuminen johtaa yleensä tilanteeseen, jossa mielipiteet ja niiden kyvykkäät ilmaisijat alkavat muodostaa luontaisesti erilaisia ryhmiä ja mielipidesuuntauksia. Syntyy kaaosta, riitaa ja hedelmällinen kasvualusta pikkupolitikointiin. Mikä taas johtaa tulehtuneeseen ilmapiiriin ja tuottavuuden heikkenemiseen. Mikä puolestaan johtaa palkanmaksukyvyn huononemiseen.

Tästä voi pääsääntöisesti syyttää yrittäjä tai yritysjohto itseään.

Tuppaa nimittäin olemaan niin, että selkeät ja työntekijän motiivia vastaavat tehtävät ja tavoitteet kannustavat menestykseen. Toisaalta valkenee nopeasti niin työntekijälle kuin työnantajallekin onko yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi tehty työpanoksen osto- ja myyntisitoumus järkevä.

Pienten yritysten mahdollisuus irtisanoa työntekijä myös siitä syystä, että osasuoritus työryhmän kriittisenä osana ei toimi on kannatettava asia. Työnantajan pitää kuitenkin – päinvastoin kuin äkkiä luulisi – ottaa enemmän vastuuta menestyksen tekijäksi valittavasta työntekijästä. Varmistua siitä, että edellytykset menestykseen on olemassa huolimatta siitä, onko työntekijä kaunis ja kuuliainen vai ruma ja epäileväinen.

Työsuhteessa on pitkälti kyse ihmissuhteista. Tästä ei päästä mihinkään. Honeymoonin jälkeen on joustettava, ettei kattilat mene jakoon heti kun on pieniä lapsia huollettavana.

Edunvalvontaa tarvitaan, mutta ei teollisuustyöntekijästä pidä tulla työsopimuksen allekirjoituksen jälkeen tahdotonta ammattijärjestön mokkeria, joka verovähennyskelpoisella jäsenmaksullaan tukee vanhanaikaista vastakkainsettelua, jotta jokin puolue pärjäisi poliittisessa valtataistelussa.

Harva pienyrityksen omistaja tai vetäjä ottaa ketään pienemmällä harkinnalla töihin vain siksi, että pääseehän siitä sitten eroon.

Tosin työllistyminen ja työllistäminen voisivat lisääntyä.

Normaali

Katri Kulmuni – mission impossible

Menneenä viikonloppuna kohdistuivat kansan katseet poliittiseen kerhotoimintaan.

Suurin mediakiinnostus paikallistui Ouluun, jossa pienpuolueen riitaista positiota kohti vajoavan keskustan väki kokoontui naamiohuveihin vaihtamaan vielä melko uuden puheenjohtajansa seuraavaan.

Kepun nuijanvarsi on ollut viime aikoina liukas. Viimeistä edellinen oli peräti pääministeri, joka ei pahemmin neuvoja kysellyt, mutta kun se oli niin oikeistolainen. Eihän se ole muotiakaan. Edellisen hallituksen pahuuksista vaalitaan vasemmistossa huolellisesti etenkin kikyn muistoa sekä tasa-arvon vastaista yritystä saada työttömille töitä.

Seuraava puoluejohtaja valittiinkin sitten jo enemmän kaupunkilaismuotia noudatellen. Ja kaikkien yllätykseksi muljautti vaaleissa pahasti takkiin saanut kepu itsensä hallitukseen. Kyl ne osaa, sanottiin.

Puheenjohtajaksi hurmoksen saattelemana huudettu kokematon pohjoissuomalainen astui kirkasotsaisesti parrasvaloihin vain vuosi sitten. Ja joutui viime lauantaina poistumaan niistä suorassa lähetyksessä. Kaaderissa eivät hermot kestäneet, kansansuosio oli painunut ennätyslukemiin.

Koronakevät, poliittisen identiteetin katoaminen muodikkaaseen arvoaskarteluun ja antautuminen demarien ja vihreiden apulaiseksi hallitukseen näkyivät kannatuksessa dramaattisesti.

Katri Kulmuni ei kokemattoman lailla haastetta pelännyt. Hän joutui – pikemminkin kuin pääsi – valtionvarainministeriksi aikana, jossa vanhat parametrit hävisivät yhteiskunnasta ja uusia keksittiin lennossa.

En epäile, etteikö Katri pyrkinyt toteuttamaan puolueen isoisten ohjeita, mutta kepun pitämisestä aisankannattajan maineessa ja asemassa pidettiin muun hallituksen toimesta hyvää huolta. Demarien poliittinen voimaantuminen heijastui pääministeri Sanna Marinin assertiivisissa tiedotushartauksissa, joissa vallankumouskaartin sissipäälliköiden innolla luettiin tolpalta mitä ihmeellisempiä tiedonantoja.

Istuva hallitus onnistui keskittämään itselleen poikkeuslain nojalla ennen näkemättömät valtaoikeudet. Pääministeri allekirjoitteli jopa tasavallan presidentin säikäyttäneitä perustuslaillisesti kestämättömiä kansalaisvapauksien rajoituksia.

Mutta tämä kaikki, jotta suojeltaisiin riskiryhmiä. Hätä ei lue perustuslakia.

Ja olipa se maalitaulu missä hyvänsä, haulikolla osuu kun aikansa pyörii ympyrää ja ampuu paljon. Epäilemättä kansanterveyttä vilpittömästi ylläpitämään pyrkinyt hallitus oli tekemisissä tuntemattoman kanssa.

Syntyi ja annettiin kuvaa, jossa yksimielinen tummiin pukeutunut ja kevyesti kriisitilanteeseen meikattu ministeristö taisteli yhtenä henkilönä tuntematonta vihollista vastaan. Oli astuttu näinä kohtalokkaina aikoina puoluepolitiikan yläpuolelle.

Siis kunhan kaikki ovat samaa mieltä demarien ja etenkin kansallisesta kriisistä Suomen ja siinä sivussa euroopankin pelastavan pääministerin kanssa.

Terveyskriisiä seurasi taloudellinen kriisi rottalauman lailla. Edellinen valtiovarainministeri antoi mustekynän pitkin hampain maailman huonoimpaan saumaan joutuneelle nuorelle puoluejohtajalle.

Annetuista lähtökohdista oli puolueen profiilin terävöittäminen mahdoton tehtävä. Puhumattakaan talouden hätäpelastustoimiin joutuneen ministeriön johtamisesta siten, että poliittisessa kaaoksessa olisi edes jotenkin pärjännyt.

Demari vei, vihreät istui kasmirvällyjen alla kyydissä ja kepu harhaili paloaukealla. Oppositio oli pääasiassa kohteliaasti hiljaa.

Politiikka ja byrokratia menivät usein jo aamusta sekaisin ja terveysviranomaisista tuli julkkiksia. Ministeri Krista Kiurun Wittgenstein-monologit jäävät politiikan historiaan.

Mutta Katriin. Valtionvarainministeriön avaimet tulivat luovutettavaksi Vanhasen Matille Nurmijärveltä. Vanha veteraani saatiin kaikkien helpotukseksi puolipakottamalla mukaan peliin. Matti took one for the team, joten respect. Katri pyrki jäämään viisikkoon syömään eväitä, mutta juoni olisi mennyt liian sakeaksi jo Enid Blytonillekin. Katri poistui kulisseihin.

Pikainen poistuminen ministerikyydistä näytti johtuvan Harri Saukkomaan firmalta valtion piikkiin hankituista esiintymisvalmennuksista, josta ministeri oli hyötynyt myös puolueen puheenjohtajana (?).

Jos ei tietäisi, että moiseen ei ole edellytyksiä, niin voisi jopa kuvitella, että sinänsä merkityksetön kohu nostettiin peittelemään perin huteralla mandaatilla tehtyjä ministerin EU-sitoumuksia Covid-19 -lainojen ehtoihin liittyen. Mutta mistäpä näistä tietää.

Katri Kulmuni jätettiin yksin susille. Poliittinen raato haihtuu haaskalta tunnetun nopeasti ja Timo Haapalan hiusristikko hakee uuden maalin nopeammin kuin kissa aivastaa.

PS. Jäin Katrin jutuissa miettimään yhtä asiaa. Tarkoittiko hän kolmannesta tiestä puhuessaan keväällä armeijan ja poliisin sulkemaa valtatie kolmosta? Tämän tarkistan, kun hänet seuraavan kerran tapaan.

Normaali

Maski on eduksi

Kulkutautipandemia on täällä peräkylillä juuri nyt kuten muutkin maailmanpolitiikan mediasensaatiot. Eli ei juurikaan koske normaalia härmäläistä alkossa- ja mökilläkäyvää, mutta antaa ajankohtaismedioille viisastelemisen aihetta ja on mitä mainioin puheen- ja tehoilunaihe varsinkin jos on esiinnyttävä yhteiskunnallisesti valveutuneena henkilönä.

Hengityssuojain, eli tuttavallisemmin maski, on hallinnut kotimaista tautikeskustelua jo pitkään.

A-studiossa yrittävät toimittajat kysyä niin suoraan kuin osaavat, että pitääkö tai kannattaako maskia käyttää. Asiaan liittyvien viranhaltijoiden, sen enempää kuin vastuussa olevien poliitikkojen vastauksista ei saa mitään selvää.

Tavallisten ihmisten äänenkannattaja ja fiilispohjalta määriteltyjen faktojen aarreaitta Facebook on turvoksissa erilaisia aggressiivis-poliittisia kannanottoja, käyriä ja videonpätkiä. Siellä on sitä paljon kaivattua monimuotoisuutta. Yhteisöllisyyttä vähemmän.

Mutta jos ihan järjellä ryhtyy ajattelemaan, niin S-marketin muovitötteröstä karjalanpiirakoita valikoivasti onkivalla taudinkantajalla olisi ihan hyvä olla jonkinlainen pärskesuojain leipäläven ja leivonnaisten välissä. Itsellä ei tietysti tarvitse olla, koska ei ole mitään tautejakaan.

Itsehän sitä osaa olla, mutta kun on niin hirmu liian paljon näitä, jotka eivät osaa, piittaa, ymmärrä, tiedä eivätkä halua.

Marketissa ja Zalandon noutopisteissä on pompittava pois henkilöiden vaara-alueilta, mutta kun vedetään tukka kikkaralle ja hajua kainaloon, niin tilanne toki muuttuu.

Pari drinkkiä alle ja hössötys muuttuu hiukan kukkahattuiluksi ja siinähän tulee -meiningiksi. Saatana ihan tavallinen kausiflunssa. Eikä se nuorilla ole vaarallinen eikä sitä virusta saa kuin joku miljoonas vai tuhanneosa.

Emme anna viruspelolle siis valtaa. Sen sijaan on ehkä syytä olla huolissaan kasvavien testausmäärien lisätessä tunnistettujen tartuntojen määrää. Kevät on koittanut rajoitusten lievennyttyä myös monille elämän tarkoituksen kreikkalaisesta kahden tähden hotellista löytäneelle sekä matkustuskieltoihin sosiaalisen statuksensa tilapäisesti menettäneelle.

Kun on koko kevät tehty remonttia etätöiden mahdollistamana kotona ja mökillä, pilattu loma jossain fiskarseissa ja huonoissa ravintoloissa, niin pakkohan se on päästä Euroopan metropoleihin kokemaan sukulaissieluisuutta välittömien ja tyylikkäiden eurooppalaisten kanssa. Jotka voivat mennä itse itseään komentaen ostamaan pullon viinaa vaikka tiistain ja keskiviikon välisenä yönä herättyään puoli neljältä.

Mutta vakavasti ottaen, nyt on hyvä olla huolissaan ja varovainen. Kuntavaalitkin tulossa ja nyt jos antaa pikkusormen kevään kokemuksista ja kannatusluvuista haltioituneelle hallitukselle, niin tulee niin kiilusilmäistä kyytiä, että ette ole ennen nähneet.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitostakin on kyykytetty niin monin eri tavoin, että siellä ei tulla jättämään mitään sattuman varaan. Toivottavasti luoja kuitenkin suo, ettei Huoltovarmuuskeskuksen tarvitse olla asian kanssa missään tekemisissä.

Onhan siitä maskista hyötyäkin. Monelle kaikki mikä peittää on eduksi. Tinderiäkin ajatellen. Peltipoliisin välähtäessä voi päästää ilmoille tukahdetun naurun, koska tunnistamaton kuljettaja ei saa sakkoja.

Ja mikäli hengityssuojaimen käyttämisellä säästymme hysteeriseltä hallintoriepottelulta ja kaiken vallan keskittämiseltä muutaman ministerin kouriin, niin pidän metrossa vaikka avaruuspukua.



Normaali

Jos poliisi kysyy, sinun on tiedettävä mitä on intersektionaalinen feminismi

Jokaisen pitää maanantaista lukien tietää mitä tarkoittaa valtioneuvostoa ohjaavaksi ylimmäksi opinkappaleeksi julistettu intersektionaalinen feminismi. Sitä saattaa nimittäin poliisi kysyä kadulla. Opi perusasiat.

Kulkutautiseikkailu toi myötään politiikan arkeen hiukan tositilanteen makua. Havaittiin, että hetkinen. Poliittista korrektiuttakin voi vahtia voimakeinoin! Mehän niitä poliiseja ja sotaväkeä määrätään!

(Vähän jo muodista poistunut poliittinen korrektius on kuin mikä tahansa muu toisten vahtimiseen ja matkimiseen pohjautuva muoti-ilmiö ihmisyhteisöissä. Se mutatoituu, kärjistyy ja muuttaa muotoaan kunnes jonakin päivänä trendsetterit päättävät sen olevan last season. Se puolestaan johtuu siitä, että edelläkävijät eivät erotukaan enää valtavirrasta, vaikka ovat kärjistäneet ilmiön äärimmilleen. Silloin siirrytään seuraavaan ainoaan oikeaan oppirakennelmaan).

Elämme maailmanajassa, jossa myös kansainväliset kuluttajatuotejätit ovat tulleet kilpailemaan median, akateemisen maailman ja poliitikkojen rinnalle maailmanparannusmitaleista. Ilmiö on otollistanut maaperää melko äärimmäistenkin aateagendojen istuttamiselle maamme varhais- ja etenkin myöhäisnuorisoon.

Tasavallan hallitus on ehtinyt kaiken hulinan keskellä terävöittää ohjelmaansa tärkeimpien asioiden osalta. Intersektionaalinen feminismi on siis oppi, joka ensisijaisesti ohjaa lainsäädäntötyötä tästä eteenpäin.

Intersektionaalinen feminismi on suurelle yleisölle melko tuntematon käsite, mutta yksinkertaistettuna tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan toiminnan kaikilla osa-alueilla pyritään tunnistamaan epätasa-arvoa luovat rakenteet ja poistamaan ne.

Kannatettava tavoite, mutta ongelmaksi muodostunee taas kerran ammattimaiset epätasa-arvon jäljittäjät, jotka löytävät henkilökohtaisia tavoitteitaan palvelemaan tuottamuksellista sortoa sieltäkin missä sitä ei ole. Vaikeiden teoreettisten mallien soveltaminen käytäntöön johtaa ainakin historian valossa tarkasteltuna yleensä jonkinlaiseen mielivaltaan.

Intersektionaalista feminismiä ei voi olla vertaamatta marxismileninismiin, mutta vertausta tuskin koetaan hallituspiireissä loukkaavana.

Hallituspiireissä olisi ehkä hyvä muistaa, että kaikki kansalaiset eivät ole teoriaorientoituneita emansipaatteja, joille vaikkapa intersektionaalinen feminismi on pitkän loogisen päättelyketjun päässä seisova lopullinen ratkaisu. Vaarana on puutteellisen sivistyksen ja vaatimattomamman päättelykyvyn kriminalisointi.

Pakottaminen perustelemattoman tuntuisiin muutoksiin aiheuttaa luonnollisesti vastarintaa ja turhautuneisuus saattaa purkautua arvaamattomalla tavalla.

Pikkunäppärä saivartelu on vallannut median. Rahvas-rahvaasta erotutaan viljelemällä latteaa enemmistöpilkkaa ja muotiagendaa myötäilevää sarkasmia. Tärkeää on mennä virran mukana, koska linnan juhlien valintaperusteet menevät ihan uusiksi.

Jos onnettomuudeksi tomumajan ilmiasu on paksun äijän, se vaatii jo hallitusohjelmankin nimissä tietysti täydellistä itsensäkieltämistä. Vaikka eihän sitä itse voi valita minkälaiseksi hylkiöksi sitä tähän maailmaan sattuu syntymään. Olisivat steriloineet faijansa, mikäli olisivat ehtineet.

Intersektionaalisen feminismin esoteriaa ei vielä tuolloin tunnettu, mutta ei se ole mikään syy. Tietämättömyys on raskauttava asianhaara.

Ja mitä tulee siihen nuorison kivienheittelyyn, niin se taas on ihan vaan maailmaan vakioitunutta nuorisohulinointia. Se on nähkääs hauskaa, voin omasta kokemuksesta kertoa.

Sen sijaan on vastuutonta yllyttää tietämättömiä hulinoimaan jonkun poliittisen agendan edistämiseksi. Vaikka kuinka luulisi olevansa oikeammassa kuin muut. Harvoin ne kiilusilmät itse on patsaita kaatamassa. Sen hoitaa ilmainen työvoima.

Tekoasiallinen, iloton ja ongelmahakuinen käytöspoliisi on hallinnon silmissä kelpo kansalaisen nykymalli. Ammattimaisesti yhteiskunnan päätöksentekoprosessia manipuloiva, alati identiteettiään laajenevasta valikosta hakeva ja tuntemattomien puolesta vihainen henkilö, jonka  itseoikeutetun käsityksen mukaan hyvinvointivaltion pysyvyyden ehto on pitelemätön vertaishalveksinta.

Onneksi kuitenkin se on meistä vain pieni vähemmistö. Muuten ei olisi selvitty vain kahdella maailmansodalla ja yhdellä sisällissodalla.

Mutta niin ne aina korkeapaineet täyttyvät.

PS. Loogisena jatkumona nykymeno johtaa siihen, että miespatsaat ovat rakenteellisen sorron fetisseinä saatava pois silmistä. Ja niin edelleen.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Stadi on savolaisten perliini

(Julkaistu Iltalehdessä 24.6.2018)

Ihan ensimmäiseksi on hyvä muistaa, että omaa rauhaa rakastava kaupunkilainen on jälkeenjäänyt nimby, jonka on paras muuttaa haja-asutusalueille tuuraamaan stadiin tukiaisten perässä muuttanutta syntyurbaania kaupunkifestarikansaa.

Siis niitä, jotka pari vuotta Kalliossa 30 neliön perhekaksiossa itseään urbanisoituaan alkavat kysellä kaupunginosaryhmissä kokkojen ja lavatanssien perään. Yksikin kysyi, että missä olisi Itä-Pasilaa lähinnä sijaitseva lähde.

Vaikka basson jumputus, ratikkapysäkillä sätkivä hampaaton pirihörhö, jalkakäytävätungoksessa kaupunkipyöräilevä hyvinsyönyt partapoika, kävelykaduilla päivät pitkät seisovat pienjakelurekat, honottavat feissarit, risteyksen tukkiva turistibussi, Kaisaniemen puiston räyhäävä ulkomaalaislauma, Tokoinrannan roskainen nurmikko ja farkkusortsiset tekokalliolaiset, päättymättömät katutyöt, kauppakassin kädestä vievät lokit, aamuun asti kadulla huutavat olutjuopot ja firman Audeilla Kaivopuistonrannan tukkivat kaljut miehet sillee niinku kuuluu kaupunkiin, niin välillä on kyllä ihan kiva päästä maalle.

Suurkaupunki-metropolissa pitää tietysti olla asiaan kuuluvat haitat ja ne on hommattava verorahoilla, jos ei ne luonnostaan tahdo syntyä.

Takavuosina melkein kaikki poistuivat näin juhannuksena juurilleen. Silloin vielä susivapaan alueen rajasi kehäykkönen. Niin kai se on nykyäänkin, poisluettuna kaupungintalon alue. Nyt sukurasitteettomiksi globaali-urbaniiteiksi itsensä steriloineet ylenkatselevat saunan kuistilta Kolera-altaalle ja torjuvat mielestään pakkonormitettua sukupuolivankeutta nimeltään lapsuuden kesät.

There were a lot of mosquitos too, you know.

Joskus kauan sitten, lapsuuteni monokulttuurin runtelemassa kesässä, ajettiin kauas maalle Haltialaan katsomaan turvallisen etäisyyden päästä hyötyelukoita. Paluumatkalla virkistyttiin puolivälissä Käpylän jäätelökiskalla. Faija ei liene osannut kokea kuplavolkkarin pakokaasuista syyllisyyttä, vaikka olikin jäsenkirjademari. Joka ehdotti kerran, että lahjoitetaanpa joululahjarahat Biafran lapsille. En silloin ymmärtänyt, kuinka edellä hän oli aikaansa. Silloin sammuteltiin himassa valoja, koska öljyn pelättiin loppuvan seuraavalla viikolla.

Nyt siellä aurinkokukkapeltojen kerroslaatikoissa elää puoli savoa vastuullista keskiasteen unelmaansa ja miettii mitä toi yhtiölaina oikeastaan tarkoittaakaan. Pyöräillään sitten puolitoista tuntia kehumaan päiväksi työtovereita ihanaksi ja otetaan instakuvia laadukkaasta sisäilmasta. Pysähdytään paluumatkalla yhdeksän kertaa kuvaamaan Huaweilla auringonlaskua. Mahtaako tuo tällä muovikassiläträämisellä pitkään näkyäkään.

Ennenvanhaan kaupungin tehtäviin kuului katutöiden aloittamisen lisäksi myös niiden lopettaminen. Tavoitteena byrokratian näivettämissä palveluissa oli edellytysten luominen normaalille ihmistoiminnalle. Nykyisin se on lähi- ja kaukomaalta tulleiden Facebook-kellokkaiden miellyttämistä kilpailemalla verorahoilla palvelu- ja tapahtumayrittäjät konkurssiin.

Baanalla piipitys raikaa, kun neljä Staran toimenhaltijaa peruuttelee uudenkarhealla pienkuorma-autolla tyylikkäissä virka-asuissaan kohti roskista. Välillä katsovat opasvideon siitä, miten se tyhjennetään kohtelematta banaaninkuoria tarpeettoman väkivaltaisesti. Tulee myös tarkastaa, että yhteen roskasäkkiin tulisi pakkausjätettä mahdollisimman monesta alkuperämaasta. Tasa-arvoinen ja kaikkia maailman kansoja ja alkuperäiskulttuureja kunnioittava ja kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti suoritettu puhtaanapito nyt vaan on hitaampaa ja monimutkaisempaa.

Kaikki pitää kunnollisessa kaupungissa olla tiivistä, meluisaa, rosoista ja elämänmakuista. Se täytyy kestää tai muuten voi muuttaa sfeke.

Landella ei ole kuin kuoppainen hiekkatie, ahdistava taantumus ja ilma sakeana pienhiukkasista.

PS. Kansakunnat, kaupunkien nimet ja viittaukset maakuntiin on mielikuvituksellistettu. Yhteneväisyydet olemassaolevaan on sattumaa.

Normaali

Hurmioiva toimihenkilömuoti

Hyvinvointiyhteiskunnan tavoite on määritellä inhimillisen olemisen jokainen osa-alue kontrolloituun putkeen, joka tuottaa hallinnolle mahdollisimman vähän yllätyksiä. Eli siis hallintoa 7,5 tuntia päivässä pyörittävälle mahdollisimman vaivattomaksi ja ennakoitavaksi rutiinienedistämiseksi.

Ja tietysti mahdollisimman helpoksi johtaa. Hallituksen viesti on viime aikoina ollutkin eduskunnalle selvä: Hallitus johtaa vaikeita aikoja, joten muut hiljaa. Kriisiaika on syössyt puoluepolitikoinnin ympäristöön, josta ei kukaan osannut vielä vuosi sittenkään edes unelmoida.

Yllättämään päässyt kulkutauti aiheutti virastohallinnolle ja valtioneuvostolle sätkyn, joka johti reaktiiviseen selviämistaisteluun. Työttömyystavoitteet ja muut ensimmäisen maailman ongelmat pyyhittiin agendalta toistaiseksi.

Alkurytinöissä pyyhittiin pöytää huoltovarmuuden myytillä ja sitten syöksyttiin poikkeuslakien hiekkasäkkisuojaan. Eduskuntaa ei siinä ehditty juuri muistella kun ruumiit alkoivat kasautua. Eihän ketään kiinnosta minkälaista hiekkaa säkissä on, kunhan se pysäyttää vihollisen luodin. Hätä ei lue perustuslakia.

Tämä on myös ymmärrettävää, koska vihollisen liikkeistä oli käytettävissä olemattomasti tiedustelutietoa. Hyökkäystä torjumaan lähdettiin rintamalle kajanderilaisittain, vaikka vastuuministeri A4-suojastaan toista huuteli. Rintama vuoti kaikissa suunnissa, mutta median johdolla kiiteltiin pääministerin hyviä esiintymistaitoja.

Kriisin alkuajoista tullaan muistamaan lähinnä erilaisia kirjainlyhenteitä edustavien punakoiden henkilöiden riitely A-studiossa siitä, kenen vika epäonnistuminen ei ainakaan ollut. Kriisipervitiineissä tulee ylilyöntejä, mutta hätä ei lue lakia.

Odotan kauhunsekaisella kiinnostuksella vertailevia akateemisia tulkintoja demokratian mekanismien toimivuudesta tämän ja edellisen poikkeuslakien käyttöönottoa edellyttäneen ajanjakson välillä.

Kaikkeen mahdolliseen hyvinvointivarautunut lakikokoelmamme on viimeisinä vuosikymmeninä alkanut muistuttaa mediasta ja kustantamoista tursuavia elämäntapaoppaita. Valintoja ohjaavat ensi sijassa vallitsevalle yhteiskuntamuodille älynsä ulkoistaneet, joita motivoi erityisesti huoli muiden kyvystä olla ja elää asianmukaisesti. Eli siis vähän vähempilahjaisten ohjaaminen ei-niin-haitallisiin elämäntapohin.

Erilaiset ongelmat, tyhmyys, sivistymättömyys, köyhyys sekä alkoholin ja päihteiden väärinkäyttö on insitutionalisoitu yhteiskuntapoliittiseksi kielipeliksi, josta irtoaa yllättävän monen kilpailukykyinen kuukausipalkka hallinnossa ja etenkin alati paisuvalla kolmannella sektorilla. Ongelmille laaditaan luonnonvoiman kaltainen kasvusuuntainen pysyväisluonne, koska hyvinvoinnille ei ole ylärajaa.

Eikä nykyisin budjettirajoitetta.

Media on asiallisessa yhteiskunnassa kuin IPA-tuopin pintavaahto. Sitä on juuri tarpeeksi, ei liikaa, mutta ei liian vähänkään.  Median kansalle jakaman tiedon täytyy olla kontrollissa ja ennakoitavaa, koska virkakirjan saanut tai ministeriksi itsensä pelannut poliitikko on – erehtymätön.  Ei ole lainkaan siis yllätys, että viime aikoina yhteiskunnan huipulle tiensä raivanneet entiset mediatyöntekijät ovat väläytelleet ns. kaupallisen median julkista rahoittamista

Vallitseva toimihenkilömuoti on ajanut hiukan itsetarkoituksellisen oloisesti hallintoon paradigmamuutosta, jossa keski-ikäisen valkoisen heteromiehen epäonnistuneeksi julistettu hallitsijakausi on ohi. Äijille on käymässä kuten muinoin Neuvostoliitolle Itä-Euroopassa. Mikäli hiukan kristallisoidaan nykymuotia, niin sen valossa nuorehko nainen on demografiakirjon viisain ja sopivin johtamaan hallintoa ja hallinnon päällyskerrosta eli huippupolitiikkaa.

Näin voi tietysti olla, mutta deterministisen erottelun tuloksena voi syntyä myös epäsuotuisia kehityskulkuja, mikäli jokin ikä tai sukupuoli kanonisoidaan toimihenkilömuodissa heijastamaan erityistä oletettua pätevyyttä asiassa kuin asiassa. Koskee siis tietysti myös keski-ikäisiä heteromiehiä, jotka vaikuttaisivat pitkään hyötyneen mahdollisesti muiden kustannuksella toistensa laumasuojasta.

Keskustelu on nykyisin hyväksytysti sukupuolittunutta, mutta vaikkapa käsillä olevan kulkutautikriisin politisointiin on pääministerin mukaan oikeus vain hallituksen ministereillä.

Kokemattomuutta vai yhteiskuntamuodin haksahduttavaa voimaannuttamista, mutta miten poliitikko voisi kieltää toista poliitikkoa politikoimasta?

Rauhanomaisen rinnakkaiselon turvaamiseksi ei pitäisi sekoittaa hallintoa ja politiikkaa enempää kuin on pakko. Eikä yrittää häivyttää näiden eroa hokemalla merkityksettömiä iskulauseita demokratiasta, vaikka kuinka tekisi mieli. Ja olisi yleisen mielipiteen hyväksymiä tekosyitä.

PS. Koen kuitenkin velvollisuudekseni näinä kovina aikoinakin muistuttaa, että tilanteessa kuin tilanteessa politiikassa on kyse puolueklikkien välisestä valtataistelusta. Niin sanottu yhteiskunnan etu on tietysti myös poliitikon oma etu. Mikä onkin luonnollista, mutta se voi olla eri puolueita edustaville aika erilainen.

 

 

 

Normaali

Vappusatanen ja muuta huumoria

Vanhaan hyvään aikaan tuli vapun aluspäivinä kevyesti viinalta tuoksuva tekniikan ylioppilas kaupittelemaan huumoripitoista painotuotetta, jonka nimi oli  vuorovuosin joko Julkku tai Äpy. Vanhana hyvänä aikana, jolloin Suomen tehtaat eivät tehneet mitään hevosta pienempää olivat teekkaritkin reippaita poikia ja kovia ryyppäämään. Oli siellä tietysti jokunen tyttökin joukossa, joka oli kova ryyppäämään.

Pandemiat sotkee aina kaiken. Traditionaalinen humalaisten kevätpörriäinen jäi saamatta ennen vappua, koska valtion määräämän läheiskarttamisen takia Julkkua sai vain postimyynnistä. Ihmisen korvaaminen koneella on kuitenkin jo niin pitkällä, että henkilökuntaa ei enää riitä työntämään paperia siitä pienestä oveen sahatusta ja metalliläpällä päällystetystä keksinnöstä.  Koko sakkia kun tarvitaan viemään Zalandon avokkaita pieniin luukkuihin, joista ne voi käydä itse hakemassa. Jos tilaa ison laatikon, esimerkiksi kuntosalin kotiin, on hyvä hankkia sähköauto, koska ne saa pysäköidä marketin parkkihallissa oven viereen. Samalla tulee pelastettua Tellus huomaamattkin. Rikkaalla käyvät Simcat joutaa syrjemmälle.

Vitsihuumoria olisi ehkä kaivattu keventämään kulkutautivappua, joka oli vähäsateinen ja monilla ihan yhtä mukiimenevää kuin ennenkin. Ihan epäilemättä monilla meni hermot moniin ja humalaisia käsirysyjä koettiin kotistudioissakin. Kauppatorilla oli hallituksen joukot ryhmittyneet puolustukseen Havis Amandaa kiertävälle vanerimuurille. Kansa ei monen helpotukseksi lähtenyt kaduille.

Nämä poikkeusajat on taas tavalliselle suomalaiselle hyvä muistutus siitä kuka täällä määrää. Kaikki ovat nähneet televisiosta hampaisiin aseistautuneiden karhuryhmien näyttäviä rynnäköitä hampunkasvattajien luoliin itähelsinkiläisissä ghetoissa. Puhumattakaan yhdessä yössä mobilisoidusta Uudenmaan miehityksestä, johon tarvittiin hallituksen barrikadeille sotajoukotkin kyselemään kulkulupia autojen ikkunoista.

Eipä uskaltanut humalainen valkolakki lähteä koettamaan onneaan Ullanlinnanmäelle muutamaa turvavälin huomioinutta poikkeusta lukuunottamatta. Pullonkerääjien ammattiryhmä anoisi epäilemättä Ely-keskukselta tukea liiketoimintaa kohdanneen merkittävän häiriön aiheuttamaan tulonmenetykseen, jos osaisi kieltä. Siis kapulakieltä.

Monelle päättäjälle on saattanut tulla mieleen, että terveydenhuollon kapasiteettia ja riskiryhmiä voisi ihan hyvin suojella tavallisinakin vappuina kieltämällä kuseksivien ja oksentelvien joukkokokoontumiset. JVG huutamaan pahvikulisseihin, viinan kotimyynti viikoksi ja ulkonaliikkumiskielto hoitaisi homman ilman isompia ihmettelyjä. Onnistuuhan se nytkin.

Vappu, esimmäinen päivä toukokuuta, on siis humalaisten juhla. Humalaiset jakautuvat kahteen pääryhmään, työväkeen ja ylioppilaisiin. Seka-avioliittojen ja nopeutuneen säätykierron myötä on liikkuvuus ryhmien välillä lisääntynyt. Assimiloitumisen mahdollistamiseksi on vuosikymmenien saatossa nähty useitakin sosiaalisia innovaatioita, jotka ovat olleet rakentamassa hyvinvointiyhteiskuntaamme. 8-tuntinen työpäivä ja peruskoulu mainittakoon esimerkkeinä.

Toukokuun ensimmäinen on konservatiiviselle poliittiselle vasemmistolle usein tunteikas perinnejuhla. Vaikka nykyaikainen vasemmistolainen voi käydä joulukirkossakin, on työväenyhdistyksen punalipun alla kankkusen herkistämänä tempaistu verinen työväenmarssi kuitenkin se vuoden kohokohta. Suomalaisessa työväenlauluperinteessä on meidän päiviimme saakka vaalittu karkeaa ja väkivaltaa tihkuvaa kuvastoa, joka sopii myös modernin ministerin suuhun. Pyssy paukkuu kohti lahtaria kuin Kalevankankaalla aikoinaan. Tosin tietysti vertauskuvallisesti. Mutta kun ei ole oikeutta ilman taistelua. Ministerin onkin sopivaa käyttää väkivaltaisia metaforia nykykaistettuna kuvaamaan vaikkapa toisen asteen oppivelvollisuudesta käytävää taistelua taantumusta vastaan.

Mielessä käydään läpi tunneköyhiä raharikkaita juomassa samppanjaa purjeveneen kannella pursiseuran sinivalkoisen lipun alla. Ja huutamassa kiusallaan lauluja vanhalla rahavallan kielellä, ruotsiksi.

Kulttuuriantropologisesta näkökulmasta tarkasteltuna näyttää kuitenkin siltä, että nykyaikaisen työväenperinteen keskeisin folklore syntyi vasta 60-luvulla muodikkaan go-go -musiikin ja vallankumousrunojen yhdistelmänä.

Aikanaan tarttuvaa poppia säveltäneen Kaj Chydeniuksen voidaan siis katsoa olevan tradition ylläpidon kannalta vähintään yhtä keskeisessä roolissa kuin aikansa merkittävimmät poliittiset vaikuttajat Sinikka Sokka, Kristiina Halkola, Toveri Viljanen sekä Taisto Sinisalo.

Vappuna odotetaan varsinkin keskeisiltä vasemmistopoliitikoilta tärkeitä yhteiskunnallisia linjauksia. Työväenministerien vappupuheissa pitää näinä mediavallan päivinä olla ns. koukku, joka valtaa otsikot ja jää leijailemaan näsäviisaiden meemeihin ja tekoviisaisiin blogeihin.

Yksi mukavimmista oli tietysti opetusministerin hahmottelema vappusatanen, joka noudattaa vasemmistopoliitikkojen viime aikoina suosimaa hyvin perinteistä leipää ja sirkushuveja –strategiaa. Satanen on sopiva raha, ei liian vähän, mutta ei myöskään enempää, kuin mitä ulkomaalaisista pankeista saa lainaksi. Populismiksi tätä ei voida lukea, koska eihän ministerikään tällaisten jippojen tosissaan usko toteutuvan. Vappu, nähkääs.

Tilaisuutta ei tietysti kannata jättää käyttämättä, kun pääasiallinen kohderyhmä on vähävaraiset ja yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. Tässä koronapandemian miljardiviemärissä ei satanen ole paljon.

Jaa, no on se tietysti yhteenlaskettuna.

PS. Loppuun teekkarien vappulehden (en muista kumpi) harvinainen helmi kylmän sodan ajalta: ”Sergei Bubka ylitti kuusi metriä – Berliinin muuria korotetaan”

 

Normaali

Puoluesodan oikeudenmukaisuus on suhteellisuuksissa

Olen ikäni pohtinut eksistentiaalisia ongelmia ja varsinkin sitä, miksi toiset ihmiset katsovat olevansa mahdollisimman samanlaisten joukossa erityisen paljon merkityksellisempiä ihmisiä kuin muut joukon ulkopuolella.

Taistelu elintilasta, kilpailu, on toisille vaikeaa ja vastenmielistä. Paremman taloudellisen aseman tavoittelu vapaan vaihdannan piirissä on heidän mielestään sopimatonta ja asetelma on omiaan tukahduttamaan ihmisistä ja yhteiskunnasta piirteitä, jotka ovat välttämättömiä paremman maailman saavuttamiseksi.

Yksilön vapaudet on tehty uhrattavaksi yhteisen edun nimissä, jos niikseen tulee. Yhteisö on aina viisaampi, kuin reaktiivisesti itselleen edullisimman vaihtoehdon valitseva yksilö. Mikä hyvänsä päätös on demokratian matematiikan mukaan oikea, kun se tapahtuu lain ja asetusten puitteissa kasatun pyramidin huipulla olevan pienen porukan toimesta.

Kriisiaika koettelee politiikan kilpailussa voiton saavuttaneista muodostettua johtoryhmää. Erehtymättömyyden suojakehää puolustetaan poliittiselta oppositiolta johdonmukaisesti. Perinteitä tarkasti noudattavan ja läpikonservatiivisen poliittisen tradition mukaan muutaman henkilön suvereenissa päätösporukassa, eli hallituksessa, saattaa olla muiden mukana demokratian ihmeen nostamana myös hyvinkin vähäistä määrää suomalaisista edustavien järjestöjen jäseniä.

Vasemmistoliitto, esimerkiksi, on sosialismin aatetta vaaliva järjestö ja rekisteröity puolue,  jossa on sen oman ilmoituksen mukaan jäsenenä 14 000 suomalaista. Tässä luvussa, kuten muidenkin puolueiden ilmoittamissa jäsenmäärissä on yleisen käsityksen mukaan melkoisesti liioittelua, mutta järjestön taloudellinen etu edellyttää pientä lapinlisää. Josta maan tavan mukaan ei kukaan pidä erityisen tarkkaa lukua.

14 000 edustaa prosentin neljänneksen osuutta suomalaisista vuonna 2019.

Vertailun vuoksi todettakoon, että vaikkapa Psoriasisliitossa tai Haagan seurakunnassa on yhtä paljon jäseniä. Asiasta keskusteltaessa alkaa tässä vaiheessa yleensä myrskyisä argumentointi, joka kiteytyy väittämään, jonka mukaan puolueen jäsenet ja sen ajaman politiikan kannatus on kaksi eri asiaa. Niin ovatkin, tietysti.

Mutta se ei ole, että tästä puolueelle jäsenmaksunsa maksaneesta porukasta valitaan ne, jotka sitä poliittista valtaa pääsevät käyttämään.

Ehdolla vaaleissa on henkilöitä, jotka ovat valinneet menestyksensä ympäristöksi politiikan. Ryhtymisen ponnevoimia on varmasti erilaisia, mutta tavoitteet ovat mitä suuremmassa määrin henkilökohtaisia, koska vaaleissa valitaan henkilöitä, ei puolueita, ryhmiä eikä komiteoita, vaikka sellaiseksi asia halutaan usein naamioida.

Vasemmistoliittoa äänesti viime vuoden eduskuntavaaleissa 251 808 äänioikeutettua. Se on 8.2% annetuista äänistä ja edustaa 5.9% äänioikeutetuista. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa puolue asetti ehdokkaaksi 216 henkilöä. Istuvaan eduskuntaan tuli valituksi ehdolla olleista 16, mikä edustaa 7,4% ehdolle asettuneista. Siis reilusti joka 13. ehdokas pääsi eduskuntaan.

Eduskunnassa istuu siis 16 lainsäätäjää, jotka edustavat 14 000 ihmisen järjestön etua yhteiskunnan päätöksenteon huipulla. Demokratian sallimien keinojen puitteissa valituista edustajista muodostetussa tasavallan hallituksessa edustaa ministerinä korkeinta auktoriteettia opetus- ja kulttuurisektorilla sekä veronmaksajien rahoista suurinta osaa käyttävällä sosiaali- ja terveyssektorilla kaksi vasemmistoliiton eduskuntaan valittua jäsentä.

Näin siis vasemmistoliittoa edustaa 19 henkilön korkeimmassa valtioelimessä eli tasavallan hallituksessa kaksi jäsentä. Noin joka 7000. järjestön jäsen kulkee siis ministerikyydillä. Ja lyö tahtonsa mukaan nyrkkiä ministeriön tammipöytään. Ja virkakunta tekee niin kuin käsketään.

Tämä ei ole poliittinen kannanotto, koska samaa matematiikkaa voi soveltaa kaikkiin muihinkin puolueisiin. Hallitukset tulevat ja menevät, maailma senkun muuttuu, mutta puolueet tuntuvat istuvan samoissa poteroissa vuosikymmenestä toiseen. Monelle saattaakin tulla yllätyksenä tieto, että nykyinen puoluekirjo ei perustu sen enempää Mooseksen laintauluihin kuin perustuslakiinkaan.

Voi tietysti demokratian korkeimpia periaatteita juhlallisesti vaalivassa monipuoluejärjestelmässä ihmetellä, miten käy niin, että 251 808 annetulla äänellä saa rusikoida kahta ministeriöitä ja hallinnonalaa neljä vuotta mieleisekseen ja reilusti kaksinkertaisella määrällä ei ensimmäistäkään.

Tämä on kenties vain todiste siitä, että huomattavan suuri osa suomalaisista äänestää vääriä puolueita. Ja toisaalta tämä näyttäisi vahvistavan sen, että vasemmistoliitto osaa valita tavoitteensa suhteen parempia keinoja kuin monet muut.

Normaali