(8.12.2019)

Kaikki itsensä mielestä vähän muita tärkeämmät ihmiset ovat tilittäneet omaa erityislaatuista, sekä myös kipeää suhdettaan kansallisvaltioon, jossa nyt sattuu asumaan, vaikka täällä on pitkä syksy, paljon vääriä mielipiteitä sekä euroopassa populismia.

No, jotenkin se täällä menee, vaikka suurin osa suomalaisista kieltäytyy ilmastonmuutoksesta, suree S-marketissa vähiä rahojaan hintojen pakkonoustessa eikä muuta patistuksesta huolimatta kasvukeskusten keskustoihin.

Demokraattisesti valituilta asiantuntijoilta lainatut ajatuksensa keskenään jakavat yhteisölliset kokoontuvat 6. joulukuuta kannattamaan ja osa vastustamaan erilaisia omiin mieltymyksiin sopimattomia ilmiöitä. Megafoniin huutavat turhautuneimmat, koska heitä ei ole kutsuttu kesytettäviksi presidentin itsenäisyyspäivän tanssiaisiin.

Istuin itsekin sohvalla hämärässä salissa ja mietin omaa tärkeyttäni suhteessa Suomen Tasavallan 102-vuotiaaseen itsenäisyyteen, josta ajasta olen ollut olemassa yli puolet. Hätkähdyttävää, siis enemmän kuin 50%. Se kertonee kuitenkin enemmän siitä, että Suomen itsenäisyyden historia on hämmästyttävän lyhyt, ei siitä, että olisin jotenkin vanha.

Illalla katsoo 2,3 miljoonaa itsenäisen Suomen kansalaista, kun kaikki maan silmäätekevät jonottavat Tasavallan Presidentin ja hänen vaimonsa kättä. Siellä ollaan nöyriä ja toistellaan Yleisradion toimittajille suoraan lähetykseen latteuksia ja kehutaan lutuisia veteraaneja, jotka taistelivat lumihangessa ilman varusteita ja toista kättä ylivoimaista vihollista vastaan, jota silloisena räävittömänä vihapuheaikana kutsuttiin ryssiksi.

(Pitää muuten tarkistaa, hyväksyykö Geneven sopimus vihapuheen sodanjulistuksen myötä. Jos näin on, pitää se ottaa komissaaritasolla esiin Euroopan Unionissa.)

Sitten pohditaan hämillään miten tästä luutuneesta patsastelusta irrotettaisiin tehokkainta identiteettipoliittista self-promoa. Ettei sitten kokouksessa tarttisi olla nolona.

Valtakunnan eliitti saapuu juhliin mielikuvitushahmoinaan, eli tyylikkäinä. Herratkin on mukana. Ja on muitakin. Kenellä on metrilakua päässä ja hirttoköysi kaulassa, kenellä on Pahatar-siivet niskassa. Toistoakaan ei juuri näe, koska puvut on suunnitellut kaksi eri henkilöä.

Kuvansa Ilta-Sanomiin varmistaakseen pitää pukeutua vaikkapa Välimeren valaan vatsasta löytyneestä muovisesta pelastusrenkaasta laadittuun juhla-asuun. Tämän kantaa-ottavan steitmentin Suomen valtakunnantelevisiossa toivotaan saavan maailman ihmiset ajattelemaan epäitsekkäästi. Tai ainakin naapurit ja sukulaiset kateellisiksi.

Linnan kuuman historiallisen tunnelman ja kuuluisan boolin humalluttamana silmien ohi kulkee filminauhana Porvoon valtiopäivät, Bobrikovin murha, Mommilan veriteot, Äyräpään tulihelvetti, tammikuun kihlaus, UKK:n hautajaiset ja Kaurismäen elokuvat.

Nykypäivän otokset kauhistuttavat jäätävästi: äärijärjestöjä, vihapuhetta, syrjintää, kunniaväkivaltaa, piittaamattomutta ympäristöstä, kansan kahtiajakoa, vähäosaisuuden lisääntymistä, kerjäläisiä, omiaan puhuvia pääministereitä.

Mihin tässä vielä joudutaan. Tilastoilla osoitetaan tämän tästä, että koskaan ei ole ollut näin hyvin asiat ja seuraavalla se, että köyhyys ja vähäosaisuus lisääntyy hälyttävällä vauhdilla. Miten mahtaa olla.

Mutta tietysti sota-aikana ei paperikengissä sellaista suhteellisuudentajua ollut kenelläkään verrattuna tiedonvälityksen kulta-ajan nykyihmisiin, jotka kulkevat omat kuvat ja google taskussaan. Kuuntelevat lukutaidon heikennyttyä joukkoliikenteessä moderneja klassikoita ja Yle Puheen aamulähetystä.

Yllämme kaartuvan pohjoisen tähtitaivaan alla pohtii maailman koulutetuin kansa tunteiden myrskyssä sitä, että veriuhri raaoissa taisteluissa oli välttämätön ja siitä olemme tietysti kiitollisia, mutta globaali tasa-arvo ja ilmastonmuutos, vihapuhe ja populismi on heittämässä sen kaiken hukkaan, koska on niin paljon ihmisiä, jotka eivät sitä ymmärrä.

Rauhanomaisen rinnakkaiselon ja kansantalouden positiivisen kehityksen ehtona on rikkumaton komitearauha ja vakiintunut puoluepolitiikka selkeine urapolkuineen.

Eikä kaikkien mielestä se sankarihaudoilla pomppiminen tässä nyt auta. Vaikka Suomen itsenäisyys on sinänsä ihan ok.

Suomalaisten käytettävissä oleva raha vähenee alati. Tuloverotus on maailman huippua. Välilliset verot rassaavat kukkaroa väkivaltaisesti kaupan itsepalvelukassalla, polttoainepumpulla, sähkölaskussa, bussissa jne. Vuokrat ja asuntoyhtiöiden hoitovastikkeet nousevat jyrkässä kulmassa.

Suomalaisessa politiikassa näyttää kansantalouden kasvaviin vaikeuksiin olevan totutun ilmastodystopian lisäksi toinenkin syyllinen. Hänet näkee jokus uutisissa tallustelemassa kymmenen metriä korkeista ovista vallan saleihin. Hän on vähintään osasyyllinen Alepasta näpistämiseen tai mummon unohtamiseen paskat housussa viikoksi himaan. Hän on vähintään osasyyllinen ulkomaalaistaustaisten jengihulinointiin. Hän on merkittävässä määrin syyllinen näennäistyössä uupuvan toimihenkilön pysyvään identiteettikriisiin.

Hinnat nousevat duopolin myyntipalatseissa. Peruna ja kotimainen järvikala ehtii kallistua marketin kiertämisen aikana. Mutta mikä on hintalappuja päivittäessä, kun syyllinen löytyy tarpeeksi kaukaa, eikä perustella tarvitse.

Maatalouselinkeino, eli alkutuottajat kituvat varsinkin siitä yhdestä syystä, mutta hinnankorotukset menevät kuluttajan taskusta keskusliikkeiden paisuviin vapaisiin pääomiin. Sokeita pisteitä itselleen suonut ns. laatumedia ei näe mitään erikoista siinä, että kaksi elintarvikemarkkinan duopolisoinutta yritystä tekee valtavia voittoja.

Ja harva tulee edes ajatelleeksi, että nettovaeronmaksaja maksaa monen muunkin kasvavan kauppalaskun.

Rahat valtion ja kuntien tärvättäväksi tulevat pääosin yrityksistä ja tietysti kasvavassa määrin lainarahasta, jota otetaan ulkomaisista finanssiyrityksistä.

Palkkoja maksavan yrityksen rahoista käy ensin iso osa valtiolla, joka poliitikkojen ohjeiden mukaan jakaa ne palkkoina poliitikoilla töissä oleville, eli julkisen hallinnon työntekijöille. Sitten myös vähävaraisille ja kaikkein heikoimmassa asemassa oleville.

Koko porukka vie suuren osan rahoistaan sitten pääosin duopolin marketteihin. Ja merkittäviltä osin myös alkoholimonopolin myymälään.

Joku populistihan saattaisi sortua vihapuheeseen ja sanoa, että tämä johtuu siitä, että poliitikot ovat kahden keskusliikkeen taskussa. Ja yhden monopolin.

Pääministerin johtava huoli on kuitenkin muutaman miljoonan ”verotuksen porsaanreiät.”

Lillukanvarsitaktiikkaan on demareissa tosin turvaudutte aikaisemminkin: Muistanette, kuinka Jutan johdolla käytiin raivokkaaseen taisteluun harmaata taloutta vastaan. Sittemmin tehtiin fyrkkaa Kreikan takuuksilla. Vai tehtiinkö?

Viimeisimpänä vaalinostona velloo Finnwatchilta tilattu rähinä listaamattomien yritysten ”verovapaista osingoista”. Sellaisia ei ole olemassakaan. Osinkojen verotukseen voi perehtyä tästä

Vasemmiston poliittinen retoriikka pohjautuu edelleen ihmisryhmien usuttamiseen toistensa kimppuun. Verotus kiristyy, tuloveroprogressio on maailman jyrkintä luokkaa, mutta hyvätuloiset eivät edelleenkään osallistu talkoisiin, eli eivät luovuta ansaitsemistaan rahoista tarpeeksi pienempituloisille.

Pääministeri ajaa isolla julkisella ryminällä tuottovaikutukseltaan olematonta maastapoistumisveroa.

Miksi?

Koska poliittinen menestys sitä edellyttää. Köyhät vastaan rikkaat, tuo sosialistien ikiaikainen olemassaolon perustelu. Kun ei oikein muuta ole.

Don’t hate the player, hate the game. Vai oliko se toisinpäin? On lisäksi hyvä muistaa, että politiikan etu on sama kaikille puolueille.

Ursula se marssii luodinkestävät sukkahousut jalassa ja hiuksista tehty kypärä päässä luodikestävään puhujapönttöön ja sanoo uskottavasti englantia sortaen että me voitetaan. Siis Ukrainan kansa taistelee, ja jos ne häviää, niin ne häviää, mutta jos lopputulemana on kuin ihmeen kaupalla jotain voitoksi naamioitavaa, niin me on voitettu.

Suomea EU:n kovissa luissa ja ytimissä edustaa yksinoikeudella vihaisen oloinen tummaverikkö, jonka rasvaprosentti kertoo Ursulan tasoisesta tahtohenkilöstä joka ei pelleile jos niikseen tulee. Vanhaa aikaa ovat ryppysissä puvuissaan löntystävät ukot ja paksuposkiset blondit. Niistähän näki, ettei ne uskalla mistään päättää. Ne olivat taitamattomia tukkilaisia istumassa ajopuulla.

Uuden polven mustatukkainen, mutta vahvanahkainen tekee koviakin päätöksiä tuosta vaan. Hän näyttää sisäistä vaihtoehtorokkaria vaivoin peitellen kaapinpaikan vaikka koko EU:n korkokenkäjengille. Hän ei käytä google-kääntäjiä, pikemminkin silmänkääntäjiä. Suomessakin jokunen alle 40-vuotias yhdyssanat taitava apuihminen on opetellut käyttämään sitä yhtä totuutta useissa erilaisissa ilmiasuissa.

Kun lähes kaikki politiikan koulutustasot läpikäyneet alkavat olla palkkatöissä milttoneissa ja muissa harhautusosakeyhtiöissä on huomattu, että triathloneja ei tarvitse enää suorittaa. Riittää kun kerrotaan että on suoritettu. Laitetaan kuvituskuvaa ja punaista naamaa vain instaan. Tämä strategia on ollut taiten käytössä vähintään vuosikymmeniä maissa, joita Helsingin Sanomien kolumneissa moititaan ja pilkataan. Lännestä itään.

Mutta jos valitaan totuudessa pysyminen, niin totuus on tietenkin kaikille sama, mutta sen pitää näyttää kullekin omalta.

Joillekin totuus toimii peiteltynä ylenkatseena vanhempia ikäluokkia kohtaan. Joillekin kuvina hankeen nääntyneenä ulkomailta tulleena kerjäläisenä, joka ei pääse hammaslääkäriin samana päivänä. Joillekin se on hyvinvointiyhteiskunnan pään menoksi alati juonia punovan markkinatalouden kukistaminen Suomen tavallista ihmistä piinaamasta. Ja bussilipun hintoja nostelemasta.

Hyvänä ja ensi talvena suorastaan kylmäävänä esimerkkinä sähkön hinta. Kahvinkeitto voi maksaa iltamedian mukaan tammikuussa 70 euroa kuppi. Markkinavoimat ei piittaa yksittäisen suomalaisen sähkölämmitteisessä talossa hytisevän äänestäjän hyvinvoinnista.

Suomalainen päättäjä sen sijaan on valmis antamaan vaikka virtuaalisen palttoon päältään pelastaakseen äänestäjän talven yli äänestämään ensi kevään eduskuntavaaleissa.

Minä.

Minä siis, olen lopettanut lihansyönnin. Lehmien elättäminen aiheuttaa 15% maailman kasvihuonepäästöistä, vie kasvisruuan maailman lasten suusta ja yhteiskunnan eriarvoistumiskehitys repeää hallinnasta.

Minä olen lopettanut alkoholinkäytön. Viinan tekeminen kuluttaa hälyttävän paljon planeetan vesivaroja ja kuskaaminen aiheuttaa valtavat hiilipäästöt. Alkoholin myynnistä saadaan valtiolle vuosittain verotuloja melkein puolitoista miljardia euroa, jota käytetään esimerkiksi Itämerta rasittavan laivabisneksen tukiaisiin sekä saastuttavan teollisuuden ylläpitämiseen.

Minä en voi edes ajatella tupakoivani, koska hajoamattomat tupakantumpit saastuttavat maaperän ja passiivinen tupakointi tappaa viattomia lapsia. Tupakkayhtiöiden voitot menevät veroparatiiseihin, mutta näissä maissa ei ole edes toimivaa joukkoliikennettä saati kunnon KELAa.

Minä olen nähnyt poliittisen päättäjän tupakoivan. Miten sellaiseen ihmiseen voisi kukaan luottaa.

Minä tunnustan, että joskus syyllistyn autolla ajamiseen. Ajatus ilmakehään pääsevistä pienhiukkasista aiheuttaa paniikkikohtauksia ja tuskanhiki valuu silmiin aiheuttaen kävelijöille ja pyöräilijöille vaaratilanteita. Kuoleeko valaat ja kehitysmaan taimet juuri minun hiukkaseeni? Lohduttaudun heikkouttani sillä, että ei sitä voi tietää kenen hiukkanen tekee armoniskun.

Minä huiskutan kiitollisena kauniille rouvalle, joka pyyhkii jonon ohi sadan tonnin Teslalla. Vastuullisille ihmisille on varattu oma kaista, mikä on täysin perusteltua, koska he uhraavat noin valtavan summan pienentääkseen tuottamaansa taakkaa ihmiskunnalle.

Minä olen jättänyt sukumetsät rämettymään, koska ei ole varmaa sattuuko puuta kun se kaadetaan. Mutta tämä on tällaista tunnehöpinää; oikea syy on se, että puunkaato tulee kieltää lailla, koska hiilinielu pienenee, kehitysmaat kuivuvat entisestään ja mannerjäätiköt sulavat aiheuttaen meriveden nousun Helsingissä Kallion kirkolle asti. Maapallon vesivaroja älyttömällä tavalla tuhoava selluteollisuus joutaa historiaan. Työntekijät tarvitaan hoivatyöhön ja nuoremmat voi mennä Espanjaan tarjoilijaksi. Ei ilmastokatastrofi tunne valtioiden rajoja.

Minä voin vain toivoa, että EU olisi järkähtämätön asiassa, eikä kuuntelisi Suomen metsänomistajia. Suomen metsät ovat globaalia omaisuutta. Kun muu Eurooppa on hyödyntänyt kaikki metsänsä olemattomiin noustakseen köyhyydestä ei meillä ole oikeutta vedota siihen. Meidän tulee taistella ilmastonmuutosta vastaan siirtämällä kaikki päätökset metsien hoidosta Helsingin kaupunginvaltuustolle. Siellä on osaamista ja aikaa pienimmillekin nyansseille. Moni siellä on nähnyt puita läheltä, koska on kävellyt lähiömetsän läpi kouluun.

Minä ymmärrän väkirikkaiden kehitysmaiden, kuten Kiinan ongelmia. Markkinatalouden keksinyt ja turhilla kulutustarpeilla koko historiansa ajan maailmaa haitannut Yhdysvallat on Kiinalle velkaa tuhat miljardia euroa.

Minä voin vain kuvitella mitä Kiinan valtio saisi kansalaistensa hyvinvoinnin ja tasa-arvon eteen aikaan, jos Yhdysvallat maksaisi velkansa kiinalaisille.

Minä menen kylmään kotiin laskemaan varojani, koska Fortumin mainos televisiossa lupasi yhden sähköyhtiön pelastavan Äiti Maan. Se ei tietysti halvimmilla markkinahinnoilla onnistu, mutta rahani riittävät juuri ja juuri. Toivottavasti ei talvella ole kylmä.

Minä tunnen sääliä suomalaisia kohtaan, joille liian matalat tulonsiirrot eivät mahdollista osallistumista Äiti Maan pelastamiseen.

Minä haluan pelastaa maailman, vaikka suomalaisista suurin osa elää kuin viimeistä päivää. Jos he olisivat kuten minä, ei meillä globaaleilla ihmisillä olisi mitään hätää. Me eläisimme yhdessä ja menisimme käsi kädessä sukupuolista piittaamatta julkiseen tarveydenhoitoon ja sieltä yhteiskunnan järjestämän joukkoterapian kautta luistelemaan yhteiskunnan ylläpitämälle jääradalle. Siellä on mailapelit kielletty, koska se on kilpailua. Sitä ei voi sallia, koska ihmiset ovat oman valintansa ulkopuolella fyysisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia. Kaikki eivät voi olla hyviä jääkiekossa, joten se on kielletty.

No, tämä on tietysti utopiaa, mutta me voimme muuttaa maailman. Kaikille ei voi olla mieliksi, mutta minä tiedän, että klassikkonsa paperilta lukeneet käyttävät paljon aikaansa komiteoissa ja vaikuttamistyössä, jotta se muuttuisi paremmaksi.

Minä tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä tekevänsä rikoksia ilmastoa ja ihmiskuntaa vastaan menemällä lentokoneisiin, syömällä lihaa, polttamalla tupakkaa, palauttamalla rikollisia kehitysmaihin, äänestämällä oikeistoa ja pelkäämällä intersektionaalista feminismiä. Lisäksi on paljon kehittymättömiä ihmisiä, joille minä on tärkeämpi kuin maailman ihmiset.

Entisen nuorisopoliitikon sanoin: ”Minun on pysyttävä kovana taistelussa paremman maailman puolesta, koska minä olen itseni ovelin vastustaja.”

Minä tappaa meidät.

Koronan aiheuttama etätyöbuumi pakotti suurimman osan toimihenkilöistä etsimään itselleen uuden työminän. Työsuhteesta riisuttiin yhtäkkiä päivittäiseen esiintymisasuun liittyvät huolet, siirtymärituaali ja pakolliset kuulumiskatsaukset. Lisäksi hupenivat mahdollisuudet esiintyä erityisen eduksi niiden silmissä, jotka tuotetusta työpanoksesta kenties eniten hyötyivät, eli esimiehet. Päälliköt ja johtajat.

Joillekin, lähinnä suorittavaa istumatyötä tekeville, oli muutos onnenpotku. Ohjelmoijat, vaikkapa, kiittivät ylempiä voimia työrauhasta ja suoritusvapauden lisääntymisestä. Tutkijat, analyytikot ja jopa puhelinmyyjät löysivät itsensä olohuoneen sohvalta. Tekemässä sitä mitä ennenkin, mutta vähän tehokkaammin.

Kesken työpäivän saattoi pistäytyä lenkille koiran kanssa, käydä kaupassa tai salilla. Tomumajan sijainnin merkityksen haihtuessa kuin sosiaali- ja terveysministeriön arvovalta saattoi siirtyä vapaa-ajan asunnolle, Lappiin tai vaikkapa Fuengirolaan.

Yhteistyön koordininointia harjoiteltiin kokoussovellusten avulla. Ei se ole sama, sanottiin. Ei ne toimi. Mutta hiukan kivikkoisen alun jälkeen palaverit ja asiakastapaamiset näyttivät hoituvan näinkin. Sama joutava jutustelu oli mahdollista myös etäyhteydellä, joskin se vei työajasta, nyttemmin siis ajasta, huomattavasti pienemmän palan.

Yritysten ja toimipaikkojen johto ja etenkin välijohto joutui uuden eteen. Päällikkö, jonka ovi oli aina auki alaisten huolille huomasi, että reaktiivista satunnaisjohtamista ei enää tarvittukaan. Piti jopa etukäteen ryhtyä vähän suunnittelemaan. Erityisinä ihmisjohtajina itseään pitävät havaitsivat, että meidän ihana jengi osasi hoitaa annetut asiansa ihan ilmankin johtajan voimaannuttavaa persoonaa. Louboutinit ja Niket keräsivät pölyä eteisessä ja itsekurin höltyminen alkoi esiintymismahdollisuuksien kadotessa näkyä vyötäröllä.

Aika moni toisten työstä vastuussa oleva huomasi, että julkisivun pitäminen ylempään johtoon muuttui aika vaikeaksi. Joissakin paikoissa ryhtyi välijohto tarmokkaasti lisäämään alaisilleen, tai kuten nykyään pitää sanoa, kollegoilleen raportointivastuuta eli organisoimaan tehokkaampaa tiedustelua omien asemien varmistamiseksi.

Julkisen puolen toimihenkilövaltaisista yksiköistä kantautui tietoja, joiden mukaan etätyö oli erityisen hankalaa, koska – etätyötä ei ollut tehtäväksi. Pienipalkkainen näennäistyö kun koostui pääasiassa vanhan koulun A4-prosesseista, joita hoidettiin työmatkan, aamukahvin, lounaan, iltapäiväkahvin ja kotiinlähdön lomassa siten kun nyt ehdittiin. Eihän kotoa käsin saattanut edes kopioida. Hoidettavat tehtävät kasautuivat niille, jotka olivat enemmän perehtyneet käytössä olevien ATK-ohjelmien hyödyntämiseen. Välijohto oli helisemässä.

Aika moni yöunensa menettänyt johtaja ja päällikkö tiesi, että nyt oli toimittava. Oli saatava aikaan järjestelmällisempi toimintatapa. Oli lisättävä kontrollia ja palavereja, oli soitettava jokaiselle alaiselle aamuin, päivin illoin. Oli pysyttävä kärryillä.

Substanssin etäisyys valkeni useammallekin korporaatioeläimelle suorastaan kylmäävällä tavalla.

Mikä neuvoksi? LinkedIn tarjosi nopean mahdollisuuden muistuttaa olemassaolosta. Vähän väliä tikusta asiaa ja maireat kiitokset ihanalle tiimille, mutta varsinkin maailman parhaalle superjohdolle, joka tinkimättömästi superjohtaa superihanaa tiimiä. Ja itsekin tietysti on supernöyrä ja superkiitollinen siitä, että saa ainakin toistaiseksi esittää korvausta vastaan toimihenkilöä näissä hyvinkin haastavissa olosuhteissa.

Monen onneksi etätyöstä ollaan toimihenkilökasaumissa jo ainakin osin luovuttu.

PS. Vielä jonakin päivänä on mahdollista, että toimihenkilömaailmassa työstä saatu korvaus perustuu sen tuottamaan arvoon, ei jossain rakennuksessa oleskeltuun aikaan.

Vallankumous syö lastensa eväät, jotka on kustannettu vanhempien rakkaudesta lapsiinsa tehdyillä uhrauksilla.

Jos ihan vähän kärjistää, niin näyttää siltä, että muutamankin nuorisoradikaalin elämän kääntyessä ehtoopuolelle alkaa idealistinen radikalismi jalostua kohti sen kovinta ydintä. Kun aika ajaa ohi myös oikealta ja kannattajajoukot ryhtyvät diggaamaan sivuseikkoja ja tuoreempia proffeettoja, jää jäljelle vain se lohduttava ylenkatse muiden ymmärtämättömyyttä kohtaan.

Ja valta.

Aattellinen filantropia on kätkenyt ja kätkee sisäänsä resurssieroista kumpuavan sankaruuden ja uhrautumisen. Ihmiskunnalle mahdollisimman hyvän kehityssunnan löytäminen edellyttää väärän suunnan oikaisemista, mikä puolestaan edellyttää keskimääräisjoukkojen ohjaamista paremmalle polulle. Tämä on kautta aikojen aiheuttanut paitsi valaistuneimipien asettumista väheksytyn asemaan, mutta myös itse tai pienellä porukalla rakennettua yksinoikeutusta lempeään tai vähemmän lempeään pakotukseen.

Joskus ennen pidettiin hyvänä hakata remmillä lapsia, jotka eivät toteuttaneet vanhempien viisaudesta käsin laadittuja yksiselitteisiä ohjeita. Isommassa kuvassa ovat hyvät paimenet pitäneet väkivalloin ja peräti kiduttamalla laumasta harhautuneita nuhteessa.

Autettujen historiallisten kausaliteettien kautta rakennettuihin poliittisiin puhdasoppeihin perustuen on valitettavasti jouduttu aiheuttamaan fyysistä kärsimystä miljoonille henkilöille, koska he eivät ole tajunneet edes ruokapöydässä sanoja valitessaan, mitä ihmiskunnan pelastaminen vääjäämättömältä tuhoutumiselta vaatii.

Aate- ja ihan yleiseenkin historiaan perehtyneelle tämä ei ole mitään uutta. Sen sijaan jossain määrin hämmästyttävää on se, että viisaus ei näytä lisääntyvän. Tapakulttuurin kehittyminen on kuitenkin tuonut malttia ja pehmeämpiä taktiikoita edeltävien pakkokeinojen rakenteluun toistenpelastamisen strategioissa.

On luultavasti pelkästään myönteistä, että maailman muuttamisen tehtäväkseen ottaneiden projektisuunnitelmissa ei ole välttämättä enää pakollisena välivaiheena keskitysleirejä, mutta yllättävää kyllä ilmaisun vapauteen ei ole digiajallakaan keksitty parempaa tapaa kuin määrätietoinen yksilön vapauksien rajoittaminen. Mutta näppäimistö on edelleen ikiaikaisia riittejä ja traditionaalisia käytäntöjä noudattavaa lainsäädäntöä nopeampaa. Ja vallitsevassa demokratiavaiheessa on vielä asioita sotkemassa muita poliittisia puolueita.

Pienessä ja maailman mittakaavassa puhkisivistyneessä valtiossamme on jo tehdastyöläiset ja torpparit vapautettu kapitalisimin ja feodaaliherrojen mielivallasta. Traditionaalinen järjestelmänvastaisuus ei enää innosta, koska moni sellaiseen taipuvainen on löytänyt itsensä järjestelmän ylläpidosta. Aatejärjestelmien taipuvaisuuden degeneraatioon ja fragmentoitumiseen tuntevat palvovat näennäistäkin demokratiaa, koska se takaa poliittisen kitkan, jota taas tarvitaan päivittäin olemassaolon perustelemiseen.

Oikeastaan kaikki paremman maailman pakottamisen tavoitteella käydyt veriset taistelut ovat päätyneet väkivaltaisen totalitarismin kautta täysromahduksiin, koska ihmiset ovat taipuvaisia toteuttamaan myös omaa tahtoaan.

Muutos on mahdollisuus, mutta tavoite päämääränä henkilökohtaisesti hiukan arvaamaton. On siis otettu oppia kaikkein menestyneimmistä, aikaa kestäneistä ja levinneimmistä aatesuuntauksista. Tehtaanvaltaus tai talonvaltaus pitää vihollisen liian lähellä. Sen sijaan energian suuntaaminen vähintään globaaleihin parannuskohteisiin näyttää toimivan paremmin. Globaalit ihmisoikeudet ja planeetan elinkelpoisuus ovat pistämättömiä lyömämiekkoja olipa kyse sitten siivoojan palkasta tai pikaraitiotien vetämisestä puiston läpi. Tai pyrkimyksestä tehdä elinkeinonharjoittajasta yhteiskuntakelvoton välttämättömän laillisen liikkumiskeinon käytön seurauksena.

Tavoitteena ei ole se, että demokratia yllättäen älyäisi yksimielisesti parhaansa ja tekisi ikävistä asioista kerralla lopun, vaan se, että osastosihteerit ryhtyisivät rapukutsuilla luennoimaan vääristä ja oikeista valinnoista kovassa, mutta oikeisiin asioihin pyrkivässä toimihenkilöelämässään. Eli siis ymmärtämättään politisoimaan taloyhtiön pihatoimikunnankin.

Sillä tavalla demokratian leipäpuissa on pysyvyyttä, joten entinen radikaali voi nauttia pitkästä ja hyvin palkatusta urastaan dissidenttiydestään luopumatta.

PS. Reading: Joonas Pörsti: Propagandan lumo

Martti, 59, katsoi bensapumpun näytöllä juoksevaa numerosarjaa. Alarivissä juoksivat eurot tiuhempaan kuin koskaan ennen, litrahinta hipoi ennätyksiä. Martti odotteli kuitin ja vääntäytyi autoon.

Pelkääjän paikalla istuva Repa, 54, totesi bensan hinnassa olevan yli puolet veroa, eli poliitikkojen päätös. Martti yritti olla ajattelematta tililtä huvennutta rahasummaa.

– Pääministeri vatkaa persettään kännivideoissa ihan köyhälle kansalle vittuillakseen, kansa on kerta kaikkiaan kyllästynyt tähän pääministeriin, Repa julisti.

– Niin kai se on, tyytyi Martti vastaamaan.

– Ja saatana kun ei täälläkään ole parkkipaikkoja. Menis noikin himaan.

– Hallitus on pihalla kun talipallo eikä jengillä ole enää varaa ensi talvena lämmittää. Ostetaan samalla rukkaset Tokmannilta.

Repa työnsi auton oven rivakasti auki ja oli osua autojen väliin työnnettyyn ostoskärryyn.

– Kato nyt vähän mihin sä sitä kärryä työntelet, mesoi Repa rouvalle, joka peruutti kärryn pois väliköstä.

Vanhempi rouva katseli tiukkana ohi pujottelevaa Repaa, mutta ei sanonut sanaakaan.

– Kukahan noillekin opettais käytöstapoja, sanoi Repa miesten harppoessa kohti Lidlin sisäänkäyntiä.

– Ja näitsä mihin mersunlinttaan se niitää jauhelihojaan oli kärräämässä.

Miehet päättivät jäädä ostosten päälle kahville kauppakeskukseen.

– Jumalauta, suodatintsufe maksaa kaks ja puol euroo! Sillä olis ennen saanut lounaan, valitteli Martti pöytään istuessaan.

– Verot ne siinäkin. On arvonlisäveroa ja sitä ja tätä veroa. Ei tolle kuppilanpitäjälle mitään jää. Silläkin on ympäristömaksut ja mitkä lie jätevesimaksut. Koko ajan tulee hallitukselta lisää. Mut se on just niiden juoni, ei köyhä kansa vittuile, kun se joutuu keskittyy etsii halpaa skruudista ja keräämään risuja, että saisi kämppään lapsille lämpöä.

– Kaukolämpökin maksaa koko ajan enemmän. Ostin pitkästä aikaa partahöylän, ei mene sähköä siihenkään sitten, totesi Martti Repan silminnähden kiihtyessä omista ajatuksistaan.

– Ja ryssät hyökkää Ukrainaan, niin se nostaa saatana jo Suomen korvesta haettavan kakkosnelosenkin hintaa, miten muka!

Martti lisäsi vielä yhden sokeripalan kahviinsa ja hymähti sokeripalojen ihan varmasti maksavan kohta erikseen.

Repa korotti ääntään kuin olisi halunnut muidenkin kuulevan.

– Pääministeri pyörii dokaamassa ja ties mitä jonkun saatana juutuubiporukan kanssa. Siellä on ne töröhuulet tissit pystyssä jossain virka-asunnoissa sun muuta. Uniperit menee konkkaan ja veronmaksaja maksaa. Pääministeri hilluu jossain perkeleen viherkommarien festareilla!

Martti katseli ympärilleen. Kaksi viereisessä pöydässä istuvaa nuorempaa naishenkilöä vaikuttivat vaivaantuvan Repan julistuksesta. Toinen naisista nojasi tuolissaan taakse, heilautti vaaleita pitkiä hiuksiaan ja laukaisi kuuluvalla äänellä:

– Samaa on Seiskasta luettu. Ja lisäksi pääministeri on vehtaillut popparin kanssa umpijurrissa Teatterin Vipissä.

Toinen naisista purskahti äänekkääseen nauruun. Repa ei oikein osannut tulkita keskusteluun osallistuneiden naisten kantoja. Hän kääntyi tuollillaan naisia kohti ja hymyili.

Martti tiesi, että nyt ei ehkä hyvää seuraa. Hän alkoi liikehtiä lähteäkseen. Repa sen sijaan kääntyi naisten puoleen ja jatkoi tarinointiaan:

– Jengi äänestää viherkommareita hallitukseen ja tätä ne saa. Kaikki maksaa niin saatanasti siksi että joku perkeleen varpunen saattaa tuhannen vuoden päästä kuolla jossain Kongossa. Täällä ei ole varaa kohta edes ajaa duuniin. Poliitikoista on tullut pelkkiä kusettajia. Kaikista.

Toinen naisista katsoi vakavana Repaa.

– No ei kai se ilmaston lämpeneminen ihan suomalaisten poliitikkojen vika ole, pitäis kai sunkin se tajuta.

Repa katseli hölmistyneenä naista.

– En tiedä sun elintavoista, mutta lihansyönti, hiilenpoltto ja polttomoottorit aiheuttaa ilmaston lämpenemistä, joka muuttaa osan maapallosta asumiskelvottomaksi. Miljoonat ihmiset vyöryvät ilmastopakolaisina tänne pohjoiseen. Sitä et varmaan toivo.

Martti köhäisi ja naputti autonavaimella pöytää.

Repa tuijotti silmät sirrillä naista.

– Jep. Mee ostaa Alkosta kalliimpaa luomuviiniä ja laita tosta video instaan, sähisi Repa kiihtyneenä.

– Saatan muuten laittaakin, kyllä tällä naamalla sen kehtaa tehdä. Toinen naisista räjähti käkättävään nauruun:

– Vittu mikä buumeri!

Martti talutti Repaa hihasta pois kahvilasta. Repa paineli vauhdilla ovesta ulos ja pysähtyi. Sytytti selvästi tärisevin sormin malboron ja katseli lasiovien läpi kahvilan suuntaan.

– Vittu mitä kommareita. Varmaan pääministerin kavereita. Vittu jos olis jätkiä niin vetäisin niin turpaan. Samassa naiset astelivat ohi lanteitaan korostavasti keikuttaen.

– Heido händsam, vilkutteli vaalea ohimennessään. Repa katseli muualle. Martti seurasi kun naiset nousivat mustaan Range Roveriin.

– Tossa näit mitä tää nykyään on. Me ollaan kusessa, Mara.

– No en tiiä, vastasi Martti. Autolle kävellessään pohti pitäisikö talvirenkaissakin olla leveämmät takavanteet. Ne pitäisi varmaan tilata, koska toimitusajat on nykyään ihan järkyttäviä.

Onko pääministerin ns. juhliminen aiheuttanut Suomelle tai suomalaisille haittaa, onko se ollut omiaan riskeeraamaan kansallista turvallisuutta tai onko yökerhossa heiluminen romuttanut valtionjohdon tärkeintä tehtävää hoitavan Sanna Marinin uskottavuutta?

Näitä kysymyksiä esitettiin median toimesta pääministerille, kun hän piti perjantaina 19.8.2022 lehdistötilaisuuden vastatakseen jukisuuteen tulleiden pääministerin vapaa-ajanviettoa koskevien kuvien ja videoiden nostattamiin kysymyksiin.

Ainakaan tätä merkintää kirjoitettaessa (20.8.2022 noin klo 9-10) ei mediassa ollut vielä suoraan artikuloitu kysymystä siitä, pitäisikö pääministerin erota kohun takia. Kysymys leijuu ilmassa.

Sosiaalisessa mediassa, jota tuntuu medialle edustavan lähinnä Twitter, ovat reaktiot olleet ennennäkemättömän tulisia. Puolesta ja vastaan. Kommentoijan henkilöön käyvään solvaukseen mennään aikailematta ja vihaa tihkuva sähinä näyttää selvältä polarisaatiolta. Siis poliittista jakolinjaa selvemmältä kaksinapaisuudelta.

Muodikkaampaa ja nuorekkaampaa pääministeriä puolustetaan toisaalta varauksetta, ikään kuin vuodetut videot pääministerin bilettämisestä kuluisivat johonkin salajuoneen. Edistyksellisemmät boomerit huutelevat varovasti mukana mekanistista trendifilosofiaansa noudatellen. Konservatiivisemmissa puheenvuoroissa tuomitaan avoin juhliminen ja alkoholin käyttö suoraan epäsopivana käytöksenä pääministerille. Vastustavia näkemyksiä ei voi oikein uuspuritanismiksikaan tulkita. Ehkä kontrasti pääministerin konemaiseen Mrs. Know-it-all -julkikuvaan ärsyttää.

Kaikkein oudointa kuitenkin on avoin vihamielisyys mediaa kohtaan. Maailman mittakaavassa suorastaan kunnioittava pääministerin pressi sai aikaan reaktion, jossa kantavana teemana kyseenalaistettiin toimittajien oikeus tiedustella virassa olevan pääministerin vapaa-ajan tekemisiin liittyviä asioita.

Vaikuttaa siltä, että monen kansalaisen mielestä pääministerin ja Sanna Marinin tekemiset omalla ajalla ei kuulu kenellekään, varsinkaan medialla. Huolimatta siitä mitä hän tekee. Mahtaako kyse olla avoimen ja turvallisen hyvinvointiyhteiskunnan tuomasta harhasta sen rikkumattomuudesta: Ei meitä mikään tai kukaan uhkaa, eikä meitä kukaan yritä käyttää hyväksi.

Hokemaksi yltänyt yleisehkö mielipide pitää hyvänä, että vanhanaikaista pääministeri-instituutiota ravistellaan. Mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Tarkoittaako se sitä, että hyvin konservatiivisiin toimintamalleihin perustuva politiikka ja eduskuntalaitos ovat vanhanaikaisia instituutioita, jotka eivät vastaa nykyisyyden muuttuneisiin vaatimuksiin. Vai edustavatko puolueet ja nykymuotoinen demokratia mahdollisesti käsiin vanhentuneita käytäntöjä yhteiskunnan päätöksenteossa.

Yksittäisen poliitikon rajojen rikkominen on yksittäisen poliitikon rajojen rikkomista. Sitä on tehty kautta historian tahallaan ja vahingossa. Pääministereitä on tullut ja mennyt kuin marjoja pihlajassa. Ja kuten pääministeri itse totesi, hän on vastuussa käytännössä äänestäjille.

Jotka ovat joka tapauksessa median antamien tietojen varassa. Valitettavaa onkin, että Sanna Marin, selvästi opastettuna, pyrki ikään kuin vetoamaan kansalaisiin median ohi. Se kuva, jota tässä hänestä pyritään luomaan on virheellinen.

Melkoisen rohkeaa pääministeriltä.

Minusta pääministerit voivat niin halutessaan juhlia parhaaksi katsomallaan tavalla ja kenen kanssa hyvänsä, mutta pääministeriksi ei kukaan pakota eikä pääministeriyttä voi riisua puhelinkopissa Teatterin Vipissä piipahduksen ajaksi. Nykyaika edellyttää hyvin tunnettua kaksinaismoralismia ja peli median kanssa on ikuista kissaa ja hiirtä.

Minusta pääministerillä ei ole ainakaan nykytiedon valossa mitään syytä erota.

PS. Panokset ovat kovia. Vaalit tulossa ja demarien kannatus on merkittäviltä osin Sanna Marinin takana.

Eli kuinka hyvinvointiyhteiskunta hoitajamitoitti, edisti Keski-Aasian keuhkoterveyttä ja tuhlasi rahansa Euroopan energiamarkkinoille

Ajassa vellova poliittinen keskustelu suomalaisten oikeudesta pitää ihmisarvonsa myös ikääntyessään on sisällötöntä hölinää, jossa vilahtelevat hoitajamitoitus ja paljon muita tyhjiä hallintokielen uudissanoja.

Monet ihmiset tarkoittavat toimillaan perimmillään hyvää. Myös poliitikot joitakin poikkeuksia luettelematta. Suomalaisen yhteiskunnan kehittäminen on ajautunut taloudelliseen kriisiin, koska poliittinen sota vallasta on sitä vaatinut. Yhteiskunnan varallisuus ja tulot eivät enää riitä kattamaan tuhansien lakien edellyttämiä hyvinvointivelvoitteita, joita on muutaman viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana maan poliittinen johto virkamieskunnan väsymättömällä tuella itse itselleen määrännyt. Ja lisää tulee päivittäin.

Elämme maailman- ja instagram-aikaa, jossa loogiset ja tunnettuun luonnonjärjestykseen perustuvat todistelut saatetaan kumota poliittisesti tarkoituksenmukaisempien totuuksien tieltä. Aatteet, tunteet ja lyhytjänteinen poseeraaminen ovat poliittisesti arvokkaampia perusteita kuin matematiikka tai se kuuluisa maalaisjärki.

Maalaisjärjen ongelma on sen epämuodikas brändi. Maalaisjärki samaistetaan jostain syystä edistyksellisemmissä piireissä maalaiseen konservatismiin. Ja sitähän se on. Vuodentuloon liittyvien kokemusperäisten käytäneiden kunnioittamista ja edelleen kehittämistä. Kun puhumalla ei selvitä.

Toki voisi ajatella känsäisten käsien maailmaa myös sellaisena, jossa vinttikamarissa tähtiöinä tarpeeksi unelmoitua lähdettäisiin paremmassa paidassa hakemaan Kelasta se mikä jokaiselle kuuluu. Vaikka ei ole paljon. Mutta paikallisesta säästöpankista saa pyytämällä lisää lähes nollakorkoista lainaa. Poikettaisiin osuuskaupasta paistinmöhkäle ja muutama keissi kaljaa. Sitten vielä monopolista jallu tai pari. Mietittäisi pirssimatkalla tiluksille minkälaista olisi olla laulaja-lauluntekijä. Miksei sitäkin voisi kokeilla. Tai kuvata ja editoida hassuja traktorivideoita YouTubeen. Ja viikonloppuna mentäisiin kylän liikenneympyrään pysäyttelemään liikennettä ja vastustamaan Sudanin kuivuutta sekä puutteita varhaiskasvatuksen sukupuolisuussensitiivisyydessä.

Pelottavana näemme eurooppalaisen poliittisen ylhäisön kohoavan luksuksessaan yli peltojen, pajojen, pankkien ja tehtaanpiippujen. Saksalaisten loistoautojen peräpenkillä harjoitellaan naamanilmeitä globaalin osattomuuden julkiseksi suremiseksi. Suurituloiset vuodattavat kyyneleitä pienituloisten vaikeuksista. Kaikkein parhaimmassa asemassa olevat hiovat joukolla pilkunpaikkaa lauseessa, jonka tavoitteena on pitkällä tähtäimellä parantaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ahdinkoa.

Jostain syystä maailma kuitenkin kulkee päinvastaiseen suuntaan. Mutta syy ei ole missään muualla kuin samoja etuja nauttivan kanssatoimihenkilön väärässä yhteskunnallisessa visiossa.

Suomalainen jättää kaupassa hyllyyn paljon sellaista, mitä ostoskoriin aiemmin tottumuksesta mätettiin. Elintarvikkeiden hinnan määräävät keskusliikkeet raportoivat ennennäkemättömiä voittoja. Tuvan lämmittäminen sähköllä saattaa tulevana talvena olla liian kallista. Illalla kuullaan uutisista omistajaohjauksen poliittisista nyansseista ja tarpeesta varautua jopa energiaevakkoon.

Mutta suomalaisten veronmaksajien tuella on sen sijaan onnistuttu vähentämään kirgisialaisten tupakointia, koska kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta ei halua synnyttää vaikutelmaa itsekkyydestä. Keski-Aasian keuhkoterveys tarvitsee panostamme.

On siinä poliitikolla kestämistä, kun kansalaiset eivät ymmärrä tässäkään asioiden suhteita. Pari miljoonaa ei ole paljon, mutta ei välttämättä ole 12 miljardiakaan. Populistit tarttuvat juuri näihin muutamiin miljooniin, mutta siihen voi kuitenkin luottaa, että Suomen hyvin informoitu kansa on vakaa eikä lähde barrikadeille.

PS. Valtionjohto on koko itsenäisyytemme ajan turvautunut vaikeina aikoina alkoholin tuomaan hetkelliseen helpotukseen. Ei siinä ole mitään ihmettelemistä.

Jusa kompasteli kuistilla mölkkypalikoihin. Tyhjät tölkit rämisivät portaita alas, kun hän kumartui kaiteen yli ja tööttäsi punavaahtoiset yrjöt kanervikkoon.

Mustat haituvat silmissään hän pyyhki käsiään ryppyisiin pellavahousuihin ja yritti pysyä polulla. Pihaan kaatunutta puuta ei suuremmin ehtinyt ihmettelemään. Venettä ei laiturinkupeessa näkynyt, sen sijaan laiturin päässä makuupussilta näyttävä mytty ja tyhjiä pulloja.

Hyttyssavun maku suussa puhallutti napakan jälkiyrjön, pani kävyt pomppimaan kivisellä polulla.

Riku ja vene. Ei venettä eikä Rikua. Kauhu takoi otsassa kankkusta lujempaa. Sumea kuva veneessä heiluvasta Rikusta sirahteli aivoissa.

Jusa kääntyi ympäri ja kompasteli takaisin polulle. Puhelin. Missä on mun puhelin. Jusa jyräsi sisään mökkiin. Maisan kuontalo paistoi vilttikasasta ja avaamattomassa vuodesohvassa kyyhötti Jenni punaisessa hupparissa.

Riku oli hävinnyt. Missä se puhelin on. Jusa tempaisi kumisaappaat jalkaan ja painui takaisin ulos. Kuistin pöydällä oli ryyppytauhkan seassa puolikas jallupullo. Muistikuva jallua tuputtaneesta Rikusta läiskähti tajuntaan. Jusan kädet tärisivät kyynerpäitä myöten. Alaruumis tuntui veltolta ja mahassa kiersi. Kabanossiin tumpattu rööki pani yökkäämään.

Aurinko paistoi nopeasti liikkuvien pilvien lomasta. Jusa katseli filmiä itsestään ja raapi pistelevin käsin kutisevaa päätään. Itkunsekainen yökkäys painoi kumaraan.

Ei voi olla. Missä Riku. Vene oli poissa. Soitan johonkin. Missä puhelin.

Jotenkin se oli kai autossa. Mökin nurkalta näkyi auringonkaistaleessa harmaat jalat.

Riku makasi nurmikolla selällään. Mahan päällä oli Asterix ja Kleopatra.

– Kato moro. Ei muuten maistu yhtään kossu jaffassa. Kokeile.

Jusa istahti pumppu helpotuksesta takoen nurmikolle.

– Pitäisköhän hakee se vene tohon omaan laituriin, ennen kun se naapurin jengi herää. Et nimittäin jääny koviin hyviin väleihin niiden kanssa.

Jusa katseli rakastavan hetken Rikua ja tempaisi huikan keltaista.

– Pitäis.