Trendit ja muoti määrittävät sen, mitä kansalaisen tulee kertoa kannattavansa tai vastustavansa, koska se manifestoi kertojan identiteetin. Ajattelijana itsensä keskimääräistä korkeammalle asettava pohtii sanottavansa tarkasti, koska tietää välittömästi asemoituvansa kymmeniin, ellei satoihin mielipideryhmittymiin. Siis kuviteltuihin ryhmiin, joihin sanoja itse tahtoo tulevansa asemoiduksi.

Sivistyneisyys synonymisoituu nykyisin vähän kärjistäen esimerkiksi kyseenalaistamattoman myönteiseen suhtautumiseen kaikkiin ilmiöihin, joiden yhteydessä mainitaan sana kulttuuri. Tai Yleisradio. Tai kirjasto. Tämä ei yleensä kerro sanojan käyttäytyisestä paljoakaan, koska näihin kannatettaviin ilmiöihin ei ole välttämättä henkilökohtaista suhdetta lainkaan.

Tiedän henkilöitä, jotka hyvin äänekkäästi kannattavat minkä tahansa julkisen tuen varassa pyörivän kulttuuripalvelun rahoittamista. Samat henkilöt suhtautuvat usein samalla erittelemättömällä ehdottomuudella esimerkiksi Yleisradioon, sen rahoitukseen ja sen tarjoamien palvelujen koskemattomuuteen.

Satunnainen turistikäynti kirjastomonumentti Oodissa kirvoittaa harvakseenkin tekemisistään julkaisevalta some-päivityksen. Kirjastolaitoksen palveluita käyttää jatkuvasti harveneva joukko, johon suurin osa kirjastolaitoksen siunauksellisuudesta ehdottoman varmoista ei lukeudu.

Mutta saattaa olla niin, että sivistyksen kannalta nyky-ympäristössä onkin tarkoituksenmukaisempaa puolustaa kaavaa muuttujien sijasta. Epäilijöille tämä puolestaan edustaa poliittista selkäydinreaktiota, mitä se valitettavan usein onkin.

Sivistyneisyyttä – siis nykyisessä poseerausyhteiskunnassa – edustaa vaikkapa voitontavoittelun motivoima tasa-arvosiirappi tai ilmastotaistelun kontekstiin naamioitu brutaali väkivaltaviihde, jota katsotaan amerikkalaisista suoratoistopalveluista. Siis se laadukkaampi sisältö. Kyseisten sarjojen ja elokuvien perinpohjainen tuntemus on nykypäivän sivistystä.

Aikaisemmin sivistyneen sisällön tae oli asian tai viihteen ei-kaupallisuus. Mikä edellytti taitavaa poliittista markkinointia ja propagandaa, jotta sen rahoitus onnistuisi kansalaisilta kerätyistä veroista. Mikä toki onnistuu edelleen; ammoinen tv-lupamaksu on muutettu helpommin kerättäväksi Yle-veroksi.

Tästä pelkästään poliittisesta valikoinnista joudumme kärsimään edelleen. Julkisesti rahoitettu media keskittyy käsittelemään vain osaa yhteiskunnan toiminnasta ja käsittelee osana poliittisen perinteen jatkumoa esimerkiksi markkinataloutta pelkkänä verotuottojen lähteenä. Tai päättymättömästi lisää kontrollointia edellyttävänä kasana kansalaisia uhkaavaa tuottamuksellista hyväksikäyttöä.

Kansalaiset kuvittelevat, että on oikein ja sivistynyttä tulla illasta toiseen syyllistetyksi yhteiskunnan, eli politiikan itseaiheutetusta rahapulasta.

Varsinaisen sivistyneisyyskäsityksen muuttumista edustaa kelpo esimerkkinä jo pitkään vallinnut outo Nordic Noir -genre, joka on saanut alkunsa pakkoliikkeisistä ja lastenkirjamaisen kaavamaisista pohjoismaisista dekkareista, eli salapoliikirjoista. Edelleen, pienin mahdollinen yhteinen nimittäjä, primitiivisiä pohjavirtauksia kutitteleva raaka murha, raiskaus, kunniamurha, henkinen väkivalta, kulttuuriin perustuva silpominen, jne. Karu ja rahvaanomaiseksi mielletty väkivalta koristellaan keittiöpsykologialla ja teennäisen ristiriitaisilla poliisihahmoilla ja sijoitetaan se vaikkapa ruotsalaiseen saaristoidylliin, niin kaupaksi käy. Vain reseptit puuttuvat.

Yhä tiheämmässä esiintyvän julkean paise-, lihavuus-, tyhmyys-, jne, ekshibitionismin perimmäinen tarkoitus on saada juuri tämä itsensä parempaan väkeen asemoituva vähintään vilkuilemaan sitä, mitä sivistyneempi ei tietenkään myönnä katsovansa. Ja altistumaan markkinointipropagandalle juuri sen laskelmoidun verran.

Valtava määrä lahjakkaita ja koulutettuja ihmisiä saa rahansa kalliisiin polkupyöriinsä ja Amnestyn kuukausilahjoituksiin osallistumalla tähän rahvaanomaisuuden monetisointiin. Työ sinänsä täyttää sivistyneelle ihmiselle sopivat elämäntapakriteerit, mutta tulokset eivät. Sivistymättömänä pidetyn viihteen tuottaminen sivistymättömille on siis hyväksyttävä tapa rahoittaa sivistynyttä elämäntapaa.

Tasa-arvokeskusteluun ei kuitenkaan jostain syystä ole noussut suosittujen viihdesisältöjen osoitteleva ja tarkoitushakuinen asetelma, jonka kiehtovuus perustuu yksilöiden vaihteleviin kognitiivisiin kykyihin ja erilaisiin elämäntaustoihin. Tämä on esimerkiksi uraa uurtaneen Big Brother -konseptin ydinajatus. Mediakonsernien bulevardilehdistössä makusteltavia vulgäärejä konflikteja ja semipornoa puolustetaan tietysti sillä, että eihän kukaan voi ennustaa etukäteen yksilöiden reaktioita tässä koe-eläinlaitoksessa.

Hyväksi koetun medialogiikan mukaan yleisön kokema maksimaalinen myötähäpeä jonkun toisen julkisesta typerehtimisestä on suoraan suhteessa kyseisen hahmon tulevaan markkina-arvoon. Julkkikseksi päätyvä nuori, rahvaanomainen ja räävittömästi käyttäytyvä ihmisenraakile on jatkossa pahvikulissituotantojen lainantakaus ja klikkiprosenttien triplaaja.

Vapauttavaa toisaalta on se, että sivistystä sen perinteisemmässä merkityksessä ei tarvita. Sitä ei ole. Sivistys lähimmässä ympäristössä saattaa tarkoittaa erityistä perehtymistä erilaisten juomien tai lisäravinteiden koostumukseen, polkupyörän mekaniikkaan tai kykyyn luetella pinnallisia faktanpalasia teorioista, jotka liittyvät ilmasto-olosuhteiden kehitykseen.

Uutena piirteenä sivistyneisyyden evoluutiossa on havaittavissa päämäärättömästä yliopistoradikalismista perityvä itsetarkoituksellinen yhteiskunnallisten epäkohtien tarmokas etsiminen sieltä, missä niitä ei ennen kukaan tiennyt olevan.

Itsensä sivistyneiden ryhmään lukeva uhraa ajastaan ja energiastaan ison osan pyrkimällä saattamaan kanssaihmisten huomioon erilaisia asioita, joita melko tavallisena pidetyssä toiminnassa saattaa piillä. Aika moni on vieläpä mieltänyt asian niin, että mistä tahansa asiallisesta elinkeinosta tai yhteisötoiminnasta on kairattava ohuita näytteitä, joita voidaan tarkastella ihmiskunnan mielekästä tulevaisuuttaa uhkaavina ”ongelmallisina asioina”.

Perimmäisenä ponnevoimana tietysti primitiivinen tarve löytää syyllisiä ”ongelmallisuuteen”.

Tutun tarinan keisarin vaatteista kirjoitti tanskalainen santaiteilija H. C. Andersen vuonna 1837. Kannattaa tutustua tai palauttaa mieleen. Joku saattaa havaita, että taikalangasta kutoja löytyy yllättävän läheltä.

PS. Ajatelkaa ajattelua ja kysykää itseltänne, että ajatteletteko. Vai luuletteko, että olette ajatelleet, kun röhkitte poliittisen muodin karsinassa ja kuuntelette Kansainvälistä Andrew Lloyd Webberin sovituksena.