Isyys on toksista maskuliinisuutta

Vietän isänpäivää kuten tavallista sunnuntaita.

Isä on kuollut niinkuin äitikin, samoin molemmat isovanhemmat. Niin on vaimollakin.

Menetin isäni nuorena miehenä. Pahinta kaiken muun pahan seassa oli se, että nuorin sisareni oli yllättävän tragedian iskiessä vasta 14-vuotias koulutyttö.

Oman tuskan ja menetyksen suljin pois, koska sisarten ja äidin maailmaan oli iskenyt salama, jonka sytyttämiä paloja oli jonkun oltava sammuttamassa. Auttamassa heitä pois paikoista, joista ei heidän uskonut omin avuin selviävän.

Ei niin, että olisin ollenkaan osannut tai edes halunnut olla mitenkään erityisesti henkisenä tukena, mutta asiat nyt vaan täytyy jonkun hoitaa.

Jos perheenjäsenen yllättävästä kuolemasta joku hyöty on, niin se on varmasti jonkinlainen kovettuminen. Kuoleman kohtaaminen konkretisoituu, siihen kertyy kokemusta. Mikä tappaa vain läheisiä, se vahvistaa. Minä en itkenyt, ei edes tehnyt mieli.

Mieli on varmasti jostain reunasta musta edelleen.

Tämä on liene sitä toksista maskuliinisuutta, josta isiä nykyisin syytetään. En ihan tarkasti ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan, mutta perimällä, kulttuuriperimällä ja yhteisön toimintamalleilla on varmasti tämän kanssa tekemistä.

Isyys on miehisyyttä, miehisyydellä on kaiken muun muassa perinteisesti tarkoitettu myös vastuunkantoa ja johtajuutta, mikä tarkoittaa myös uhrautumista. Näissä voi olla hyvä tai huono, mutta onnistuminen on kuitenkin mitattavissa paitsi yhteiskuntaan nopeaa muutosta vaativien toimesta, niin myös välittömien hyödynsaajien, eli perheen toimesta.

Näinä päivinä on varmasti vaikeampaa olla isä kuin äiti. Tämä on ulkopuolelta tarkkailtu näkemys, koska minä en ole isä. Sen sijaan tunnen lukuisan määrän sellaisia, nuoria ja vanhoja, ja on tietysti minullakin on yksi ollut.

Äideille vallataan uudessa yhteiskunnassa lisää tilaa, äiteydessä ja naiseudessa yleensä nähdään ihmiskunnan kannalta kasvupotentiaalia, joka on ollut käyttämättä miesten ylivallan kahlitsemana. Ehkä niin onkin.

On taas perin kovasti muotia päästää vähäväkisiä, kuten naisia, köyhiä ja muita sorrettuja osille ja syyllistää monimutkaisten teorioiden pohjalta muita ihmisiä. Ihmisiä ne on valkoiset heteromiehetkin. Suurin osa isiä.

Perustarpeiden tyydyttämisen missiosta vieraantunut kaupunkilainen nyanssieläminen liioittelevassa turhamaisuudessaan on kaikessa hilpeydessään kenties merkki maailman eriavoistumisen nousukiidon lähestyvästä sakkausvaiheesta. Tai sitten vaan maailman mittakaavassa yltäkylläisyyden hyytelössä lilluvien kasvavasta syyllisyydentunteesta. Tai sitten ihan vain omasta epäonnistumisesta hyvinvointielämän vaativassa roolipelissä.

Epämiellyttävää tunnetta on joka tapauksessa helpointa purkaa lähellä oleviin syyllisoletettuihin.

Isät kokevat syyllisyyttä, jos eivät voi lapselleen antaa vähintään saman verran kuin muut. Mielellään vähän enemmän.

Se erottaa maailman puolesta melskaavan elämäntapapoliisin ja isän. Ensimmäistä motivoi antipatia tuntemattomia kohtaan ja jälkimmäistä se aito ja oikea rakkaus. Traagista kyllä, nämä molemmat asiat voivat asua samassa ihmisessä.

Minäkin olen paitsi ihminen, mies ja kansalainen, niin myös isän ja äidin lapsi.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s