Suomalaisen politiikan mahdollisuuksien taide, eli kyky seistä ajopuulla on tullut päätökseensä. Liittyminen Pohjois-Atlantin liittoon, eli sotilasliitto Natoon liitti viimein suomalaisen sisäpolitiikan muuhun maailmaan. Mitä EU ei onnistunut tekemään, sen teki pyssyjen ja tankkien konkretisoima valtioyhdistys.
Nokkelahkona taktikoijna ja suurvaltapoliittisten suhteiden taitavana hyväksikäyttäjänä aikaisemmin tunnettu keskustapuolue eli kepu tekee käsillä olevassa murroksessa tunnistamattomista syistä parhaillaan hidasta poliittista itsemurhaa. Tai kenties marttyyrikuolemaa tarpeettomuutensa itsesäälissä.
Hämärän peitossa olevien puolueen poliittisten tavoitteiden horisontissa tuskin on kuitenkaan suunnitteilla mitään sellaista, mikä perustuisi juuri aikaansaadun konstellaation muutokseen. Kepun valtapuoluaikoihin kuului erottamattomasti suuren ja mahtavan naapurimaan pelon suhteellisen vaivaton muuttaminen paikallisittain herkässä olevaksi herranpeloksi.
Presidenttikaanonimme ylivoimaisesti isoin nimi on – ja tulee olemaan – Urho Kekkonen, joka surffasi suurvaltapolitiikan korkeissa aalloissa kuin paraskin pro. Kotimaassaan sai itsensä kuitenkin näyttämään jatsareissa tuppipuukko heiluen pelottomasti koskea pöllillä laskevalta remakalta tukkijätkältä.
Agraarikansan viihdekuvastossa kun rillumarei piti kärkisijoja kaikissa kanavissa.
Ei julkisuudenhallinta ole ihan uusi keksintö, vaikka jo lähelle kansainvälisessä tunnettuudessa päässeen Sanna Marinin (sos. dem.) posse niin kuvittelikin.
Ääreisvasemmistolaisen kansandemokratiamuodin keskellä kenties olikin syytä olla aktiivisesti korjaamatta käsitystä yhden puolueen valtiosta, joka toimi suuren naapurinsa messuosastona ”länsimaisen demokratian” vääjäämättömästä siirtymisestä painovoimaimaisesti sosialismiin. Tärkeimpänä hyötynä naapurille oli kai kuitenkin mahdollisuus aktiivisesti kuunnella länsihegemonian sisäisiä keskusteluja. Suomella oli kiistämätön arvonsa myös esiripun salin puolella.
Vakoiluteknologiaankaan ei ruplia tarvinnut tuhlata, koska poliitikot juoksivat kilvan kertomassa tietämänsä Tehtaankadun suurlähetystössä. Kuka mistäkin syystä, mutta pääasiallisesti sisäpoliittista momentumia havitellakseen.
Aikalaislähteiden ja erilaisten muistelojen perusteella näyttäisi jopa siltä, että kepun Urho Kekkonen, suvereenina poliitikkona ja pelimiehenä oli parasta, mitä Suomen demokratialle on koskaan tapahtunut. Oli siis yksi yli muiden, mikä luonnollisesti aiheutti raivokasta poliittista vehkeilyä ja heitti ne kolme toisinajattelijaa hörhömarginaaliin.
Perehtyessä tuon aikakauden nyanssirikkaisiin sisäpoliittisiin erillissotiin ja varsinkin jylhään perimystaisteluun näyttäytyy nykyajan politiikka lähinnä halvemmalla tehdyltä K-kaupan mainokselta, joka häiritsee yritystä katsoa jonkun töröhuulen persetreeniä Youtubesta.
Nykyoloissa on vaikeaa käsittää kepun vapaaehtoista valintaa viedä goretex-pieksut korpivaelluspolulle, vaikka tarjolla olisi – sikäli kun perinteistä vehkeilyosaamista vielä on tähteellä – pyhiinvaellus maailmaa jyräävän länsihegemonian vallan kamareihin.
Lupsakasti maailmanpolitiikan aaltojen esiin heittämänä esiintyvä keskustalainen puolustusministeri on ollut ehdottomasti puolueelle mahdollisuus, vaikka nykyiselle puolueen puheenjohtajalle pikemminkin uhka. Presidentinvaaleissakaan ei euroopanpankin sivukonttorinhoitajilla ole nykyään ihan takavuosien etulyöntiasemaa.
Non-figuratiivisemmaksi muuttuvan mahdollisuuksien taiteen maailmassa kepu tuskin löytää itsestään Instagram-sensaatiota. Paluu polvipussipolitiikkaan suurvaltapakan jokerikortti harmaan puvun hihassa on se sauma.
Muuten Euroopan peräkylän linjuripysäkit ovat jatkossakin sinikeltaisia. Tai ehkä keskustapuolue todellakin on ripustanut rukkaset naulaan.