Sinua, talouttasi ja asuinympäristöäsi koskeva päätöksenteko perustuu pääosin byrokraattien itse itselleen keksimään ja alati monimutkaistuvaan salakieleen sekä varsin tulkinnanvaraisiin reunaehtoihin.

Hallinnon omaehtoinen elämä on vuosikymmenten kuluessa saanut piirteitä kirkkoliturgiasta, lakikielestä ja peräkylämäisestä konstaapelieetoksesta, jossa vähäistäkin valtaa suhteessa kanssaihmisiin käytetään täydessä kapasiteetissa.

Itsetarkoitukselliseen hallintomystiikkaan itsensä vihkineet tietävät, mikä on ihmiselle parhaaksi.

Kasvavassa – tai pikemminkin kasvatettavassa – pääkaupungissamme maankäyttöä ja liikennettä suunnittelee kourallinen ihmisiä. Eli siis sääntelevät asukkaiden omaisuuden arvoa ja asumisen mukavuutta sekä mahdollisuuksia käydä esimerkiksi ansaitsemassa rahaa ylihintaisen asunnon maksamiseen. Välillä vaikuttaa, että suunnittelubyrokraatit eivät ole koskaan käyneet ulkona.

Helsingissä kaupunkisuunnitteluun on onnistuttu menestyksekkäästi istuttamaan uuden poliittisen vihreyden hegemonia. Vanhaan vihreyteen on erona se, että jäljellä oleva luonto on kitkettävä tärkeämpien tavoitteiden tieltä. Mukaan ovat kyselemättä liittyneet sosialistit ja ne, jotka haluavat näyttää hyvältä niiden silmissä, joita fanittavat.

Kaupunginvaltuustoon on henkisesti häilyvämpään ainekseen vuosien määrätietoisen työn tuloksena onnistuttu iskostamaan kapitalisminkin kesyttävä uushumanistinen ja näennäinen tasa-arvoagenda, joka palvelee yltiöpäistä kasvua parhaillaan hakevaa kaupunkia paremmin kuin hyvin.

Pyrkimys haalia ihmisten omaisuus poliittiseen kontrolliin on paremmassa vauhdissa kuin oikeastaan kukaan huomaa. Päätöksentekomuotia palveleva kaupunkirakenteen tiivistäminen ja ihmisten pakottaminen liikenneratkaisuilla hylkäämään liikkumatapojaan palvelevat yhdensuuntaista poliittista agendaa.

Kaupunkilaisten asumismukavuutta parhaillaan riivaava uusi yleiskaava laadittiin muutamia vuosia sitten perustuen voimakkaaseen väestönlisäykseen. Suunnitelmien perustaksi otettu kasvuennuste ei ole toteutunut. Ei edes lähelle.

Samaan aikaan paniikinomaisissa kasvupaineissa pakko-otetut valtavat maa-alueet kaupungin itäpuolella työntävät horsmaa vielä todennäköisesti useita kymmeniä kasvukausia.

Mutta kuten niin usein aikaisemminkin, ismi voittaa logiikan ja ylittää muutenkin nykyään luonnontieteet.

Hallitusvaltaa käyttävien poliitikkojen agendaan on – vaikka sitä eivät edes kaikki ministerit ymmärrä – kirjoitettu tavoite kasvattaa politiikan määräysvaltaa yhteiskunnassa. Enemmistö eduskunnassa sekä valtaosa nykyistä hallitusta edustavista poliitikoista ovat vapaan markkinatalouden vastustajia. Heistä suuri osa hyväksyy toki kiinalaisen mallin, jossa yhteiskunta toimii kahdessa kerroksessa: Poliitikot hallitsevat ylärakennetta, jolla on absoluuttinen päätösvalta suhteessa markkinoihin.

Päätösvalta työn hinnasta on suoraan valtapolitiikkaan kytkeytyvällä ammattiyhdistysliikkeellä. Jimmy Hoffa pohtii happamana jossain eläneensä ihan väärän aikaan.

Tämä muodostaa täydellisen paradoksin esimerkiksi maahanmuuton suhteen; työhaluisille ei ole edellytysten mukaista työtä tarjolla ja koska työn hinta ei määräydy markkinoilla on muualta muuttavan eläminen kustannettava arvokkaammasta työpanoksesta.

Tämä puolestaan edellyttää työn ja kuluttamisen verotuksen lisäämistä ja suomalaisten ostovoiman jatkuvaa heikentymistä. Poliitikkojen valta suhteessa yhteiskuntaan lisääntyy, kunnes rakenteet hajoavat omaan mahdottomuuteensa. Kurjistuminen johtaa sisäisiin ryhmäkamppailuihin ja pahimmassa tapauksessa totalitarismiin.

Nykymenolla esimerkiksi kaupungistumisideologia törmää rajoitteisiin, jotka ovat muualla maailmassa arkipäivää: Jatkuva kysyntä nostaa maan ja kiinteistöjen hintaa keskipisteestä jatkuvasti ulos laajanevassa kehässä. Suomalaisen kansantalouden koko ei elätä kuin kahta, kolmea kasvukeskusta. Keskellä on linnoitettu yltäkylläisyys ja ulkokehillä eletään köyhyydessä.

Suomessa on luotu työllä ja vaivalla erinomaiset edellytykset vapaan markkinatalouden harjoittamiseen, tieteen ja taiteen kukoistamiseen ja jopa monikulttuurisen yhteiskunnan onnistumiseen. Tämä sopii valitettavasti vain niin aniharvan tylyä valtiososialismia oman etunsa nimessä kannattavan poliitikon tulevaisuudensuunnitelmiin.

Ja – mark my words – sillä puhtaasti poliittisella maailmansosialistisella ilmastonmuutosagendalla ei pitkään pärjää. Maailma korjaa itse itsensä, jos sen annetaan se tehdä.

Ilmastonmuutos mahdollistaa parhaillaan historiasta tutun poliittisen instrumentoinnin ehdottoman kausaalimaiseman rakentamiseen. Kaupungeissa pankin torppareiksi pakotettujen palkansaajien omaisuuden arvo saatetaan komiteasääntelyyn ja määrätietoinen työ vaikkapa yksityisen metsäomaisuuden sosialisoimiseksi on hyvässä vauhdissa.

Soraäänet leimataan brutaalisti yhtiskuntakelvottomaksi äänen- ja sanankäytöksi, mutta aika harva tulee miettineeksi miksi? Poliittisen vastustuksen eliminoimiseksi. Siksi.

Julkinen sektori tarkoittaa käytännössä markkinoilla myytävän työn ja hyödykkeiden verottamisesta saaduilla tuloilla ylläpidettyä kontrolli- ja päätöksentekolaitosta. Valtio koostuu byrokratiasta, jossa valmistellaan ja toimeenpannaan lakeja, joista poliitikot tekevät päätökset.

Kunnissa puolestaan on sama rakenne pienemmässä mittakaavassa. Kunnissa on lisäksi poliitikkojen peukalon alla maankäyttömonopoli. Kuntavaaleilla on suurempi merkitys kuin suurin osa suomalaisista edes käsittää. Mikä on usean poliittisen järjestön etu.

Poliittinen kokonaisetu puolestaan ei voi huomioida yksittäisen ihmisen tai edes kaupunginosan ihmisten asumismukavuutta saati omaisuudensuojaa. Joskus on aatteen alttarille uhrattava suurempienkin ihmisryhmien tarpeita.

PS. Sosialistisen järjestelmäuskonnon yksi kehityssuunta on totalitarismi. Sitä eivät halua edes ne, jotka ymmärtämättömyyttään ja kanssaihmisiä liehitelläkseen sitä tällä hetkellä edistävät.