Helsingin urbaanisosialistinen kaupunkitarina

Huomisen helsinkiläisen täytyy mahtua väkisintehtyyn urbaanin kiiltokuvaan, jossa partainen uusperheenisä vie polkupyörällä kivijalkakaupasta spelttipuuroa seitsemälle lapselleen, joita eläinlääkäriäiti herättelee tilavassa Kolmannen Linjan perheasunnossa. Päiväkoti on samassa talossa ja Steinerkoulu kahden korttelin päässä. Äiti käy töissä ratikkamatkan päässä Munkkiniemessä ja isä odottaa lapsia koulusta tehden puukäsitöitä taloyhteisön verstaalla. Mummia mennään katsomaan metrolla Mellunkylään. Toista mummia ei, koska se asuu Toholammilla.

Vihreellisessä visiossa kaikki haluavat jostain syystä tunkea Helsingin niemelle ja sieltä pois päättömässä ja vailla tarkoitusta olevassa heiluriliikkeessä. Ja pääasiassa henkilöautolla. Puistot ja kaupunkiluonto tiivistämällä kaupunkiin ryntää 400.000 uutta asukasta, joille pitäisi saada asunto ja työpaikka. Mutta vihreiden saarnamiesten kauhukuvissa tämä porukka ja edelliset saapumiserät kampeaisivat edelleen henkilöautoilla yhtä soittoa Helsingin keskustaan ja sieltä pois. Jonnekin.

Siis jos ei autoilua pakkokeinoin rajoiteta ja ihmisten vapauksia vähennetä, saattaa käydä niin, että kaikki eivät tungekaan Helsingin keskustaan. Mistä ne ongelmat sitten politiikan ponnevoimaksi otetaan?

Helsingin niemelle pitäisi työntää asumaan nopeasti satoja tuhansia ihmisiä. Työpaikat tuskin lisääntyvät merkittävästi, koska kaikki liikenevä tila tarvitaan urbaania unelmaa elävien kohtuuhintaisille asunnoille. Toimihenkilövaltaiset työpaikat siirtyvät aktiivisen kaupunkipolitiikan tieltä reuna-alueille Espooseen ja Vantaalle. Kesäasunnoille ja harrastuksiinsa päästäkseen toimihenkilömassat muuttavat lähemmäksi työpaikkojaan.

Keskustassa urbaani visio laajenee kaupungin suunnitelmatalouden ohjaamana rautatieasemalta laajemmalle. Kusenhajuvyöhyke ulottuu Skattalta Kaivopuistoon. Kamaa on tosin tarjolla laajemmin.

Tästä erikoisesta Blade Runnerin ja Pikku Pietarin Pihan ristivisiosta ei oikein logiikkaa löydy. Globaalin urbanisaation jännittävä lemahdus on yhtä kaukana kuin vihervasemmistolaisen urbaanikehittäjän nuoruus odottamassa linjuria tyhjän maantien varressa. Mutta hän on käynyt perliinissä.

Urbaaniuden evankeliumissa piehtaroiva kaupungin päätöksenteko hankki pakkokeinoin 30 neliökilometriä kasvunvaraa idässä olevista metsistä. Sipoon suuntaan suunniteltiin kätevää metrolinjaa ja kymmeniä tuhansia asuntoja. Muuttapa muttapa. Urbaanikehittäjien ornitologisiipi löysi alueelta yllättäen mm. lintuja, joten ei urbanisointi nyt onnaakaan.

Massiivinen hanke ja massiivinen investointi muuttuikin huonoksi ideaksi. Ei olisi tarpeeksi ahdasta ja riittävästi henkilöautoliikennettä ahdistavaan visioon, jonka pohjalta muuten saadaan Helsingin puistot sekä lähisaaret idässä ja lännessä tungettua täyteen kohtuuhintaisia elementtihökkeleitä. Ilman parkkipaikkoja.

Voi tietysti olla, että joku ymmärsi ajoissa, että metron rakentaminen nykyjohdon eväin saattaa kestää 25 vuotta ja maksaa triljoonan. Kyseessä olisi sitäpaitsi miljardien matojen murha, miltä länsimetron kohdalla ummistettiin silmät kylmästi. Sitäpaitsi Malmin lentokentän pakkohäädölle ei olisi edes nykyisiä perusteita.

Vihervasemmiston visiossa asetelmat ovat kiveen hakattuja. Kasvu on globalisaation luonnonlaki, kuvitelma nykyisten veronmaksajien kantokyvystä on vähän päälle utopistinen. Tavoitteena on keskiluokkainen elämäntapa miljoonille ihmisille, joiden ainoa huolenaihe on Netflixin pätkiminen.

Tarkastellaanpa nyt tilannetta. Ihmisten tavat ja käytännöt hankkia hyödykkeitä ja jopa elintarvikkeita muuttuvat hämmästyttävällä vauhdilla. Verkkokauppa kasvaa eksponentiaalisesti, mikä lisää vaikeasti koordinoitavaa logistiikkaliikennettä, vaikkakin ihmisten oma tarve asioimiseen vähenee. Vaikka kuinka perkeleesti kierrätetään ja konmaritetaan, niin ainakin kulutettavat elintarvikemäärät pysyvät suhteellisesti vakioina.

Pääkaupunkiseudulla pyörittää massiivista logistiikkavyöryä jukishallinnon jälkeenjääneeseen paperispämmiin erikoistuneen Postin lisäksi ainakin elintarvikeduopolin muodostavat ns. keskusliikkeet. Ne ja sadat pienemmät lafkat kärräävät valtaviin marketteihin ja sympaattisiin ketjukivijalkoihin olutta, röökiä, maitoa ja maksalaatikkoa. Painetta lisää myös kohta alkava brenkun dilkkaus lähikaupasta.

Mutta kun tavaravuori hyvin usein tulee nykyisin Muhamedin luo, tai ainakin lähimpään noutopisteeseen, niin tuloksenahan on omakotitalon kokoinen kuorma-auto rouskuttamassa jalkakäytävällä, jotta saadaan ne kolme Zalandon kenkäpakettia Eerikinkadun Siwaan. Ihanat proteiinirahkat, luomutomaatit ja korianteri tulevat tunnin päästä vielä isommalla autolla.

Ihmisten pitää syödä ja työttömille ja hyvinvointivaltion ponnisteluista huolimatta koulutusta vaille jääneelle pitää saada töitä. Tässähän loppuu kohta maksajat ay-liikkeeltäkin.

Urbaanin syömisen jalostusaste kasvaa, koska syrjäytyneellä ja vähäosaisellakin on varaa femman pitsaan. Kahdelle ilmainen kotiinkuljetus. Törsäävät keskiluokkalaiset tilaavat etnillistä herkkua, jonka poljetaan heille yksilöllisesti oven taakse arvoketjun kestävin kustannuksin. Toki moni keksii paskan liksan pitimiksi oheispalveluja, jotka syndikoituna ovat hyvinkin tuottavia. Paitsi tietysti tekijöille.

Liikkumismuotoina pelkästään hyväksyttävät kävely ja pyöräily mahdollistavat umpikorttelit ja autottomat kadut, joilla on kokemuksen mukaan enemmän autoja kuin kävelijöitä. Menkää katsomaan Iso-Roballe, jos ette usko. Kun autoihin perustuva logistiikka vaikeutetaan kannattamattomaksi saattaa tietysti tilalle tulla pienkuljetusmuodoksi tuhannet mopot porräämään kaduille ja jalankulkuväylille. Niin se on muissakin unelmien urbaanikeskuksissa.

Näin se vaan on. Prinsessatkin käy kakalla.

Itse olen onnistunut ponnistelemaan asunnon viihtyisältä alueelta suhteellisen läheltä kaupungin keskustaa, jossa työpaikkani sijaitsee. Se voisi yhtä hyvin sijaita muuallakin. Asiakkaatkin ovat yhä useammin Espoossa, Vantaalla tai Helsingin reunamilla. Kävelen työmatkan espoolaisten kortsuhousupyöräilijöiden seassa ja katselen Ruoholahden rekkasotkua aamuisin. Metrollakin voisi mennä, mutta se ei taida poliittis-demokraatisessa tuotannonohjauksessa ihan heti liikkua.

Autolla ei kohta kannata yrittääkään työpaikalle, koska Mechelininkadun pyörätieremontti tukkii käytännössä koko läntisen keskustan liikenteen. Auto on perheessä siksi, että sitä tarvitaan harrastuksiin, veronmaksukyvyn ylläpitämiseen ja mökkipaikkakunnan elinkeinotoiminnan tukemiseen.

Yleiskaavasta päätellen kaupunkisuunnittelijoiden visio tarvitsee kotini viereisen pienen puistoläntin asunnoiksi. Siihen tulee varmasti kohtuuhintaisia yhteiskunnan tukemia asuntoja, koska asuinympäristöni on segregoitunut.

Ilmanko onkin ollut viihtyisää.

Tahtooko siis Helsingin kaupungin päättäjät minun ja kaltaisteni menevän huonojen elämäntapojen ja väärien asenteiden kanssa maksamaan veroja toisaalle? Ja haluaa kenties hallinnosta enemmän riippuvaisia tilalle?

Normaali

Tulin kaapista

Tulin kaapista. Kerroin sosiaalisessa mediassa ryhtyväni kuntavaaliehdokkaaksi Helsingissä.

Mutta hiukan taustaa. Muutin kolme vuotta sitten takaisin Helsinkiin asuttuani Aasiassa lähes kymmenen vuotta. Olin toki käynyt entisessä kotikaupungissani kerran, pari vuodessa. Yleensä kesäisin. Maailma muuttui ja Helsinki muuttui. Joitakin asioita ja julkisuudessa esiintyvien henkilöiden tarinoita oli vähän vaikea suhteuttaa mihinkään, mutta mitäpä näistä.

Kunnes palasin jäädäkseni ainakin toistaiseksi. Tuntemieni ja tapaamieni ihmisten tyytymättömyys ja epäluottamus tasavallan ja myös kaupungin päätöksentekoon tuntui romahtaneen. Sosiaalinen media täyttyi sättimisestä ja epäluuloista. Vallitsevana piirteenä ohjelmallinen syyllistäminen milloin ulkomaalaisvihasta, rasismista tai impivaaralaisuudesta, milloin ympäristöpiittaamattomuudesta, pyöräilynvastaisuudesta, kulttuurinvastaisuudesta tai ihan vaan vastaisuudesta. Perusteluja ei näkynyt kyllä oikeassa maailmassa oikein missään.

Trendikkäät missiot kohtasivat jälkisosialistisen DDR-suomalaisuuden. Hyvässä ja varsinkin pahassa. Yhtäkkiä yrittäminen, korporaatiot, Suomen leijonavaakuna ja jakeluauto olivatkin suoraan perkeleestä. Tai ainakin Hitleristä.

Olin ymmälläni.

Saatoin itseni pikselikartalle ja ryhdyin perehtymään järeisiin infrahankkeisiin, tehtyyn asuntopulaan, Malmin kentän jyräämiseen, ohuin perustein päätettyihin kulttuuripalatsien rakennuttamiseen, taidemuseohankkeisiin, ala-arvoisesti johdettuun ja leväperäisesti toteutettuun metrohankkeeseen, säännönmukaisesti pettäviin kustannusarvioihin, homekouluihin, segregaationehkäisemiseksi naamioituun markkinasääntelyyn, pisararataan ja pidäkkeettömään liikenteenhaittaamiseen pyöräilyn hyväksi.

Kyselin ihmisiltä. Koulutetuilta ja vähemmän koulutetuilta, rikkailta ja vähemmän rikkailta. Yleisin vastaus muistutti tyypillistä venäläisen kadunmiehen olankohautuksella kuitattua kommenttia: ”Minkä niille voi.” Pääasiallisesti tunnuttiin olevan epätietoisen tyytymättömiä asuinkaupungin agendoihin ja hankkeisiin.

Hetkinen.

Siis vastaajien oman kotikaupungin? Kaupungin, jonka päätöksentekokykyä he itse maksamillaan veroilla ylläpitävät ja valtuuston sinne valitsevat itseään edustamaan.

Yritin perehtyä kaupungin nykymuotoiseen päätöksentekoon. Valtuustotyön pitäisi olla asukkaiden edustamista heidän asuinympäristönsä kehittämistä koskevassa päätöksenteossa. Nyt se näyttää pääasiassa olevan epämääräistä sekoilua vaikeiden asioiden sumuisella nummella, jossa ei voi koskaan olla varma, onko edessä näkyvä valo asiantuntevan virkamiehen suuntaviitta vai aatemasinoidun harhautuksen suolle johtava hämäys.

Tunnelin päässä ei näy valoa. Ei edes vastaantulevan metrojunan.

Politiikka on politiikkaa, mutta vaarantaako jonkun muun tavoitteen motivoima politikointi asiallisen ja asukkaiden tyytyväisyyttä kasvattavan kaupungin kehittämisen?

Jotakin tarkoitusta palveleva päätös voi olla tietysti motivoitunut muutenkin kuin politiikan aatekehyksestä. Malmin lentokentän säilyttämiseksi aktivoitui yli 60.000 adressin allekirjoittajaa. Helsinkiläisiä noin 12.000. Kansan- ja kaupunkilaisliike ei vaikuttanut päätöskoneistoon mitenkään.

Selittämään ei ole vaivautunut kukaan.

Totesin, että edessäni on jonkinaisen mielenrauhan säilyttämiseksi kaksi vaihtoehtoa. Joko nostaa kytkintä tai yrittää vaikuttaa asioihin. Valitsin jälkimmäisen. Puolueeksi valikoitui Kokoomus siksi, että se arvoyhteisönä edustaa lähinnä sitä, mitä minusta on yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Ja siksi, että siihen hävettää vähiten kuulua.

Pääkaupungin päätöksenteon rakenteet on vaikeasti ymmärrettävissä ja todellista valtaa käyttävät ovat tavalliselle asukkaalle näkymättömissä. Helsingin valtuustossa on päätösten taakse saatu edistyksellistä enemmistöä, jonka agenda usein näyttäytyy katustasolta melko jyrkkinä muutoksina liikkumiseen ja ympäristöön. Asiat on perusteltu muodikkaimpia aatevirtauksia mukaillen ja usein selitetty muista asioista pääasiallisesti huolestuneelle perin huolimattomasti. Jos siis yhtään järkevää syytä on jääräpäisestä ja teoreettisesta tulevaisuusagendasta löytynyt.

Ei pidä ymmärtää väärin, mutta pitkä asuinjakso muualla maailmassa saa rakastamani kaupungin virkakoneiston ja politikoinnin näyttämään välillä aika pahasti ylimitoitetulta. Samasta sumuisesta agendasta käsin tuomiopäivällä uhkailevia riittää, mutta niitä, jotka osaisivat selittää miksi kaupunkilaisten asuinympäristö muuttuu jonkin muutoksen myötä epämukavammaksi, ei juurikaan näy eikä kuulu. Tai miksi velkaantuva kaupungintalous ei pysty hallitsemaan rahankäyttöään.

Etenkin trendieetoksena vallitsevan vihesosialismin kannattajien tavoitteita palvelee usein jyrkkä vastakkainasettelu. Kenellekään ei tee oman ympäristön muutosta perustellummaksi sen kyseenalaistamisen väheksyminen. Valitettavan usein ymmärrettävät vastareaktiot kuitataan nimbyilyksi tai kehitysvastaisuudeksi. Soraäänet koteloidaan ja nostetaan piirien pilkattavaksi. Eri mieltä ei kannata olla, mikäli haluaa säästyä julkikuvaan liimattavalta kehityksenvastaisuudelta.

Vihersosialistien Jeesus-syndroomaa henkilökohtaisesta uhrautumisesta kehityksen puolesta on välillä vähän vaikeaa käsittää. Vaikka kylläpä ne jäljet johtaa lopulta siihen henkilökohtaiseen tehoiluun. En voi myöskään lakata ihmettelemästä aikuisia ihmisiä, jotka jonkun ihmistä suuremman palveluksessa tietävät ihan kaiken. Risteyssuunnittelusta varhaiskasvatukseen. Ja leimaavat jo vihersosialismin mainitsemisenkin vihapuheeksi. Tulee ihan mieleen takavuosien kommunistit.

Mutta kuten tiedetään, ihmisen tarve ulkoistaa ymmärtämättömyytensä suuremmille voimille on tunnettu ilmiö läpi vuosituhansien.

Kaupunkipäättämiseen kohdistuu kasvavia intohimoja, mutta toivottavasti myös kasvavaa kiinnostusta. Otan vastuun siitä, että tultuani kenties valituksi pyrin kaikin käytettävissä olevin keinoin valottamaan ja kuvaamaan päätösten syntymistä ja niiden perusteluja.

En ymmärrä, mikä voisi olla valitulle edusmiehelle tärkeämpi tehtävä.

Valot valtuustoon.

PS. Äitini kysyi asiasta kuultuaan, että onko järkeä lähteä sinne sylkykupiksi. Hyvä kysymys. Sen aiheellisuuden voi äkkiä tarkistaa julkisilta FB-sivuiltani 

Normaali

Lauttis ja Heikkaan Talo

Lauttis! Siis ihan oikeesti.

Uuden ostarin nimeksi on crowdsourcattu innovatiivinen Lauttis.

Koko kansalle julistettua avointa nimikilpailua ei ainakaan allekirjoittanut ole huomannut, joten en osaa sanoa, kuinka suuri osa paikallisväestöstä halusi kauppakeskukselle nimen, jolla Lauttasaarta olen kuullut kutsuttavan ainoastaan yhden kaverin mutsin toimesta 70-luvulla.

Laru, Balta, Drumssa. Muutamia käytössä olleita mainitakseni.

80-luvulla puuhattiin vähän vastaavaa projektia Vattuniemen tienoille. Sinne bygattiin kauppakeskus, jonka nimen harva tietää. Se tuli tunnetuksi Seston talona, sittemmin S-Marketin talona.

Nyttemmin ajan kuluttaman kompleksin nimeksi annettiin juhlallisin menoin Heikkaan Talo – Heikas Gård. Vaikka olisi tietysti pitänyt olla toisinpäin. Nimen suomalaisen version ikää en osaa sanoa.

Kysypä lämpimikseksesi lähipiiristä, kuinka moni mahtaa tämänkin tietää. Jos oikein muistan, niin nimeä ei taidettu kovin suuresta porukasta etsiä. Ei olisi kansa varmasti näin pitkältä osannut jauhelihan ostopaikalle nimeä hakea.

On ihan ok, että perimästä ammennetaan, mutta Lauttasaaren ammoisten kantatilojen nimien muistamattomuudesta ei huonoa omatuntoa pitele monikaan. Ja pelkään pahoin, että perimätiedossa on sukupolvenmentäviä aukkoja.

Ja ältsin muodikasta on tietysti panna kansa valitsemaan – tässä tapauksessa epäilemättä enintään muutama kymmenen henkilöä – omalle kauppakeskukselleen nimi. Paitsi että nyt siitä saa kärsiä jokainen.

Jos Rautatientorille päätettäisi pystyttää kauppakeskus, niin samalla metodilla nimeksi saataisi epäilemättä Hesa.

Aikaisemmin myötähäpeää ja ahdistusta aiheutti kauppiaiden keskuudessa levinnyt muoti nimittää puoteja kivoilla ja kansan suuhun sopivilla nimillä. Tuli Sokkaria ja Vekkaria ja Tapsan Isojakoa. Edesmennyt Westbest oli suorastaan sivistynyt poikkeus.

Että sikäli paluuta juurille, retrohan se on suurinta huutoa.

Jos vanhaan malliin kotiseututraditionalisteilta kysyttäisi, ja mikäli mitään linjaa nimeämispolitiikassa olisi, niin Lauttis olisi Bertas Gård. Eli siis se toinen kantatila. Ja kun nimen tulisi mitä ilmeisemmin olla suomenkielinen väännös, niin sen pitäisi olla Bertan Talo.

Voisi se tosin olla saaren historian valossa kyllä på svenska vähintään yhtä perustellusti.

PS. Nahkahousuntien nimi ei sitkeistä huhuista huolimatta ole peräisin saksalaisesta nahkatehtaasta, vaan pikkusaaresta Vattuniemen länsipuolella. Skinnbyxan etymologia onkin sitten jo hämärämpi case.

Normaali

Silta alhaalla, torni pystyssä

Jokin aika sitten paluumuutin Lauttasaareen.

Homma meni rutiinilla, koska kerta oli jo neljäs. Tai viides, riippuu vähän miten lasketaan. Osoitteetkin ovat olleet saaren eri osissa.

Larun touhuja olen asukkina seurannut vaihtelevan mittaisissa pätkissä, vaikka ekat muistot ovatkin jo 60-luvun puolelta.

Duunipaikoista ainakin kolme on sijainnut Larussa. Parissa tosin tuli käytyä Tölikasta käsin. Ja myöhästymiseen oli vakiosyy. Silta pystyssä.

Lauttasaari-Lehteen on hyvin henkilökohtainen side 80-luvun loppupuoliskolta, jolloin aloittelin julkisen kirjoittajan uraa toimitusharjoittelijana. Poistuin talosta toimitussihteerinä mukanani hirmuinen innostus lehdentekoon. Vaikka muihin hommiin jouduinkin.

Tällä palstalla seurailen saaren touhua ja suhdetta kaupungin hallintoalamaisuuteen yksittäisen asujan ja eläjän näkökulmasta. Ja joskus ei voi nauramatta katsella.

* * *

Ajan saatossa on Larun maamerkkinä tunnettu vesitornikin menettänyt varsinaisen virkansa. Uudeksi tehtäväksi ei stadin päätöksenteko ole kelpuuttanut maamerkkiyttä. Tai kyllähän se ainakin vielä piirtää siluettinsa saaren skylineen. Rakennusteollista muotoilua parhaimmillaan, koska näyttää katselusuunnasta huolimatta aina samalta.

Mahtoivatko larulaiset muuten vuonna 1958 tuoretta betonitörtsää ihmetellessään aavistaa, että 50 vuoden jälkeen ollaan barrikadeilla sen säilyttämisen puolesta. Larun torni kun oli ensimmäinen ns. sienitorni. Eli saattoi jonkun mielestä jopa pilata maiseman.

Tornin purkamisesta on kaupungin kanssa kiistelty tovi. Uudenmaan äly-keskus päätti itsekseen, että saarelaisten vaatimalle suojelulle ei ole perusteita. Etenkin kun rakenteissa on kreosoottia, asbestia ja muuta hengenvaarallista. No, ne on älytty nyt poistaa. Ja torni on edelleen pystyssä. Nyt odotellaan antaako korkein hallinto-oikeus luvan valittaa viimeisestä purkupäätöksestä.

Jos virkatie ei ole armollinen, kaatuu torni oletettavasti keväällä. Tornia tai ei, hyvä uutinen on se, että tienoo pysyy virkistyskäytössä ja maisemoidaan puistoksi. Enemmän kuin tornista, voisi olla huolissaan siitä, että metron tulon varjolla ei larulaisten vaatimattomia metsiä hakata gryndereiden leikkikentiksi.

Kotkavuorelle olisi nimittäin ottajia.

Kaava saattaa näinä aikoina ryhtyä yllättävästi elämään unelmahöttöisessä valtuustossa autuaaksitekevän joukkoliikenteen armoilla. Painetta vähentää onneksi tällä hetkellä surkuhupaisa suunnitelma rakentaa ahdas slummi Koivusaareen.

Pursiseuratkin voi mennä vaikka ulkoluodoille. Onhan niillä veneet.

Välillä tuntuu, että kaupungin päätöselimissä larulaisten otsaan yödään turhan helposti NIMBY-leima (Not In My Backyard). Oman asuinympäristön turvallisuudesta ja viihtyisyydestää huolehtiminen on toimivaa demokratiaa parhaimmillaan, mutta joillekin se tuntuu olevan hyväksyttävämpää kuin toisille.

Joskus poliittisen pelin ja muiden intressien lyhytnäköisyydestä kimpoilevien haittojen torjuntaan ei häröily mielipidepalstoilla riitä. Demokraattinen päätöksenteko tarjoaa kanaviksi tuottamuksellisen vaikean byrokratian. Vaikuttava reagointi omaa asuinympäristöä koskeviin suunnitelmiin vaatii erityistä ammattitaitoa ja paljon resursseja.

Osaava kaupunginosayhdistys on säästänyt larulaiset vuosikymmenten varrella monelta silmittömän kehitysinnon sivuhaitalta. Ei siis torjumalla ja vastustamalla, vaan laatimalla ammattitaitoisia ja kestäviä vaihtoehtoja suunnittelun avuksi. Usein melko näkymättömälläkin tavalla.

Lauttasaari-Seuralla on pääkaupunkiseudun lisääntyvissä ja joskus vähän oudosti perustelluissa kasvupaineissa tärkeä rooli, vaikka seura vähän vaatimattomasti siihen suhtautuukin.

Lauttasaarelaiset ovat omien havaintojeni perusteella tyytyväisiä asuinympäristöönsä. Ja mielellään myös kertovat sen. Joskus vaan tuntuu, että tyytyväisyys aiheuttaa joissakin paikoissa ei-toivottuja signaaleja.

Ei sitä Kivinokkaakaan Itä-Helsingissä pelkästään järkisyistä jätetty rakentamatta.

PS. Kiitopyöräilyn, jakeluliikenteen, työmaaliikenteen, bussipysäkit ja jalankulkijat iloisesti yhdistävällä Lauttasaarentien pohjoispuolen jalkakäytävällä ei onneksi vielä ole sattunut vakavia onnettomuuksia. Saurin Pekalle olen asiasta raportoinut. Ilmeisesti odotetaan, että uuden ostarin ja metroaseman valmistumisen myötä tehdään jotain myös kevyelle liikenteelle. Toivotaan, että tuuri säilyy siihen asti.

Normaali