Jos maailmaa ei ole olemassa, niin mihin tarvitaan mitään

Edityksellisyys, muutos ja vanhan kyseenalaistaminen on kuulemma paitsi aina tarpeen, niin myös muodikasta. Vanha kansa ei tiennyt paskaakaan, kun väitti, että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Edistyksellisillä maailmankansalaisilla onkin väärät totuudet hylättyään pivo tyhjänä, mutta pyyt hyvin oksalla.

Klassisena liberaalina, joskus jopa radikaalina uskallan todeta, että erilaisia ansaintalogiikoita vilisevässä medianykypäivässä edityksellisyydeksi kuviteltu keskinkertainen uskomustieto näyttää vaikuttavan enemmän kuin edelläkävijyys ja valistuneisuus.

Erilaisiin yksilöllisiin maailmankäsityksiin ja henkilökohtaisiin lähetyskäskyihin perustuvaa ainoaa oikeaa edistyksellisyyttä toteutetaan vaihtelevalla menestyksellä, mutta pääasiallisesti yhteiskunnan resursseilla, eli verovaroilla.

Mielipidekysymys lakkaa olemasta mielipidekysymys, kun se perustellaan edistyksellisyydellä. Edistyksellisyyden tunnistaa siitä, että sen merkittävin etu on mahdollisimman suuri ero aikaisempiin tapoihin ja käytäntöihin. Politiikassa sen ajaminen on edullista, koska vasta tulevaisuus näyttää oliko vanha konsti sittenkään huonompi kuin uusi. Ja se on parhaimmillaan useamman valtuusto- tai parlamenttikauden päässä olevan ajan murhe.

Pääkaupunkimme on ollut edistyksellisen iskulausepolitiikan kourissa jo kotvan aikaa. Maailman toimivinta kestävää kehitystä on kehitetty. Ainoastaan asukkaiden hermot eivät tahdo kestää. Edistyksellinen nuoriso ajaa yöt pitkät sähköpotkulaudoilla humalassa päänsä mukulakiveen. Reikiä korjaileva kirurgikunta ei ole mielissään, mutta se on turhaa taantumuksellisuutta, koska jotain on aina edistyksen eteen annettava. Edistyksellisyyden siunauksellisuus ei usein kovin nopeasti avaudu turhan käytännöllisesti ajatteleville. Sähköpotkulautojen hyötyä suhteessa muutosvastarinnan aiheuttamiin haittoihin voidaan arvioida vasta tulevaisuudessa. Ja siksi juuri onkin politiikka keksitty.

Olen odottanut, että kun politiikassa yliedustetun vanhentuneen kapinanuorison vaahto on kuivunut suupieleen, niin voisimme taas palata järkiperusteisiin ja pienimmän haitan kestävään talousajatteluun.

Vielä mitä.

Logiikka ei tunnetusti ole enää muotia yhteiskunnallisessa ajattelussa. Punainen lanka on tosin silmukoineen ja umpisolmuineenkin ollut jo iät ja ajat tietyissä piireissä hyväksytty vihaisten vanhojen miesten ja nykyisin varhaiskeski-ikäisten naisten toimesta. Suurten tavoitteiden tosiasiat ylittävät tosiasiat keinojen järkevyydestä tai niiden kustannuksista.

Logiikan ytimessä on lause: ”Jos maailmaa ei ole kohta olemassa, mihin tarvitaan mitään”

Toiset vaikuttajat laskevat sen varaan, että eivät ole vaikuttamisensa jälkiä katselemassa, mutta toiset näyttävät niin luulevan. Riippuu tietysti siitä, oletko polttamassa salaa käsinkäärittyjä vuosikertalasillisen ääressä vai katsotko ahtaassa keskustakaksiossa lattialla leikkiviä taaperoita. Motiiveissa kun on itseydellä sangen merkittävä rooli.

Edistyksellisyyteen vihkiytymättömien kohtaloa surraan ns. valmiiksi tulleissa teollisuusmaissa enemmän kuin on tehty Vatikaanissa tähän mennessä yhteensä. Sillä erolla, että Vatikaanissa on aina tiedetty, että happinaamari pitää laittaa ensin itselle. Pohjolan kuoppaisen maantien sähköautoilija kokee lievää syyllisyyttä lapsityövoimalla tuotetusta virtalähteestään, mutta emmehän me voi täällä olla tekemättä mitään ilmaston hyödyksi ja syytellä vain kehittyviä maita sen pilaamisesta.

Amazonasin lannevaateporukalle olisi aika vaikeaa selittää, että tässä kuitenkin ollaan vähintään EU-tasolla hyvällä, kestävällä ja humaanilla asialla. Edelläkävijöiden sähkövaunut ovat tosin vaikkapa suomalaisille lähes saavuttamattoman kalliita, mutta nostamalla edelleen veroja voidaan harvaan asutussa maassa antaa pakollisesta autoilusta kärsiville haja-asutusalueiden vähäosaisille yhteiskunnan kassasta lisää rahaa. Ja rahaa saa matalalla korolla ulkomaisista pankeista, niin välittömästihän tässä ei mitään ongelmaa ole.

Talousongelmissa kituvat kunnat voivat myydä kalliin infransa vaikka kiinalaisille. Vetensä sotkeneilla on puhtaampaan kovaa kiinnostusta. Ja kyllä ne kiinalaisetkin oppii ajan kanssa reiluiksi kun vaan näytetään ankarasti esimerkkiä. Samanlaiset muotilasit sielläkin on yliopisto-opiskelijoilla. Se on varma merkki edistyksen voittokulusta. Ja ne on toisaalta valmiiksi sosialistejakin.

Suomalaisilla edityksellisillä voimilla on tähtäin korkeammalla kuin tuhlaavassa ja piittaamattomassa kansantaloudessa, koska tässä on nyt ihmistä ja vähintäänkin suomalaista ihmistä suuremmat asiat kyseessä. Nyt on niin, että omat metsänsä tuhlanneiden maiden kansalaisten ja paremmasta ymmärtämättömien kehitysmaalaisten hyväksi on päätösvalta Suomen metsien käytöstä vietävä kaiken kontrollin ja arvostelun yläpuolella oleviin Brysselin komiteoihin.

Siellä oikeudenmukaistetaan eli demokratisoidaan ja sosialisoidaan suomalaisen metsäteollisuuden tuotos ja kyky panostaa puhtaampiin jalostusprosesseihin ja kestävämpiin lopputuotteisiin. Meidän kaikkien eurooppalaisten hiilinielu on saatava pois suomalaisten maalaisten ja ahneiden yksityisomistajien käsistä. Emme me voi olla itsekkäitä, vaikka muut olisivat. Meidän tulee näyttää esimerkkiä, olla edistyksellisiä.

Eurooppalaisen umpielitistisen hallintososialismin ilmastodemokratia toivottavasti pelastaa maapallon. Itse epäilen ratkaisevaa edistystä tapahtuvan jossain muualla, koska on pakko ja se saattaa olla hyvä sijoituskohde. Mustasta pörssistä se sianlihakin kovina aikoina ostettiin.

Nykytitanicilla ei kukaan kehtaa mennä pelastusveneeseen. Veden noustessa leuan tasolle lohduttaudutaan sillä, että orkesterin soittimet olivat sentään pasuunaa myöten reilusti valmistettuja.

Toki on niin, että jos Suomen metsien hiilennielemiskyky halutaan pysyvästi maksimoida, niin ei kai sellaista uskalla jättää markkinoiden tai ahneiden omistajien käsiin. Sen tietävät luonnollisesti paremmin ulkomaalaiset. Suomalaisten lisääntyvä köyhyys on kerta kaikkiaan suomalaisten kunnianhimoista eurooppauraa rakentavien poliitikkojen kollateraali, jota parempi maailma edellyttää.

Muutama näyttää laskevan sen varaan, että EU:n parlamenttivaalit eivät jatkossa olisikaan kansallisia. Muuta selitystä on vaikeaa keksiä.

Normaali

Helsingin kaupunginosat ja niiden prändit: Alppila

Nyt alkavassa sarjassa esitellään Helsingin kaupunginosia sekä mielikuvia niistä. Siis prändeistä. Arviot perustuvat useiden kymmenien vuosien omakohtaisiin kokemuksiin, kuulopuheisiin, kaupunkitarinoihin sekä kouvoloista muuttaneiden toimittajien luuloihin ja uskomuksiin.

Kaupunginosat on valittu satunnaisesti ja käsitellään satunnaisessa järjestyksessä. Kuten mediatyöntekijöiden kolumneissa ja muissa ohjelmatyöläisten tuotoksissa tässäkin korvataan puuttuvat faktat omilla kuvitelmilla. Niin ikään, mediasta opitulla tavalla, pyrkimystä muuttaa muiden elämäntapaa omien mieltymysten mukaiseksi ei peitellä lainkaan. Sarjan käynnistää Alppila.

Alppila

Kätketty helmi ja pääkaupungin viihtyisin kaupunginosa, joka on viime vuosina muuttunut kantaväestön luonnollisen poistuman johdosta sekä muualta muuttaneen nuorison toimesta aavistuksen epäsiistimmäksi. Alppipuistossa heitettiin ennen muruja sorsille, nyt siellä lohkotaan seikkailunhaluiselle nuorisolle nuorten entreprenöörien toimesta ihan toisenlaisia muruja.

Puistoissa kahlataan kesäaamuisin kertakäyttögrillien, valmiiksi marinoitujen kanansiipipakkausten, röökinstumppien, tyhjien tölkkien, hylättyjen vaatekappaleiden ja muun jätteen seassa. Suurin osa viikonloppuöiden pöhisijöistä jää kuitenkin henkiin. Onneksi ei vielä olla eurooppalaisessa farkkusortsirentoudessa ihan Tokoinrannan tasolla.

Toista se oli vielä 70-luvulla, jolloin suomalainen alkoholipolitiikka tahtoi antaa mahdollisuuden pienipalkkaiselle työväestölle pieniin lisäansioihin. Alppilassa aktiiviset ja yritteliäät (pääasiassa) miehet mahdollistivat Alkon aukioloaikojen ulkopuolella Viiden minuutin pysäkin tienoilla kansanurheiluksi yltynyttä viinanjuontia parhaansa mukaan. Ja kun hiukan laittomilla asioilla oltiin, niin asiaan liittyi seikkailunomaista virkavallan välttelyä ja joskus ei valitettavasti voitu välttää puukoin ja ampuma-asein tapahtuvia myyntialueiden rajaloukkausten selvittelyjä.

Eurooppalaistuminen, yhteiskunnallisten ongelmanratkaisijoiden eksponentiaalinen lisääntyminen sekä valtion viinamonopolille asetetut bisnestavoitteet ovat tehneet alkoholin pienvähittäiskaupasta kannattamatonta. Epämääräisistä piireistä olen kuullut, että hedelmäpelejä suunnitellaan alueelle pimeisiin peliluoliin. Virkavallan lisäksi levottomuutta tämä uusi mahdollinen rikolllisuuden muoto herättää kolmannen sektorin ongelmanratkaisuyhdistyksissä mikäli Veikkauksen kolehti Alepojen porstuoissa loppuu ja se siirtyy rikollisen aineksen käsiin. Loppuu rahojen lisäksi vielä autettavatkin.

Alppilan ääni-ja tuoksumaisemassa oli takavuosina läsnä myös teollisuus. Pasilan konepajalta kantautui pajavasaroiden pauke ja metallileikkureiden kirskunta. Osuuskaupan kahvipaahtimo leyhäyttelee edelleen borkandunkkista Aleksis Kiven kadun ja Sturenkadun kulmassa. Konepajan tähtitieteellisen hintaisiin neliöihin on nykyisin asettunut lainaa saanut luova luokka. Pääasiassa siis etevyyttään kuukausitilauksella yrityksille myyviä polkupyöräilijöitä, jotka tarvitseva talojensa alle pysäköintihallit. Yhteisöllisyys on voimissaan jos se ei maksa taloyhtiölle. Vanhemmista asuinkortteleistä poiketen vastaantulijoita tervehditään piha-alueilla, vaikka ei naapuriksi tunnistettaisiinkaan. Maireus määrittyy lähinnä sen mukaan, miten kaukaa vastaantulija näyttää Alppilaan olevan päätynyt.

Rakennusliikkeet ja poliitikot ovat onnistuneet muuttamaan tilanahtauden alemman keskiluokan korvien välissä yhteisöllisyydeksi. Parhaimillaan voivatkin viihtyisän atrium-pihan vastakkaisilla laidoilla asuvat kätellä toisiaan parvekkeilta.

Eläintarhan kansakoulu seisoo ylväänä rautatiepenkereellä Savonkadun varrella. Rakennus on kyenyt yli sata vuotta säilyttämään asemansa paikallisen kansansivistyksen esitaistelijana sodista ja kapinoista huolimatta Sen jykevien tiilimuurien suojissa on lukutaidon piiriin pakotettu satoja tuhansia helsinkiläisiä. Nyttemmin Helsingin kaupungin tilaaman konsulttityön tuloksena alueen tylsyys ja vanhanaikaisuus halutaa poistaa rakentamalla tienoon kalliot täyteen hotelleja ja liiketiloja. Ajatuksen takana oli useampikin haastateltu ohikulkija, joukossa pari vantaalaistakin. Edistyksen ja kulkutautien esiinpotkiman etäkoulutuksen vallatessa alaa saattaa vanha skolekin joutaa tarpeellisempaan käyttöön. Siitä voisi saada edustavat tilat esimerkiksi tasa-arvolaisten korupajalle.

Alppilan modernin kirkon ja kallioiden kainalossa Viipurinkadun varrella sijaitsee Alppilan yhteiskoulu ja lukio. Tai lyhyemmin Alppilan koulu. Juuri rempattu koulu oli jo 70-luvulla tunnettu rohkeista kokeiluistaan. Myös opetussuunnitelman ulkopuolisista. Luokattomaan lukiokokeiluun osallistui myös luokattomia oppilaita. Koulu on tuottanut useita merkkihenkilöitä, joitakin mainitakseni allekirjoittanut ja Renny Harlin.

Alppilan kaupungiosassa sijaitsee myös huvipuisto Linnanmäki, josta saa hattaraa. Puiston lavalla on esiintynyt mm. Paul Anka ja useita maailmankuuluja trapetsitaiteilijoita. Vieläkin suositeltavampi käyntikohde on Kirstinkuja 4:ssä sijaitseva Työväen Asuntomuseo. Lisähupia käynnille voi saada kuvittelemalla minkälaisia ajatuksia tienoon nykyisten tietotyöläisten koti herättää sadan vuoden päästä.

PS. Uusi sarjamme on interaktiivinen. Kerro kokemuksiasi ja mielipiteitäsi kulloinkin käsiteltävänä olevasta kaupunginosasta. Helpoiten se onnistuu kommentoimalla Facebook-julkaisua.

Normaali

Phuket mökillä

Phuketin maanpäällisen paratiisin tuoksuissa juolahti mieleeni, että kaikki nämä ihanuudet olisi järjestettävissä vaikkapa omalle kesämökille. Ja siinähän se olisi Suomen taantuvaan kansantalouteen uusi pisnes pienviljelyn ja romahtaneen puhelinteollisuuden tilalle. Turismia ja palveluita!

Kuluneina kesinähän on pohjolan takametsiinkin pukannut kuumannihkeää toivekeliä jopa liian kanssa. Johtuneeko sitten ilmastonmutoksesta tai väärin pyydetyn purkkitonnikalan syömisestä, mutta hikistä on ollut.

Siitäpä Pukettia mökille konstruoimaan. Hankkeeseen voi ryhtyä ihan vaikka vaan oman porukan kesken. Saattaa se digitaalikuplaan sulkeutumisen maailmanennätystä tavoitteleva teinikin innostua ulkoiluttamaan finnejään teeman puitteissa.

Mitä turismiin tulee, niin en epäile punaista Tokion minuuttiakaan, etteivät ainakin japanilaiset saapuisi oikein informoituna sankoin joukoin kokemaan arktista tropiikkihysteriaa. Finnairin markkinointikin voisi näin viidenkymmenen vuoden jälkeen vaihtaa teemaa hangilla ulvovista susista rantapusikossa vesijetille vilkuttavaan tangatyttöseen.

Jos oikein matkailijoita tulisi, nin ihan aluksi pitäisi hommata henkilökuntaa. Lähes palkattomaan marjanpoimintaan kyllästyneet ulkomaalaiset tulisivat varmasti mielellään. Palveluskunnalle järjestetään parakki- tai telttamajoitus 40 km:n päähän. Sieltä käsin saapuvat joka aamu viiden paikkeilla äänenvaimentamattomilla mopoillaan. Ehtivät vaihtaa huutamalla kuulumisensa siinä mökin terassilla käskynjakoa vartoessaan.

Jos mökillä on sähköt, on pihakoppeja myöten laadittava systeemi, jossa kaikki sähkölaitteet sammuvat poistuttaessa. Ne toimivat ainoastaan tunkemalla avaimenperänä toimiva koivuhalko oven pielessä olevaan reikään. Tämä on tärkeää erityisesti silloin, jos kesäasunnossa on jonkinlaisia ilmastointiratkaisuja.

Terassille puolestaan hommataan huutamaan traktorinpyörän kokoinen tuuletin, jonka helpottavassa viimassa istutaan tukka lepattaen ja kylmiä drinkkejä siemaillen.

Naapurin syyntakeettomalle klopille tarjotaan kesätöitä mopotaksina. Pieniä kuljetuksia varten voi lainata myös naapurin emännän invamopoa. Käy hyvin tuk-tukin eksoottisesta paikallisversioista.

Saunan seinään ruuvataan iso kyltti, jossa pyydetään auttamaan maailman pelastamisessa ja käyttämään koko kesän samaa peflettiä ja pyyhettä. Ne voi sitten syksyllä polttaa.

Kaivoveden säästämiseksi jäät tehdään saunan rännin alla seisovan tynnyrin vedestä. Tarkistetaan toki, ettei havaittavaksi asti kasvaneita kalanpoikasia hyydytellä jääpaloihin. Jäteastian kansi jätetään sen verran raolleen, että kuuma kesätuuli tuo pihapiiriin lemahduksia, jotka eivät aivan aitoihin käryihin ole verrattavissa, mutta tunnelman luojana en unohtaisi tätäkään yksityiskohtaa.

Ei ole tietysti loma mitään ilman uimarantaa. Pari henkilökuntaan kuuluvaa voi käyskennellä mökkirannassa edestakaisin käsittämättömiä huudellen. Sekä myydä herneitä ja lämmintä kolaa kovaan hintaan.

Grillikodan tienoille on perustettavissa Coconut Grove -niminen rantabaari, jossa voi tarjoilla mutkatonta naposteltavaa, marjamehua puumukeista tiimarin lisävarusteilla sekä kaivokylmää olutta. Puulevylle tussilla taituroidussa menussa pätkä sinistä lenkkiä väkevällä sinapilla muuttuu El Diablo’s Secret Sausageksi ja paistettu pikkuahven uusilla perunoilla on Ahti’s Hidden Treasure (wiht botatoes and garrot).

Aidon meiningin takaamiseksi on ämyreiden huudettava säröllä toissavuotisia listahittejä. Väliin kuulutuksia, joista ei pidäkään saada selvää.

Vesiurheiluun ja kivaan yhdessäoloon on vuokralle tarjolla soutuvene, snorkkeli ja yhden kesän ajettu purjelauta vuodelta -86.

Tämä voisi vedota ainakiin japanilaisiin turisteihin, joita näkee japanoimassa mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Kaikki menee, kunhan on sushia aamiaisella. Eli katiska järveen iltasella. Sashimit vuolaisee vaikka särjenkyljestä. Eksoottinenhan on turistille yhtä kuin pahanmakuinen, luotaantyöntävä ja pelottava.

Pihamökkiin hommataan tietysti hyvin varusteltu minibaari, jossa tötsä lapinkultaa maksaa 6 €, vanhentuneet suolapähkinät 5 €, pariin kertaan sulanut Snickers 7 € ja hyttysmyrkky 20€. Kovat on hinnat, mutta on kirkonkylän kauppaankin 17 km. Yhden pöytäviinapullollisen vettä saa vuorokaudessa veloituksetta.

Ja ohjelmaa, sitähän tuo turistin täyteläinen päivä edellyttää. Parin kilometrin päähän korpeen voi käydä kasaamassa muutamia kiviä keoksi. Sinne voi sitten turistit viedä puolipäiväretkelle ihmettelmään tuhansia vuosia vanhaa uhrilehtoa, jossa henget edelleen leijailevat. Kirkonkylän kuppilasta voi hakea jonkun hygieniansa laiminlyöneen karaokeharrastajan samaaniksi lyömään uhrikeon tuntumaan kalikoita yhteen ja huutamaan hyeenan lailla. Tekee taatusti vaikutuksen.

Omatoimisemmille voi vuokrata mopon 75€/päivä. Mukaan hatarasti laadittu kartta tienoon metsäteistä. Varmasti eksoottinen kokemus.

Shoppailusta kiinnostuneet kiikutetaan koulutaksilla kerran päivässä lähimpään Tarjoustaloon.

Illaksi muttuu grillikodan maasto muutamalla retkipöydällä ja savuttavalla tervapadalla Mystical Midnight White Nights -ravintolaksi. Parin pakotetun kossusnapsin jälkeen pitää vaativinkin turisti kuivaksi paistettua haukea valkean yön kulinaarisena ihmeenä, jolle vertaa ei koko maailmasta löydy. Ei niin. Paskanmakuista pitäjän tilaviiniäkin saattaa saada jonkin verran kaupaksi hyvällä katteella.

Joku hyväkäs sitä kuitenkin loppuillasta naisten perään kyselemään. Mitään ei tiedetä, mutta on kuultu, että taajaman motellin tuntumasta mahdollisesti olisi naisseuraakin löydettävissä. Varmin tuntomerkki on keltainen tukka.

Joskushan siellä oikeassa lomaparatiisissa ei tahdo oikein naisia miehistä erottaa. Ja samaan ongelmaan törmää kirkonkylän karaokesaluunassakin.

Ihan lopuksi sitten mietitään, että mikä se saa ihmisen matkustamaan ylettömän epämukavasti hevon kuuseen ja maksamaan lystistä vielä kuukauden palkan. Kyllä se kuulkaa on se luonto ja sen erilaisuus. Meri, järvi, lämpötila, vuori, metsä, viidakko, ranta jne. Muu on luotua kuvitelmaa.

Ja jos missä tätä turismin palvelukseen valjastettavaa luonnonvaraa on, niin Suomessa.

Normaali

Taistelu Helsingistä: oikeisto voitti vasemmiston

Niin vaalikarja vastaa, kun sinne huudetaan. Helsingin kuntavaaleissa nähtiin pitkästä aikaa selkeä ryhmittyminen perinteisen poliittisen jakolinjan molemmille puolille.

Poliittinen polarisaatio näyttäisi tuoretta vaalitulosta tarkesteltaessa tosiaan edenneen. Se on ehkä ajan ilmiö, mutta ei sekään tyhjästä synny. Eikä ole missään tapauksessa pelkästään protestipuolue perussuomalaisten ansiota.

Pääministeripuolueen julistuksellinen siirtyminen vasemmalle on aiheuttanut vastareaktion, jota kuvaa arvokartalla kasvanut välimatka vasemmiston (sosiaalidemokraatit, vihreät, vasemmistoliitto) ja konseratiivisen tai pikemminkin talousoikeiston välillä, jota edustaa puoluekentässä lähinnä kokoomus.

Perussuomalaisten – käytännössä siis puoluetta melko yksiäänisesti edustavan puheenjohtajan – jonkinlaiseksi ansioksi on luettava tavalliselle ihmiselle lähes saavuttamattomaksi muuttuneen poliittisen keskustelun vähäinen selkeytyminen.

Sosiaalidemokraatit ovat selväsanaisemmin saaneet myöntää olevansa sosialisteja ja kokoomuksen pieni siirtymä oikealle on sielläkin osoitus paluusta perusasioihin: Vasemmiston ja oikeiston erottaa selvimmin erilainen käsitys siitä, kuinka suuren osan taloudesta pitää olla ns. julkista sektoria ja kuinka suuren osan muodostaaa päasiallinen yhteiskunnan varojen lähde eli yritykset.

Julkiseen talouteen on luettava myös alati paisuva järjestösektori (ns. kolmas sektori), joka toimii ja työllistää pääsääntöisesti verorahoilla ja tarjoaa uramahdollisuuksia politiikan ulkokehällä niille, jotka eivät jostain syystä työllisty julkiselle sektorille tai vaikkapa arvosyistä yrityksiin.

Helsingissä käytiin valtataistelu oikeiston ja vasemmiston välillä

Pääkaupungin kuntavaali oli siis selkeä hegemoniakamppailu vasemmiston ja oikeiston välillä. Vahvasti vasemmalle itsensä asemoineet hallituspuolueet olivat liikkeellä perinteisillä teemoilla (köyhät, raskautetut, väärinkohdellut, vähemmistöt, globaali solidaarisuus).

Ilmastoteemat loistivat poissaolollaan ja vihreiden puoluejohto piti sanomaansa varmuuden vuoksi enemmän vasemmalla kuin pitkiin aikoihin. Varsinkin Helsingissä asemoiduttiin selvemmin sosiaalireformin ja globalisaation edistäjäksi. Se taas näytti vaalikauden mittaan tapahtuneen esimerkiksi kaupunkilaisten keskuudessa isoksi ongelmaksi vähitellen nousseen tiivistämisrakentamisen haittojen kustannuksella. Asuinalueille ja varsinkin kaupunkiluonnolle aiheutuneita haittoja perusteltiin välttämättöminä uhrauksina tulevaisuuden helsinkiläisten hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Vihreiden sävymuutos betoninharmaan suuntaan leimasi päättynyttä valtuustokautta. Pääpormestariksi edellisten vaalien tuloksen perusteella valittu kokoomuksen Jan Vapaavuori ja vihreiden kaupunkisuunnittelusta vastaava apulaispormestari Anni Sinnemäki löysivät toisensa epäpyhästä allianssista: Voimakkaat kasvutavoitteet ja ihan uusi asemoituminen kilpailuun muiden eurooppalaisten suurkaupunkien kanssa sopi hienosti globaalista tasa-arvosta ja tuorepuristetuista urbaaniekologisista teeseistä ponnistavien vihreiden voimakkaasti uusittuun agendaan.

Arvoliberaaliuttaan polkupyöräilemällä demonstroivaa kannattajapotentiaalia hyviteltiin suunnattomalla panostuksella pyörälyolosuhteiden kehittämiseen.

Liito-orava romahti arvopörssissä

Joukkoliikenneinfraan ja uuden yleiskaavan tarjoamiin rajattomiin mahdollisuuksiin tartuttiin empimättä ja tuloksena oli ennätysmäinen rakennusbuumi. Poliittisesti kaikki loksahti kohdalleen. Asuntopula oli krooninen (kuten se on ollut vuosikymmeniä) ja joka puolelta maailmaa maailman toimivimmaksi muuttuvaan kaupunkiin haluaville piti olla tarjolla kohtuuhinaista asumista. Samalla mljardiluokan maankäyttötulot ja toiveet maaseudun ja globaalin köyhyyden jättävistä uusista veronmaksajista veivät kehitystä rivakasti eteenpäin käytännössä ilman kaupunkipoliittisia soraääniä.

Ympärille nousevat nostokurjet ja uusien raidelinjojen tieltä kaatuvat puut virittivät kauhunkouristuksia asukkaissa ja monessa kaupunginosayhdistyksessä, joissa urbanisoivaan havainnekuvapolitiikkaan uskovat kolme-neljäkymppiset sekä viihtyisyytensä ja turvallisuutensa puolesta pelkäävä varttuneempi väki kävi paikallissotiaan.

Liito-orava noteerattiin arvopörssissä nopeasti uudestaan. Muuttuvassa maailmassamme ihmisyksilön nopea pääsy haluamastaan paikasta mielivaltaisista syistä toiseen oli huomattavasti arvokkaampaa, kun asia oli vielä jokunen vuosi sitten juuri päinvastoin.

Arvoja ei sitten kuitenkaan voi syödä

Taantumuksellisen nimbyilyn vastavoima, eli urbaanievankeliumia sosiaalisessa mediassa kaiuttava nuorempi keskiluokka omaksui pyöräilymuotiinsa huomaamattaan myös perinteisiä äärivasemmistolaisia taistelulauseita.

Syntyi outoja arvohybridejä, joissa kolmekymppiset myyntipäälliköt huusivat kuin yhdestä parrasta solvauksia ”äärioikeistolle” jonka ihmisarvon polkemiseksi saatettiin luokitella esimerkiksi punaisia päin ajavan pyörilijän julkinen arvostelu. Natsismiin saattoi syyllistyä, mikäli epäili maahanmuuttoon saattavan liittyä myös ihan käytännön ongelmia.

Ylitsevuotavaisen korrektiuden (poislukien päihteidenkäyttötilanteet), kotitarveviljelyn ja virtsanhajuisten porttikonkien romantisoinnin lisäksi maailmankuvaan astui tarve erinäköisistä naapureista, joista olisi mahdollista peilata omaa edistyksellisyyttään suhteessa tavallisiin ihmisiin. Toki myös unelma sataakolmekymppiä urbaanista puutaloidyllistä ydinkeskustan terassipöhinään kiitävistä pikaratikoista.

Vastuullisuusjohtajien johdolla voitontavoittelun naamioiminen yleiseksi hyväntahtoisuudeksi näytti tuottavan tulosta. Yritykset huomasivat joutuneensa tilanteeseen, jossa poliittisten iskusanojen sisällyttäminen mainontaan olikin jo välttämätöntä ja monet huomasivat kysyntäeetoksen luovan uusia markkinoita.

Näin myös yritykset, tosin omaa voitonpyyntiään, ovat tulleet osallisiksi poliittiseen asennemuokkaukseen.

Tosin esimerkiksi ravintola-alalla sai moni yrittäjä todeta hyvinvointiyhteiskunnan asettamat reunaehdot ja muodikkaan nuorison osatovoiman mahdottomaksi yhtälöksi.

Epäsopivien päättäjien vastustaminen

Arvoliberaaliuttaan kilpailuetunaan mainostava ja median piirissä rankasti yliedustettu mielipide-eliitti keskitti voimansa kenties liikaa tyhmyydentorjunaan ja väärän meritokratian vastustamiseen. Tämä tarkoittaa erilaisen salonkikelvottomuuden ja oppimattomuuden sekä yhteiskunnallisen turhautumisen järjestäytymistä ja kanavoitumista osaksi päätöksentekojärjestelmää.

Sama asia, joka on erottamaton osa vasemmiston historiaa ja DNA:ta on muuttunut poliittisen muutoksen vastustamiseksi. Ja kun periaatteet ovat katoavan kansanperinteen vankina, proletaaria on haettu kissojen ja koirien kanssa. Huonolla menestyksellä.

Tilalle on etsitty (ja tarpeen vaatiessa keksitty) sorrettuja vähemmistöjä. Sorretuksi ja yhteiskunnassa väärin kohdelluksi ja siten yhteiskunnan korvausvelvollisuuden piiriin oikeutetuksi voi itsensä kokea esimerkiksi jokainen, joka saa vähän vähemmän palkkaa kuin joku muu.

Nykyaikainen sosialismi on epäjohdonmukaisuudessaan pelottavaa poliittista populismia.

Sen ainoan oikean populismin viholliskuvan tarjoamiin liikkumattomiin maaleihin ampuminen on ollut mielipide-eliitille houkuttelevan helppoa, joten vertaishyväksynnän kärttäminen mukavuusalueella vei kaiken ajan .

Kestävän talouden muuttumatonta logiikkaa korostava oikeisto vei puolestaan vaalivoiton.

PS. Minkään puolueen vaaliehdokkaat eivät tuntuneet olevan perillä sote-uudistuksen vaikutuksista Helsinkiin. Varsinkin valtuustoon valittujen kannattaa ottaa pikaisesti selvää.

Normaali

Verojen ja maksujen kiristäminen on tulonsiirto palkansaajalta poliitikolle

Suomen Tasavallan kansanvaltaisessa hallintojärjestelmässä kunnat ovat käytännössä itsehallintoalueita. Tai ainakin siihen asti, kun kepu ja vasemmisto saavat kuntataloudet romauttavan sote-uudistuksensa maaliin ja vie niiltä melkein kaiken.

Ja sen jälkeen saamme maksaa vielä hiukan lisää veroja, koska maakunnan on saatava lisää rahaa uuden massiivisen maakuntahallinnon ja sosiaali- ja terveyspalvelubyrokratian palkkoihin. Ja sairaaloihin, jotka se vie kunnilta ja kuntayhtymiltä.

Toinen merkittävä tavoite on tietysti sosialisoida yksityiset terveydenhuoltopalvelut. Kun useammassakin kunnassa ja kuntayhtymässä hoitaa terveydenhuoltoa yritys valitettavan hyvin ja tehokkaasti. Ei sosiaali- ja terveyspalvelujen kuulu hyvinvointiyhteiskunnassa olla hyviä ja tehokkaita. Niiden tehtävä on haalia mahdollisimman suuri määrä pienipalkkaisia ihmisiä poliitikoille töihin.

Näin kuntavaalien alla voimme luoda katsauksen kuntien päätöksentekoon. Siis ennen kuin sen merkitys kutistuu maakuntauudistuksen myötä useimmissa kunnissa ja kaupungeissa huomattavasti.

Suurissa kaupungeissa, ainakin Helsingissä kaupunginvaltuuston kokoontumiset ovat välillä jonkin marginaalisen asian hiuksia halkovia maratonkokouksia tai vaihtoehtoisesti suurten linjojen ohimarssia seuraava, älypuhelimia tuijottava yleisö. Sata miljoonaa nyt ei ole paljon.

Suurella osalla helsinkiläisistä ei ole minkäänlaista käsitystä päätöksenteon prosesseista saati omaa asuinympäristöä koskevien muutosten valmistelusta.

Valintarituaalin, eli vaalien jälkeen luotetaan sokeasti päätösten laillisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Eikä juuri muuta mahdollisuutta annetakaan. Asuinympäristöjä ravistavien kaavamuutosten ”osallistaminen” on pakollista teatteria ja valitettavan usein muutokset perustuvat kaavapäätöksiin, jotka voivat olla kymmenien vuosien takaa.

Kaupunkilaisten on kuitenkin hyvä muistaa, että vaaleilla valitut valtuutetut niihin puunkaatolupiin sen viimeisen puumerkin laittavat.

Helsingin kaupunginvaltuusto jakautuu edelleen hyvin selvästi kaikesta parranpärinästä huolimatta oikeistoon ja vasemmistoon. Vaikka kokoomuksella on ollut eniten valtuutettuja, on vasemmistoblokki aina niskan päällä.

Vihreät, demarit ja vasemmistoliitto tavallisesti, nykyisin yhä useammin, yhdistävät voimansa. Usein näyttää pääasiallinen tavoite olevan se perinteinen vasemmiston poliittinen ponnevoima, eli vastustus, varsinaisella asialla ei aina niin suurta roolia ole.

Oikeistoleiri tahtoo pitää luottamus- ja hyvinvointiyhteiskunnassa muutkin kuin polkupyörän pyörät pyörimässä ja pitää yllä realistisia mahdollisuuksia yritystoiminnalle.

Jotta syntyisi markkinoille arvoa, jolla on kysyntää ja jota tuottamaan tarvitaan työntekijöitä. Näin, ja vain näin syntyy yhteiskunnalle verotuloja. Näillä tuloilla rahoitetaan mm. terveyspalveluja, tarjosi ne sitten yritys, kunta tai valtio.

Näistä tuloista lohkaistaan ylläpito deekuille, vanhuksille, huumeenkäyttäjille, työttömille, sairaille ja muille, jotka eivät arvontuottoon syystä tai toisesta pysyvästi tai tilapäisesti osallistu. Samasta rahasta ammennetaan liksat mm. poliitikoille, sairaanhoitajille, erikoissuunnittelijoille, yliopistotutkijoille, opettajille, apurahataiteilijoille, pääjohtajille, metrokuskeille ja poliiseille.

Vasemmistoleiri katsoo, että keskittämällä päätösvaltaa komiteoille ja poliitikoille sekä lisäämällä aatemotivoitua kontrollia vapaaseen sektoriin saavutetaan tuottavampi, oikeudenmukaisempi ja tosi paljon kivempi hyvinvointi- ja luottamusyhteiskunta. Ja vaikka veronmaksukyky heikkenisi, niin suurituloisia voi verottaa lisää, koska he eivät osallistu talkoisiin.

Suomessa suurituloinen on vähintään 60 000 euroa vuodessa ansaitseva. Tuosta käteen jäävällä osalla ei ainakaan Helsingissä asuva Tesloja ostele. Eikä tätä menoa sitä kolme vuotta vanhaa Skodaakaan.

Ja kun ei muuta maailmanpelastustalkoissa keksitä kuin autojen ja polttoaineen verorasituksen kasvattaminen, niin suurimmalta osalta palkansaajia loppuu autoilu ihan tahtomattakin. Ei ole varaa. Toisaalta nyt jo omilla vähäpäästö-kaistoillaan elvisteleville Tesloille ja maasturimersuille on enemmän tilaa ajella ympyrää maapalloa pelastamassa.

Kolme viidestä ansaitsee vähemmän kuin 30 000 euroa vuodessa. Verovaroista kustannetaan noin 650 000 ihmisen palkka. Tuohon voi lisäksi laskea suurimman osan pääasiallisesti verovaroista kustannetun kolmannen sektorin noin 80 000 työllisestä.

100 000 euroa vuodessa tai enemmän tienaa alle 2% suomalaisista. Vaikka siis heidän palkastaan veisi verottaja 100%, sillä ei katettaisi kuntien alijäämää edes nimeksi. Suorastaan humoristinen oli pääministerin idea kuntaveron progressiosta. Kuntavero on merkittävän progressiivinen jo nyt. Tämä oli siis tietoista vasemmistopropagandaa tai vaihtoehtoisesti tietämättömyyttä. Kumpaakaan ei tietysti mielellään pääministerin suusta kuulisi.

Summattuna siis yksittäisen kansalaisen valinnanvapaus ja ostovoima on alistettava arvontuotosta riippumattomien poliittisten päättäjien käsiin. Koska tulevaisuus. Ja hyvinvointiyhteiskunta.

Hyvänä esimerkkinä toimikoon päätös keskustatunnelista, eli maanlalaisesta kokoojakadusta. Demarit, joilla ennen oli agendassa duunarinkin verorahojen järkevä käyttö, oli valmisteluvaiheessa mukana kannattamassa ratkaisua. Olisi mahdollistanut sujuvan liikenteen ja – kävelykeskustan. Juuri ennen ratkaisevaa äänestystä demarit käänsivät ryhmän setämiesten painostuksesta kelkkansa ja siirtyivät takaisin järkevää kehitystä vastustavaan vasemmistoleiriin ja keskustan liikenteen maan alle siirtämistä verisesti vastustavien vihreiden peesiin. Pääargumenttina oli autoilun lisääntyminen. Minun käsittääkseni tunneli nimenomaan vähentäisi autoliikennettä keskustasta.

Vihervasemmistolaisessa havainnekuvassa puunhalaamispakko on peruutettu. Tilalle on taskuparkkeerattu sokea usko mahdollisimman tiiviissä elementtitalokasassa asumisen hyvää tekevään voimaan. Urbanisaatioevankeliumi on sujuvasti syrjäyttänyt viimeisenkin kaupunkiluonnon säilyttämisen opinkappaleista.

Maailmankorjausoppi käsittää lisäksi taikakeinot kolmannen maailman köyhien elämän muuttamisesta resursseillamme keskiluokkaiseksi.

Itse uskon kansalaisten ja kaupunkilaisten vastuuntuntoon, rehellisyyteen ja mahdollisuuteen tehdä vapaasti asioita vapaassa  tasavallassa ja kaupungissa, jossa on puita ja luonnonrantoja. En millään voi uskoa, että suurin osa suomalaisista ja stadilaisista ei ymmärtäisi parastaan. Tai että joidenkin nykyinen elämäntapa olisi tehtävä mahdollisimman hankalaksi, jotta tulevaisuudessa olisi jollakin kivempaa.

Kaukaisella tulevaisuudella on helppo pelotella, koska siitä ei joudu vastuuseen. Edes siihen kuuluisaan poliittiseen vastuuseen.

Se on populismia puhtaimmillaan.

PS. Kirjoittaja on kokoomuksen kuntavaaliehdokas Helsingissä (273) ja uskoo vapauteen, joka muodostuu joukosta vastuita.

Normaali

Pääministeri söi aamiaisen, katso kuvat!

Ajan henkeä ja ehkä median epätoivoista jarrutusta amerikkalaisen pääoman liukastamassa alamäessä on se, että pääministerin juhlamokat, sämpylät ja emmentaalit vastoin parempaa tietoaan kustantanut kansa on ns. raivoissaan.

No, tällaistahan tämä on. Tosikkomainen pääministerinhabitus on suorastaan kerjännyt tätä, mutta eihän Sanna Marin tietenkään tällaista henkilökohtaisesti ansaitse. Nämä ovat tulleet viran mukana, pyytämättä ja yllätyksenä.

On syytä kuitenkin pohtia hiukan asian taustoja. Olisi nimittäin voinut kuvitella, että tällaiset edunsaajalle taloudellisesti merkitsemättömät ja julkisista varoista kustannettavat etuisuudet olisi osattu kammata protokollasta pois. Ihan vaikka iltapäivälehdistöä silmällä pitäen.

Epäilemättä kyse on käytännöllisyydestä; pääministerillä on takuulla sen verran muuta tekemistä, ettei illemmalla tahdo lähikauppareissulle rakoa löytyä. Toisaalta muutkin pesula, ym. -tsupit hoitaa suurehko nais- ja miespalvelijakunta. Ja kuten tiedetään, Whatsappiin on kätevää laittaa kauppalista.

Pääministeri on vähintään täysipäiväinen ja -iltainen kansanpalvelija, joten kyllähän siinä possea tarvitaan. Esimerkiksi vastailemaan kansainvälisen lifestyle-lehdistön ja poliittisten erimielisyyksien motivoimiin hankaliin virkamiestiedusteluihin.

On silti pohdittava vanhan maailman nomenklaturistisia käytäntöjä. Jos on demokratian liukkaita tikapuita pitkin onnistunut kohoamaan kansakunnan tärkeimpien juoksevien asioiden hoitajaksi. Tai – yhtä kaikki – politikoinut itsensä virkalabyrintissa kollegojensa yläpuolelle, niin ansaitsee jostain syystä luksusta ympärilleen. Miksi?

Johtavien poliitikkojen avustaja-armeija – siltä pieneltä osin, kun kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisista palvelusveloista tai hiukan otettaan kansaan menettäneen politiikkatoverin uran pelastamisesta – on ihan ymmärrettävää.

Mutta se, että pitää istua kilometrin tai parin matkat mahdollisimman kalliin auton nahkapenkillä ja istua design- tai antiikkihuonekaluissa ja ihailla arvotaidetta voidakseen ratkoa viheliäisiä ongelmia, ei oikein selity millään järkisyyllä.

Siis muulla, kuin sillä, että ennen vain kuninkaat, keisarit tai yksipuoluejärjestelmän pääsihteerit ja muut rikkaat päättivät muiden asioista, joten oli luonnollisesti kalliit vehkeet ja viiriäisenmunia.

Mutta tällaisina raivokkaan tasa-arvonmetsästyksen ja rahasta piittaamattoman arvopolitikoinnin aikana sopii miettiä yhteiskuntafilosofisia perusteluja sille, miksi päättäjä tarvitsee hirmuisen palkan lisäksi veronmaksajien kustantamaa luksusta?

Normaali

Käytithän vaalikonetta?

Kovasti on ihmetelty Facebookin pääkonttorilla, kun mittarit kilkattaa myyntiennätyksiä paikasta, josta joka kolmas digityöntekijä on edes kuullut. Tämmönen Finland. Onko se lähellä Ukrainaa? Joku meno siellä on, koska sensurointipyyntöjä tulee enemmän kuin koko Euroopasta yhteensä.

Ai siellä onkin vaalit! No se.

Hallituksen kokoontumiskiellot ovat estäneet vaalikampanjoinnin kaduilla ja toreilla. Paikallishallintoon tahtovat ovat joutuneet turvautumaan internetiin saadakseen itsensä ja erityisen sopivat ominaisuutensa esille valittaessa kuntiin ja kaupunkeihin valtuustoja. Erityisesti vanhempiin ihmisiin äänestysvauhtia saadakseen mainostaa joku itseään myös siinä paperisessa sanomalehdessä, jos joku muistaa.

Demokratian toteutumisen jonkinlaisena uhkana on pidetty sitä, että esimerkiksi pääkaupungin kaduilla ei tungeksi A6-kokoisia neliväriesitteitä itsestään jakavia vaaliehdokkaita. Eikä pienistä mökeistä ja teltoista, jossa poliittista hurmosta poljetaan kansaan kylmän kahvin ja kuuman debatin avulla. Ja kertomalla värikkäästi siitä, kuinka tuon viereisen teltan puolue leikkasi pässiltä kiveksetkin. Kun me ollaan ihmisen, eli sinun puolella ja nuo kaikki muut sinua vastaan. Ja näin meidän kesken on tuo Keijokin, vaikka meidän puolueessa ehdolla onkin.

On pohdittu Amerikan viime aikaisten varottavien esimerkkien valossa, kuinka demokratia saattaa pettää ihan demokratian keinoin. Kun ihmisille sanotaan, että minun puolue on oikeassa ja minä ehdokkaana niistäkin eniten oikeassa, niin sehän on fake news, eli valeuutinen. Mistä sen voi tietää tavallinen ihminen, joka käy töissä, mökillä ja marketissa. Kun netti pursuaa väärää tietoa eikä sitä erota kuin Ylen ajankohtaistoimitus. Nyt kun Hesarin luottopakki Saska Saarikoskikin on lipsahtanut pimeälle puolelle.

Hyvin vaikeaa on tavallisen ihmisen erottaa mikä on totta ja mikä valhetta.

Kun tolkutetaan, että veronkorotukset vähentävät ihmisten käytössä olevaa rahaa. Eihän se pidä paikkaansa kuin hyvätuloisten kohdalla, jotka haluavat pitää vähäosaisille kuuluvat rahat!

Tai että velkaa pitää ottaa satoja miljardeja euroja, jotta voidaan pitää koulut auki ja mummolle terveyskeskus alle 180 kilometrin päässä.

Veronmaksu on ihmisen parasta aikaa ja siitä maksetaan sairaanhoitajien pienet palkat ja pidetään yllä aivan liian pieniä poliisivoimia. Amerikkalaiset hävittäjätkin mennään ja ostetaan tuhansilla miljardeilla, ajatelkaa kuinka monta piikitystilaa sillä perustaisi, kuinka monta rollaattoria ostaisi tai homekouluja korjaisi. Kuntoportaista puhumattakaan.

Yksi hyvä ratkaisu erottamaan oikea väärästä on kuitenkin keksitty. Se on vaalikone.

Sinne voi mennä itse vastaamaan samoihin kysymyksiin kuin ehdokkaat ja siten automatisoidusti saada selville henkilö, jota olisi syytä äänestää.

Kysymyksillä pyritään kattamaan laajasti kunnallisen pätöksenteon kenttää ja saada eri poliittisia suuntauksia edustavien mielipide-erot selville. Erityisen demokraattinen on tietysti suosittu Ylen vaalikone, joka on tehty demokraattisesti valitun, eli kansan valitseman hallintoneuvoston valvonnassa työskentelevien demokraattisen toimitushenkilöstön toimesta oikeusvaltioperiaatetta kunnioittaen.

Alla olevat esimerkit eivät tietenkään ole Ylen vaalikoneesta, vaan ne ovat yksilöinnin vaikeuttamiseksi koottu useista vaalikonelähteistä:

”Onko mielestäsi hirmu tyhmää olla korottamatta veroja, jos kuntasi joutuu myymään vanhainkotinsa rikkaan kuntosaliksi?” A) Hirmu tyhmää B) Melko tyhmää C) Rikkaalla pitää olla kuntosali

”Edellinen hallitus leikkasi koulutuksesta. Pitääkö mielestäsi veroja korottaa, jotta lapsesi voisi aloittaa koulunkäynnin?” A) Erittäin pitäisi B) Pitäisi C) Veroja ei pidä korottaa vaan perustaa yksityiskouluja

”Euroopan Unioni kärsii koronapandemiasta, jonka 750 miljardin euron hengenpelastuspakettiin osallistuu Suomikin. Olisiko mielestäsi oikein, että espanjalaisilla lapsiperheillä ei olisi varaa tulla lomamatkalle Suomeen ja käydä Retretissä ja Puuhamaassa, jotka menisivät konkurssiin ja ainakin 50 työpaikkaa menetettäisiin ja pienillä paikkakunnilla saattaisivat lapset joutua koulukiusatuiksi vanhempien työttömyyden vuoksi? A) Ei ole yhtään oikein B) Ei oikein ole oikein C) Ihan oikein

”Ilmastonmuutos on ongelma. Pitäisikö ongelman ratkaisu antaa pelkästään yksityisille yrityksille vai pyrkiä ratkaisemaan se demokraattisesti valittujen poliitikkojen ja välttämättömien veronkorotusten avulla?” A) Yritykset maksimoivat voittonsa ja vievät rahat veroparatiisiin B) Demokraattinen ratkaisu on parempi C) Veroja pitää korottaa, koska muuten maapallosta tulee asumiskelvoton.

Ja niin edelleen. Sitten törähtää kolmen vartin knoppiaskartelun päätteeksi yksi ehdokas yli muiden ja pari vaihtoehtoa, jos sattuu vaikka väärä sukupuoli.

Ja Bogotassa, Kuala Lumpurissa sekä Wienissä eletään niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vaikka pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kohtalo on jälleen vaakalaudalla.

Avaan Facebookin ja antaudun vuolaaseen, mutta hyvin kohdistettuun vaalimainostulvaan.

”Tässä kuvassa olen taas kuten melkein joka päivä menossa Oodiin polkupyörällä. Suhtaudun kulman nisteihin rakastavasti koska ihmisarvo on jakelematon. Ja vaikka en tässä nyt sitä erityisesti halua nostaa esiin, niin olen Greenpeacen kuukausilahjoittaja.”

”Olen tavallisen ihmisen asialla ja vastustan näitä muiden puolueiden teennäisiä itsekorostajia. Ja verot annetaan ulkomaalaisille ja mitä se jää, kiikutetaan höyryävien lihapatojen äääressä istuvien euroopan unionin tyhjäntoimittajien tärvättäväksi. Tästä pitää tehdä loppu myös täällä Tölvänperällä! Tölvänperä takaisin alkuperäisille kolmelle tölvänperäläiselle!”

Demokratian juhlaa.

Normaali

Stadin päättäjät sortuvat taantumukseen

Kaupungin paperinmakuisesta informaatioviidakosta löytyy paljon erilaisia julistuksia ja iskulauseita milloin mistäkin tärkeästä. Internettiä on tuhlattu säästämättä sisäpiirin hallintokieltä ja modernia konsulttislangia pursuaviin näkyihin ja visioihin.

Muiden muassa Helsingin merellisestä strategiasta ei tule juuri muuta mieleen kuin pari vuotta sitten kovalla metelillä lanseeratut vuokra-soutuveneet.

Stadi on leimallisesti rannikkokaupunki. Helsingin niemeä ympäröi yhdeksi maailman kauneimmista aiheellisesti väitetystä saaristoista. Saaristoluonto on tuttu ja tärkeä rannoilla asuville tai ulkoileville sekä veneilijöille. Ei-veneilevälle kaupunkilaisille saaristo on esillä ainakin kaupunginosien nimissä. Lauttasaari, Lehtisaari, Kuusisaari, Jätkäsaari, Hernesaari, Vuosaari, Korkeasaari, Kulosaari, Seurasaari. Ja saaria ne ovat Skatta, Laajasalo ja Santahaminakin.

Ja jos botskilla lähtee itään tai länteen, saaria riittää lukematon määrä ihmeteltäväksi, varsinkin nyt, kun Puolustusvoimat on yksinoikeudestaan niistä suureen osaan luopunut.

This image has an empty alt attribute; its file name is image-22-05-2021-at-10.43.jpg

Kun katsoo karttaa (kts. kuva), niin ensimmäisenä tulee mieleen mahdollisuudet säännöllisten joukkoliikenneyhteyksien järjestämiseen vesireiteille. Karttaa katsomalla havaitsee nopeasti ne lyömättömät mahdollisuudet yhdistää kaupunginosia toisiinsa. Ja joo, talvi on välillä, mutta liikennöi stadi Suomenlinnaankin säännöllisesti.

Ankara asuntorakentaminen jyllää Helsingin rannoilla. Ja kun saaristossa ollaan, niin maayhteyksien kautta saatetaan joutua kiertämään kaukaakin, jotta pääsisi kivenheiton verran salmen yli toiseen saareen tai mantereelle. Keskustan itäpuolella Kruunuvuoren seudun uudet kerrostalokeskittymät on osin myyty siltayhteydellä Hakaniemeen. Helsingin kunnianhimoista asutuspolitiikkaa mukaillen on asukkaiden matkaa Hakaniemeen päätetty lyhentää sillalla. 350 miljoonaa euroa veronmaksajille kustantavaa siltaa pitkin pääsee kävellen, raitiovaunulla ja polkupyörällä. Autoliikennettä ei sillalle jostain syystä kelpuuteta, mutta kai se on hyvä niin. Niillä joutaa kiertää. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi uudet ratikkakiskot vedetty suoraan rautatieasemalle, mutta näin höpökkääseen toteutukseen ei sentään lähdetty.

Kun taas katsotaan karttaa, niin tulee mieleen monta asiaa. Ihan ensimmäiseksi ei tulisi mieleen rakentaa Kruunuvuorenselän yli siltaa. Sen sijaan lauttayhteydet olisivat luontevinta joukkoliikennettä yhdistämään saaria ja niemiä toisiinsa. Päästöttömillä sähkölautoilla yhteydet olisivat vaihtelevillakin reiteillä noin kymmenen kertaa halvemmat kuin vaikkapa tämä siltayhteys. Fillari kulkee hyvin lautalla mukana. Enkä jaksa uskoa siihenkään, että ihan kaikki lähtevät arktiseen viimaan taittamaan talvista työmatkaansa korkealle sillalle.

Kartalta voi kukin katsoa mihin kaikkiin paikkoihin lautta tarjoaisi helpoimman ja nopeimman yhteyden. Siis Kauppatorin lisäksi. Voisi vaikka ajella Lauttasaaresta Vuosaareen pelaaman golfia.

Liikenteen nopea sähköistyminen tuntuu yllättäneen jopa yleensä tanakassa etunojassa olevat konsultit, mutta myös yltiöedistyksellisenä mielellään esiintyvän kaupunginvaltuuston.

Ikivanhoihin kaavapäätöksiin nojaten tahdotaan väkisin riistää mahdollisuudet olla esimerkiksi etulinjassa hyödyntämässä lähitulevaisuuden kestävintä logistiikkamuotoa, eli sähköistä lentämistä pystyttämällä lähiö Malmin lentoasemalle. Tai kurittamalla saaristoluontoa ja rikkomalla avoin merimaisema betonilla ja raudalla.

Minusta tämä on paitsi kovin vanhanaikaista, niin myös perin taantumuksellista.

Oma lukunsa tulevaisuudessa todennäköisesti erehdyksenä pidetyistä hankkeista on vallata läntisessä saaristossa rakennusalaa valtavilla merentäytöillä. Lauttasaareen lännessä kiinnittyvään Koivusaareen on metronkin kannalta järkevää rakentaa, mutta moninkertaistamalla rakennusala kokoamalla sen ympärille täyttömaasta tekosaari on liioiteltua ja rasittaa kohtuuttomasti meriluontoa. Ympäristöluvat ovat vielä haussa, joten saattaa vielä ns. muuttua hovissa.

Helsingistä kun ei myöskään kaavavaranto ihan heti lopu kesken.

PS. Tämä voimassa olevan yleiskaavan (2016) selostus kannattaa käydä läpi. Osa yltiöpäisimmistä suunnitelmista on jo torpattu oikeusasteissa ja maailmakin on muuttunut aika paljon. Saattaisi kaivata uutta arviointia.

PS2 Ai niin, numeroni on kuntavaaleissa 273. Saa äänestää jos tahtoo. Valtuusto päättää mm. kaavoista ja yritän edustaa kaupunkilaisjärkeä päätöksenteossa. Kohtuullisen asumisviihtyisyyden ja verorahojen perään katsominen ei ole nimbyilyä.

Normaali

Politiikka – kaikkien aatteiden yhteinen kupla

Politiikassa eletään vakiintuneiden käytäntöjen, käyttäytymismuodin ja keskinäisen kielen mudostamassa kuplassa. Ihan siinä kuin jääkiekkoihmiset, muodin parissa työskentelevät tai vaikkapa sosiaalipolitiikan tutkimusta työkseen harrastavat.

Suurissa yrityksissä eletään kuplissa, joita kuulee myös yrityskulttuureiksi kutsuttavan. Yritysmaailma poikkeaa politiikasta monin tavoin, mutta etenkin siten, että pomoja ei valita kuplan ulkopuolisella suljetulla lippuäänestyksellä.

Demokratian eteen pyyteettä henkilökohtaisen kapasiteettinsa uhraaminen edellyttää muutakin, kuin jonkin puolueen paikallispäälliköiden, puheenjohtajan, puoluehalllituksen ja joskus jopa puoluevaltuuston vakuuttamisen. Poliittisen ravintoketjun yläpäähän pääsy edellyttää vaivaa parhaimmillaan tuhansilta ja suurelta osin tuntemattomilta ihmisiltä.

Pitää ihan ensin saada ääniä vaaleissa. Se taas onnistuu, kun kykenee mahdollisimman monelle viestimään omista kyvyistä ja mahdollisuuksista, mutta ennen kaikkea halusta edistää juuri sen yhden äänestäjän asemaa suhteessa muihin.

Tämä onkin se hankala vaihe. Ja vaikkapa kansanedustajien kohdalla pahinta on se, että kansanmiellyttämiskiertueen on onnistuttava neljän vuoden välein, jotta vihreä oksa ei katkea.

Vaalien alla jalkautuvat kansan pariin eduskunnassa jatkoon pyrkivät ja sieltä heitä pudottamaan pyrkivät uudet halukkaat. Puoletoimistot jakavat valmiita iskulauseita käytettäväksi somessa ja kotiseudun palloseuran vuosijuhlissa.

Joillakin valiokunta- ja hallintoneuvostoammattilaisilla on aika ajoin vaikeuksia, koska politiikan kuplasta ei näe ulos.

Sisään näkee, mutta sisällä olevat näkevät itsensä ja korkeintaan kanssavaikuttajat. Iltapalojen ja kokkareiden (cocktail-kutsujen) hitaasti muuttamaa poskipäiden värisävyä ei itse peilistä huomaa. Taksilla ulkomaailmaan neljän vuoden päästä saapuva saattaa yllätyksekseen havaita, ettei nuorisoseuran tai työväenyhdistyksen väki näytä ymmärtävän selvää puhetta. Ainakaan selvänä.

Ei, koska heidän käyttäytymismuotinsa ja puheenpartensa määrittyvät toisissa piireissä. Valtamedian uskollinen uutsiraportointi niin ikään kuplan kielellä ei auta pääsemään aaltopituudelle.

Politiikassa aatteella on erityinen virka.  Se on sekavista abstraktioista ja vapaasti tulkitusta historiasta rakentuva apparaatti, jolla perustellaan järkevän oloisten ihmisten perustelemattoman oloiset taktiset poliittiset liikkeet. Manööverit ovatkin yleisimmin vastareaktioita poliittisen kilpailijan aloitteisiin.

Aatteita tarvitaan, koska vallasta eivät kilpaile kansallisuudet, suvut, sukupuolet tai etniset ryhmät. Demokratiakuplan happi on kollegan erilainen aate, eli arvot. Arvot mahdollistavat myös hienovaraisen viittaamisen omista poikkeavia arvoja tunnustavien kollegojen henkiseen kapasiteettiin. Se on retorista väkivaltaa, joka on pelissä sallittua.

Perinteisesti puoluekentän laidoilla on korostunut aatteen merkitys. Eli joku voisi sanoa, että mitä vähemmän tarvetta, sen enemmän aatetta. Tosin on sanottava, että kartalla keskemmälle siirryttäessä pitää turvautua lähteisiin tai historioitsijoihin, jotta edes jonkinlaista savitaulua kykenisi hahmottamaan.

Aatteellisista säikeistä laaditut ja yli maailmojen ulottuvat suuret teemat humisevat hyväksyvästi raflaavien lausuntojen yllä. Julistuksissa kuuluu arkipäivän haasteet ylittävä usko omaan erinomaisuuteen ihmisten valittuna. Arjen logiikasta ja jopa politiikan ulottovuuksista karkaaviin tarinoihin vastaa metsä juuri niinkuin halutaankin.

Maailman- ja kansantalouden järjestystä alati muuttamaan pyrkivän poliitikon arkipäivän logiikasta piittaamaton räiskintä ylittää ärsytyskynnyksen ja alkaa kaikua saleissa, kammareissa ja sosiaalisen median hirttokukkuloilla.

Kuten on tarkoituskin. Kuplassa on kuitenkin turvassa ja brändinmukainen tehoilu on tarkoitettu oman kantaravintolan diggaripiirille ja muulle tukiposselle. Ja tietysti kuplan seurapiiritoimittajille (so. poliittinen toimittaja)

Mihinkään asiayhteyteen kiinnittymätön mediaisku pyrkii yleensä erottamaan ja syyllistämään joukon, joka tuottamuksellisesti pyrkii estämään jonkun toisen porukan hyvinvointia. Esimerkkeinä köyhät ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevat, maahanmuuttajat, varakkaat, oikeistolaiset, maanviljelijät, yrittäjät, autoilijat, pyöräilijät, keskuspuiston säilyttäjät, vasemmistolaiset, lentoharrastajat, nimbyt ja islamofobit. Ei taida kuitenkaan olla luterofobeja. No, varmaan kohta on.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta politiikan huoltoporras osaa tarkoin laskea miten usein vähän päättömän oloiset ulostulot vaikuttavat. Parhaimmissa piireissä älyttömän tuntuisen remakoinnin shokkivaikutus ja pitkään koliseva häntä on mallinnettu matemaattisesti palvelemaan tarkoin harkittua tarkoitusta.

Mikä tahansa demagoginen idiotismi kuitataan kuuluisalla disclaimerilla:

Halusin vain herättää keskustelua.

Normaali

Suomessa on liikaa huonoa johtajuutta

Politiikan suuret tarinat ovat aina edellyttäneet johtajuuden mystifiointia. Erityisen sopivat ja puhkilahjakkaat yksilöt saavat aikaan yhteiskunnallisia muutoksia, jotka ilman heitä olisivat jääneet toteutumatta. Muutama olisi saanut ehkä jäädäkin.

Suomalaisessa johtamiskulttuurissa on paljon toivomisen varaa. Niin yrityksissä kuin muissakin yhteisöissä voi edelleen kohdata vanhakantaista asemavalta-identiteettiin perustuvaa johtamista.

Johtajat ovat viisaampia kuin muut yhteensä

Joskus näyttää siltä, että johtajan asema ja titteli koetaan vääjäämättömäksi seuraukseksi omasta erinomaisuudesta suhteessa toisiin. Johtavaan asemaan korotetut saattavat ryhtyä uskomaan olevansa johtamassaan organisaatiossa viisaampia kuin muut yhteensä. Ja kun näin ei voi olla, niin sellaista pyritään esittämään.

Juuri tämä ilmiö hankaloittaa esimerkiksi poliitiikan johtamista. Kansalaisten luottamus poliitikkoihin perustuu käytännössä pelkästään – luottamukseen. Tämä puolestaan edellyttää uskoa luottamuksen kohteen riittävään osaamiseen annetuissa tehtävissä. Poliitikon tärkein ominaisuus onkin uskottavuus. Uskottavuus puolestaan syntyy sujuvalta vaikuttavasta esiintymisestä; politiikassa puutteellisesti itseään ilmaiseva jää yleensä taustajoukkoihin. Sujuva esiintyminen ei välttämättä heijasta osaamista.

Nykyään voi havaita joidenkin johtavien poliitikkojen kohdalla syntyneen kuilua osaamisen ja mielikuvan väliin. Arvo- ja ilmiöpohjainen politikointi on johtanut tilanteeseen, jossa minimaalisen pienellä kannatuserolla valtaan noussut hallituskoalitio on siekailematta ryhtynyt oikomaan vanhan maailman päätöksiä (edellinen hallitus) ja puutteellisesta tulevaisuusymmärryksestä johtuvia vääristymiä yhteiskunnassa.

Maailman kunnianhimoisimmat päästötavoitteet

Hallitus on sitouttanut suomalaiset poliittisen kunnianhimonsa ajamana maailman kunnianhimoisimpiin päästötavoitteisiin.

Heikointa mahdollista johtajuutta on julistaa yksilöityjä strategisia tavoitteita ilman selvää käsitystä siitä miten, kenen toimesta ja kenen resursseilla ne toteutetaan. Amatöörimäiset tulkinnat erilaisista tulevaisuudenuhkista ja ensi viikolla tehtävistä pakollisista elämäntapakorjauksista usein melko kokemattomien poliitikkojen suulla herättävät luonnollisesti kysymyksiä, joihin ei usein katsota tarpeelliseksi vastata.

Poliittinen johtaminen mielletään usein rohkeiden julistusten ja kohauttavien yhteiskunnallisten avausten tekemisenä. Käytäntöönpano ja vastuu seurauksista kuuluu muille. Poliittisen pääoman suojana on vähitellen osaaviksi kehittyneet puoluekoneistot. Joillakin paremmat ja toisilla vähän amatöörimäisemmät. Olemme nähneet intoa ja aatteen paloa, mutta myös myötähäpeää herättäviä esiintymisiä ja lausuntoja.

Lainsäädännön pohjana ilmastonmuutoksen hillinnässä ovat riehakkaat visiot ja – polittiset tavoitteet. Taantumusta vastaan taistellaan ja tiedetään, että rivikansalainen ei parastaan ymmärrä.

Markkinatalous kykenee hillitsemään ilmastonmuutoksen – jos sen annetaan se tehdä

Itse keksityt ilmastotavoitteet voi jo nyt todeta ylimitoitetuiksi. Kun ydinvoima ei ole vaihtoehto, joudutaan tavoitteet täyttämään käytössä olevilla keinoilla. Helpoin ja oikeastaan ainoa konsti on liikenteen päästöjen radikaali vähentäminen. Käytännön- ja poliittinen kärpänen yhdellä litsarilla: Piittaamattomat autoilijat pannaan lisäverolle.

Eli poliittinen kunnianhimo repii tulokset vanhaa vasemmistolaista kielikuvaa lainatakseni työmiehen selkänahasta.

Hyvien tavoitteiden polku on kivetty kansanvallan ja taloudellisen toimeliaisuuden pääkalloilla. EU:n velkasirkus päättyy vääjäämättä nouseviin korkoihin joskus. Suomalaisen liike-elämän kyky arvontuottoon on lyöty polvilleen; ehkä tulevaisuuden sosialistisissa ilmastoutopioissa ei rahaa tarvita.

Ilmastonmuutoksen hillintä on usean sukupolven missio. Se on tärkeämpi asia kuin yhdenkään poliitikon ura. Ihminen on selviytynyt kekseliäisyyttään tähänkin asti, ja tulee selviytymään jatkossakin. Meissä on ahkeria, älykkäitä, kivoja, toimialiaita, uneliaita, yksinkertaisia, laiskoja ja kettumaisia. Tällä työnjaolla pärjätään jakossakin. Selviämisen dynamiikkaan kuuluu erottamattomana vapaa markkinatalous, joka perustuu ihmisen luontaiselle pyrkimykselle parempaan. Joku sitä ahneudeksikin kutsuu.

Kehruu-Jennyä tai Macintosh-tietokonetta ei keksitty komiteoissa. Vähemmän maapallon resursseja tarvitsevan energiateknologian murros ei synny poliittisen pyrkyryyden sivutuotteena. Politiikkavetoinen talous pyrkii lisäämään kontrollia kapitalismista ja markkinataloudesta, mutta ei kykene korvaamaan sitä, mitä kasvavan verorasituksen takia jää keksimättä ja tekemättä. Ei vaikka hallitus määräisi kaikille univormun ja sallisi vain pyöräilyn.

Markkinatalous kehittää tarpeellisen teknologian ja pelastaa maapallon ihmiselle. Ei se, että kaikki valta keskitetään toisten verorahoilla elävien happamien ihmisten komiteoihin.

Poliittisessa retoriikassa totalitaristisia sävyjä

Yhteiskunnalliset tavoitteet perustellaan sitkeästi elinolojen parantumisella. Nykyisin ei niin kovin tarkasti eritellä kenen elinoloista on kyse. Ikäviä piirteitä huonoksi todistetuista totalitaristisista kokeiluista leijuu tämän päivän poliittisten johtajien retoriikassa enemmän kuin tarpeeksi. Kun ensin on hirttäydytty velvoittaviin päätöksiin ja infrastruktuurin muuttaminen ei olekaan niin helppoa, kuin pikku punaviineissä kirjoitetussa abstraktioilla leikittelevässä palopuheessa, niin on otettava sieltä mistä poliittisten päätösten avulla saa.

Aatemotivoidussa taistelussa on kirkas viholliskuva menestyksellisen joukkosuggeroinnin edellytys. Suuret tarinat ylimaallisista vapahtajista, työläisten sortamisesta tai tuottamuksellisesta ilmanpilaamisesta saavat tarttumaan astaloon, kun syyllinen osoitetaan kyllin selvästi.

Keskiluokan tapakulttuuriin pesiydyttyään kulloinenkin poliittinen korrektius vie kanssaihmisiä teilipyörään, sytyttelee kirjarovioita ja perustaa kidutusleirejä kansanvastustajille. Siis johtajien poliittisen harvainvallan uhkaajille. Vaikka se vähän karskilta kenties tuntuukin, niin nämä suurilla tarinoilla motivoidut veronkorotukset ovat ihan samaa sukua.

Saastunut kaivo

Maailma kärsii näinä medioiden ylivallan aikoina korostetusti muun muassa viruspandemiasta. Asiallisia ja myös pelkästään poliittisia tarkoitusperiä palvelee jatkuvasti käsillä oleva kuvasto mistä tahansa kärsivästä maailmankolkasta.

Logiikka kulkee osapuilleen näin: Maailman äärissä pienen kylän kaivo saastuu. Lapset juovat siitä ja sairastuvat. Uutisissa lähikuvaa kärsivistä lapsista. Meillä puolestaan on hallittu infrastruktuuri, joka varmistaa pääsääntöisesti puhtaan juomaveden. Koemme epämääräistä syyllisyyttä. Poliitikko ryntää vaatimaan juomavettä verolle, koska olemme sen jotenkin jollekin velkaa. Rahat puolestaan tarvitaan julkisen sektorin palkkoihin ja muihin Euroopan suurimman julkisen hallinnon juokseviin menoihin.

Voimakkaalle tasa-arvoliikehdinnälle on aina ollut tyypillistä fanaattinen johtajanpalvonta, mikä on tietysti lähtökohtaisesti ydinideologian vastaista. Nämä jonkinlaista hyväntahtoista kollektivismia ajaneet vapautusliikkeet ovat poikkeuksetta johtaneet suvaitsemattomaan totalitarismiin ja tyrannioihin.

Ihmiset ovat varsinkin vähän yllytettyinä taipuvaisia uskomaan itsestään liikoja. Ja ihmisiä ne ovat suuret poliittiset johtajatkin, vaikka ei aina uskoisi.

Suomessakin on alaa vallannut suuri tarina pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, joka on saavuttanut viisaiden poliittisten valintojen ja etevien poliittisten johtajien myötä ikiliikkujamaisen vaurauden. Se kuitenkin jakautuu epätasaisesti, mikä puolestaan johtuu väärien aatteiden palvonnasta ja vääristä poliittisista valinnoista.

Taloudellinen tasa-arvo luonnollisesti edellyttää vaurauden ottamisen joltakin pois ja sen antamisen sille, jolla sitä on vähemmän. Hyvinvointisuomessa yllättää päivittäin aggressiivinen poliittinen mantra, jonka mukaan vähäosaisuus on yhteiskunnassamme hälyttävällä tasolla.

Maassa, jossa veroaste on maailman huippua, julkiset menot eurooppalaista ennätystasoa ja palkkaverotuksessa jyrkkä progressio. Maassa, jossa kansantalous ei juurikaan kasva, mutta sosiaalimenot sitäkin kiivaammin.

Suuret tarinat ja poliittinen valtataistelu asettavat vapaan sektorin arvontuotolle jatkuvasti lisää vaikeuttavia reunaehtoja. Muotiagenda korostaa tasa-arvoa ja yhteisen hyvän mitta on arvonlisän kasvava ulosmittaaminen vastikkeettomaan hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Kansantalous huutaa menestyviä vientiyrityksiä, mutta riskinottaja ei saa vaurastua

Suomeen pitäisi perustaa menestyviä vientiyrityksiä, mutta riskinottajat eivät saisi vaurastua. Ehkä todella on parempi siirtyä pikaisesti suunnitelmatalouteen.

Markkinatalous perustuu velalle, investoinnille ja ennen kaikkea rohkealle omavastuulle. Tyytyväisyytemme omalla työllä saavutettuun vaurauteemme on uutteran poliittisen propagandan myötä onnistuttu muuttamaan synnintunnoksi. Markkinatalouden mekanismin mahdollistava köyhyydenpoisto on siis nykyään – väärin.

Hallitus sai ilmiöjohtamisensa tueksi tuurilla syliinsä pandemiamiljardit, jotka mahdollistavat reuhakkaan tulonsiirtopopulismin. Mutta vain hetkeksi. Entä mitä sitten? Nostetaan tuloveroa, arvonlisäveroa, energiaveroja ja rokotetaan lisää jäljelle jääneitä yrityksiä? Euroopan heikoimpiin lukeutuvassa ostovoimassa ei enää oikein ole mistä ottaa.

Vastuullinenkaan kuluttaminen ei ole mahdollista ilman rahaa.

PS: Julkisen hallinnon käytäntöihin pesiytyneistä nomenklaturistisista piirteistä pulpahtaa viitteitä esiin silloin tällöin. Kunkin suu on tietysti lähempänä kontin suuta, mutta on vaikea ymmärtää miten muiden virkamiesten rahankäyttöä ja laillisuutta valvovan viraston suuripalkkaisella pääjohtajalla saattaa olla noin löyhä moraali verorahojen käytön suhteen. Kertoo valitettavia asioita johtamiskulttuurista. Mutta niin vain tämänkin homman aikasidonnaisuusulottuvuuden perälauta tuli ennen aikojaan vastaan. Heikko johtajuus edistää moraalikatoa ja itsekkyyttä. Puoluejulistuksiin katsomatta.

Normaali