Marjo 41 (nimi ja ikä muutettu, oikeasti Ria 40) jakoi huoliaan päivänpolttamista kohdatessaan naapurin Reijon 35 (nimi ja ikä muutettu, oikeasti Jani 34) taloyhtiön roskiksella.

Marjo oli päässyt jo afganstanilaisten sydäntäsärkevään kohtaloon kun Reijo älysi ottaa nupit korvistaan. Äänidekkari polkupyöräbisnekseen soluttautuneista rikollisista oli kahlinnut miehen mielen kokonaan. Jokin oli ihan siis todella älytöntä, mutta Reijo ei kehdannut enää kysyä että mikä.

Marjo paukutteli luukkuja ja tiedusteli Reijon mielipidettä salaojaviemärin korjaamisesta. Pihakoivu olisi kaadettava ja sitä ei sitten saa takaisin. Pyöräkellarin kosteusvaurio ei ainakaan näkynyt mitenkään, että oliko tämä nyt välttämätöntä. Uusi koivu siinä on sitten kymmenien vuosien päästä.

Reijo arvioi varovasti, että kosteusvaurio kyllä näkyy sokkelissa, joten kai se olisi hyvä korjata. Surkutteli tietysti kiivaasti perään koivun menetystä. Marjo seisoi Reijon edessä neliskanttisine sankoineen vaaleassa kevätparkassa. Pyyhki vaaleita suortuvia otsaltaan ja kyseli Reijon kantaa taloyhtiön kymmeniä tuhansia maksavaan sähköautojen lataushankkeeseen.

Reijo tunsi muotilippiksen ryhtyvän hiukan kiristämään ohimoiden kohdaalla. Vastausta odottamatta Marjo julisti, ettei tähän maailmaan ja varsinkaan tähän kaupunkiin tarvita yhtään minkäänlaisia henkilöautoja. Ei saastuttavia ja lasten päälle ajavia polttomoottoriautoja eikä edes mitään sähköllä käyviä. Täällä on siksi niin hyvät julkisen liikenteen palvelut. Lauseen nouseva intonaatio huipentui kiekaisuun.

Reijo myönteli hiljaa ja teki eleitä valmistellakseen poistumista. Katsoi kelloon, loi katseensa ylös kohti ikkunoita ja astui pari askelta talon suuntaan. Marjo evästi miestä vielä unohtamaan sellaiset touhut, koska sitten varmasti kaadettaisi lisää puita.

Reijo työnsi mietteliäänä laatikkopyöräänsä kadulle ja huomasi olevansa vähän myöhässä. Vaikka lasten koulu olikin lähellä, kului muutaman kadunkulman liikennevaloissa tovi. Jos on liikennettä. Sadetta ropsi harvakseen, mutta goretex pitää vettä eikä olla sokerista. Lapset saa kuomun alle. Tosin on niilläkin goretexit.

Hän katseli uuden sähkövolkkarin perään ja mietti omia tulevia matkoja Joensuuhun. Missä sitä lataisi matkalla, pitikö olla pitkään munkkikahvilla ja miten lapset siinä sitten. Onhan niissä kyllä Hesburger. Ja mihin asti menee yhdellä latauksella ja mitähän se on kovilla pakkasilla.

Lapset odottelivat jo koulun portilla. Alexandra seisoi pää painuksissa ja Oliver naputti kepillä porttia syyllisien näköisenä. Kommentit koulupäivän sujumisesta oli vaisuja. Oliver sanoi Alexandran olevan vihainen kun Max ja William olivat kiusanneet. Tarkempaa tietoa oli vaikea saada. Reijo päätti palata asiaan vasta kotona.

Leena 35 (nimi muutettu, oikeasti Jenni 36) oli vielä Teams-palaverissa joukon kolistessa eteiseen. Leena huusi olevansa vielä kokouksessa, johon Alexandra vastasi huutamalla että ethän oo, sähän oot kotona. Reijo toppuutteli ja Oliver nauroi äänekkäästi hyvälle tsoukille. Leena veti makuuhuoneen oven kuuluvasti kiinni.

Leena ei ehtinyt vielä ruokapöytään. Reijo oli kattanut lapsille härkismakaroonilaatikkoa ja omenamehua. Oliver kysyi oliko jänis sellaista mitä ei saa syödä. Maire-Louise oli syönyt jäniksen mökillä. Reijo tarkensi, oliko kyse Moilasen (nimi muutettu, oikeasti Määttänen) Marie-Louisesta eikä siitä toisesta. Reijo vastaili tottuneesti ja kertoi joidenkin syövän jäniksiä, koska niitä metsästetään. Alexandra huusi väliin että miksi pupua ammutaan ja syödään. Oliver siihen, että kyllä ukkikin ja Maukka (Reijon veli) ampuvat ja syövät jäniksiä. Reijo lopetti keskustelun patistamalla lapsia syömään ja toetamalla, että me ei ammuta eikä syödä jäniksiä. Siihen taas Oliver, että ehkä ne ei siellä Joensuussa tiedä, ettei jäniksiä saa ampua eikä syödä.

Leena tuli uupuneen näköisenä makuuhuoneesta ja kysyi voisiko Reijo vielä käydä lasten kanssa ulkona, kun ei näytä enää satavankaan. Leenan pitäisi vielä pestä pyykkiä. Eikä jaksaisi. Reijo huusi lapsille, että nyt lähdetään pihalle. Alexandra kieltäytyi jyrkästi vedoten vesisateeseen ja Oliver aikoi ottaa vesipyssyn mukaan. Nyt mennään ja ilman pyssyjä, ohjeisti Reijo. Alexandra alkoi vollottaa ipad kourassaan. Reijo puki puoliväkisin takin Alexandralle ja määräsi Oliverin laittamaan kumpparit lenkkarien sijaan. Oliver kiemurteli ja halusi laittaa uudet Adidakset. Siellä voi olla kavereita. Reijo piti päänsä ja avasi rapun oven. Leena tuli puhelin kädessään eteiseen ja kehotti porukkaa käymään Pelle P:n ystävämyynnissä katsomassa olisiko Alexandralle jotain ihanaa sadetakkia. Keltainen eikä liian pieni. Alexandra ilmoitti, että ei halua keltaista sadetakkia tai sadetakkia ylipäätään. Oliver tönäisi ovea joka paukahti rapun seinään.

Leena huusi vielä odottamaan ja toi kainalossaan muutaman kirjan jätettäväksi alarapun saa ottaa -laatikkoon. Poimi läjästä vielä pois pari pehmeäkantista dekkaria ja työnsi kasan Reijolle.

Sade oli vähän yltynyt ja hämärtyvässä illassa polkiessaan Reijo arveli jalkapallon katsomisen saavan sittenkin jäädä, koska vastuullisuusraportista puuttui vielä lukuja. Viola (nimi muutettu, oikeasti Maaret) oli erityisen tarkka dediksistä, eikä tasa-arvoa korostava vastuullisuusjohtaja tunnetusti antanut armoa kenellekään.

Reijo työnsi lapset ovesta sisään ja huikkasi käyvänsä vielä autotallissa. istui hiljaa farmariskodassa ja katseli iphonesta sähkövolkkarin koeajovideota. Sitten Google Mapsista reittiä Joensuuhun ja brousasi mahdollisia latauspaikkoja.

Kuten olemme moneen kertaan todenneet, suomalaisen poliittisen kannatuksen ponnevoima ei ole kannatus vaan vastustus. Eikä se aate nyt niinkään, vaan ne aatetta kannattavat älyvapaat kanssaihmiset.

On arkisia pikaviholliskuvia, kuten esimerkiksi kaupan hihnalle heti perään tunkeva vanhempi rouva, ilman vilkkua kaistaa vaihtava setämies tai jalkakäytävällä potkulautaileva myöhäisnuori. Epämääräisesti liikennekäyttäytyvästä ulkomaalaisen näköisestä taksikuskista puhumattakaan.

Sitten on isompia, jopa maailmanlaajuisia viholliskuvastoja, joiden edustajat löytyvät kuitenkin yllättävän läheltä.

Nyky-yhteensopivan keskiluokkaisuuden normeihin on lisätty edellytys osoittaa raivokkaasti tukea kulttuurille, josta omistautuneisuuden osoitukseksi riittää poseeraus Repinin näyttelyssä (jossa kuivakakulle 2/5). Tieteellinen maailmankuva ja faktapohjainen asennoituminen (yksityiskohtiin menemättä) erottaa kaiken maailman satuihin uskovasta torirahvaasta. Hiukan vaatimattomampi poliittisten teorioiden asiantuntemuskaan ei ole enää ongelma, koska on olemassa perussuomalainen puolue.

Vanhoista ajoista poiketen keskiluokka on viime vuosina nuorentunut rajusti. Sukupolvikapinasta on tullut raivokkaan tavoitteellista pyrkimystä poliittisesti viritettyyn normiansaan, jota ikonisoivat pyörätie, väite lihavien onnellisuudesta ja uskomus verovarojen absoluuttisen järkevästä käytöstä. Keskiluokka määrittyy enemmänkin normatiivisena elämänasenteena ja toisiin suhtautumisena, koska taloudellinen normi on selvästi menettänyt merkitystään tuloerojen huvettua minimiin.

Sitäpaitsi kaikki köyhyysrajan yläpuolella elävät ovat Suomessa hyvätuloisia, koska maailmanennätyksellisen korkean veroasteen eurotuotto on poliittisten päättäjien elinehto.

On vaikeaa arvioida, miksi persoonalliset ihmiset kokevat nykyisin niin suurta tarvetta huveta johonkin joukkoon. Porukkaan, jossa kaikki ovat saman näköisiä, puhuvat samalla nuotilla, käyvät samoissa ravintoloissa, päivittävät itsestään kuvia sosiaaliseen mediaan tismalleen samoissa tilanteissa kuin kaikki muutkin ryhmän jäsenet.

Nykyisin ollaan boheemeja ja ulkopuolisia boheemien ja ulkopuolisten ryhmissä, joissa luonnollisesti pyritään olemaan boheemimpeja ja ulkopuolisempia kuin ryhmän muut jäsenet. Vertaistuki puolestaan on muuttunut vertaisvalvonnaksi, mistä aitoja todisteita voi kerätä vaikka seuraamalla erilaisten ryhmien itseoikeutettujen mielipidejohtajien tvittertilitystä.

Huomiohakuiset nokkeluudet ovat pääsääntöisesti ryhmän ulkopuolisen ryhmän edustajien intelligenssin kyseenalaistamista. Lyhyistä viesteistä muodostuvan päättymättömän pilkkariimun sisällön taso romahtaa yleensä noin kolmannen tviitin kohdalla. Kuin ampumaradalla, jossa kaikki ampuvat apinan raivolla lippaan tyhjäksi samaan tauluun ja toivovat hartaasti, että oma osuma jotenkin erottuisi maalitaulunjämistä.

Jonkinlaista parempaa yhteiskuntajärjestystä ja elämäntapaa ihmiskunnan jatkoon pääsyn ehtona ajavat ovat myös järjestäynyneet ja luoneet erilaisia mediaympäristöjä hyödyntäviä taktiikoita, joiden avulla saataisiin viholliskuvaa edustavat kansalaiset suljettua pois demokratian takaaman sananvapauden piiristä.

Joissain ryhmissä uskotaan, että yksipuolinen propaganda ja mustamaalaus ovat välttämättömiä keinoja, jotta tasa-arvo, demokratia ja oikeat poliittiset iskulauseet saavuttaisivat niille kuuluvan etuoikeutetun aseman Suomessa ja maailmassa kulloinkin elossa olevan porukan keskuudessa.

Ryhmien rivit tiivistyvät ja välit kiristyvät. Raaemmaksi käyviä virtuaalisia katutaisteluja käydään yötä päivää; sanan miekka on tosin muuttunut puukoksi, jolla lyödään yleensä selkään. Ensimmäisen kiven heittäjän virkoja on perustettu useisiin ryhmiin, koska tarkoitus pyhittää keinot. Kivenheittäjät painuvat yleensä nopeasti piiloon kunhan ovat maalinosoituksen hoitaneet. Verenhimoinen rahvas hoitaa tavoilleen uskollisesti loput.

Jos puolustaa poliittisen nelikentän yhdestä kulmasta vähäosaisia, heikkoja, köyhiä ja itsemääriteltyjä alistettuja ryhmiä ei voi tietenkään olla väärässä. Missään asiassa. Mutta enää ei riitä, että ollaan omalla porukalla oikeassa, koska silloinhan jossain ollaan edelleen porukalla väärässä.

Aniharva näyttää käsittävän, että pelisääntöjen hylkääminen tarkoittaa taistelua loppuun asti. Kaksintaistelunkin voi tietysti voittaa ampumalla liian aikaisin ja näyttämällä sekundantille juuri muutettuja sääntöjä.

Poliittinen vallantavoittelu on siirtynyt vuosikymmenien rauhallisen byrokratiavaiheen jälkeen jälleen taas kaduille. Tai pitäisikö sanoa viihdesovellusten aseistamiseen. Muotiin jälleen saatu äärimmäisen suvaitsemattomuuden käsiasetulitus hakkaa pieniä reikiä kansalaisten sieluun. Kasvoton falangi tekee verityöt massan sisällä, koska vaivalla ylläpidetystä viholliskuvastosta voi valita juuri sen eniten omaa mukavuutta haittaavan typerän omahyväisyyden kiiltokuvan.

PS. Jos et tunnistanut itseäsi ylläolevasta lainkaan, niin onnittelut siitä. Jos taas tunnistit, mutta koit samalla vähän ärtymystä, niin pääsin ainakin hetkeksi viholliskuvastoosi.

Edistyksellisyys, muutos ja vanhan kyseenalaistaminen on kuulemma paitsi aina tarpeen, niin myös muodikasta. Vanha kansa ei tiennyt paskaakaan, kun väitti, että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Edistyksellisillä maailmankansalaisilla onkin väärät totuudet hylättyään pivo tyhjänä, mutta pyyt hyvin oksalla.

Klassisena liberaalina, joskus jopa radikaalina uskallan todeta, että erilaisia ansaintalogiikoita vilisevässä medianykypäivässä edityksellisyydeksi kuviteltu keskinkertainen uskomustieto näyttää vaikuttavan enemmän kuin edelläkävijyys ja valistuneisuus.

Erilaisiin yksilöllisiin maailmankäsityksiin ja henkilökohtaisiin lähetyskäskyihin perustuvaa ainoaa oikeaa edistyksellisyyttä toteutetaan vaihtelevalla menestyksellä, mutta pääasiallisesti yhteiskunnan resursseilla, eli verovaroilla.

Mielipidekysymys lakkaa olemasta mielipidekysymys, kun se perustellaan edistyksellisyydellä. Edistyksellisyyden tunnistaa siitä, että sen merkittävin etu on mahdollisimman suuri ero aikaisempiin tapoihin ja käytäntöihin. Politiikassa sen ajaminen on edullista, koska vasta tulevaisuus näyttää oliko vanha konsti sittenkään huonompi kuin uusi. Ja se on parhaimmillaan useamman valtuusto- tai parlamenttikauden päässä olevan ajan murhe.

Pääkaupunkimme on ollut edistyksellisen iskulausepolitiikan kourissa jo kotvan aikaa. Maailman toimivinta kestävää kehitystä on kehitetty. Ainoastaan asukkaiden hermot eivät tahdo kestää. Edistyksellinen nuoriso ajaa yöt pitkät sähköpotkulaudoilla humalassa päänsä mukulakiveen. Reikiä korjaileva kirurgikunta ei ole mielissään, mutta se on turhaa taantumuksellisuutta, koska jotain on aina edistyksen eteen annettava. Edistyksellisyyden siunauksellisuus ei usein kovin nopeasti avaudu turhan käytännöllisesti ajatteleville. Sähköpotkulautojen hyötyä suhteessa muutosvastarinnan aiheuttamiin haittoihin voidaan arvioida vasta tulevaisuudessa. Ja siksi juuri onkin politiikka keksitty.

Olen odottanut, että kun politiikassa yliedustetun vanhentuneen kapinanuorison vaahto on kuivunut suupieleen, niin voisimme taas palata järkiperusteisiin ja pienimmän haitan kestävään talousajatteluun.

Vielä mitä.

Logiikka ei tunnetusti ole enää muotia yhteiskunnallisessa ajattelussa. Punainen lanka on tosin silmukoineen ja umpisolmuineenkin ollut jo iät ja ajat tietyissä piireissä hyväksytty vihaisten vanhojen miesten ja nykyisin varhaiskeski-ikäisten naisten toimesta. Suurten tavoitteiden tosiasiat ylittävät tosiasiat keinojen järkevyydestä tai niiden kustannuksista.

Logiikan ytimessä on lause: ”Jos maailmaa ei ole kohta olemassa, mihin tarvitaan mitään”

Toiset vaikuttajat laskevat sen varaan, että eivät ole vaikuttamisensa jälkiä katselemassa, mutta toiset näyttävät niin luulevan. Riippuu tietysti siitä, oletko polttamassa salaa käsinkäärittyjä vuosikertalasillisen ääressä vai katsotko ahtaassa keskustakaksiossa lattialla leikkiviä taaperoita. Motiiveissa kun on itseydellä sangen merkittävä rooli.

Edistyksellisyyteen vihkiytymättömien kohtaloa surraan ns. valmiiksi tulleissa teollisuusmaissa enemmän kuin on tehty Vatikaanissa tähän mennessä yhteensä. Sillä erolla, että Vatikaanissa on aina tiedetty, että happinaamari pitää laittaa ensin itselle. Pohjolan kuoppaisen maantien sähköautoilija kokee lievää syyllisyyttä lapsityövoimalla tuotetusta virtalähteestään, mutta emmehän me voi täällä olla tekemättä mitään ilmaston hyödyksi ja syytellä vain kehittyviä maita sen pilaamisesta.

Amazonasin lannevaateporukalle olisi aika vaikeaa selittää, että tässä kuitenkin ollaan vähintään EU-tasolla hyvällä, kestävällä ja humaanilla asialla. Edelläkävijöiden sähkövaunut ovat tosin vaikkapa suomalaisille lähes saavuttamattoman kalliita, mutta nostamalla edelleen veroja voidaan harvaan asutussa maassa antaa pakollisesta autoilusta kärsiville haja-asutusalueiden vähäosaisille yhteiskunnan kassasta lisää rahaa. Ja rahaa saa matalalla korolla ulkomaisista pankeista, niin välittömästihän tässä ei mitään ongelmaa ole.

Talousongelmissa kituvat kunnat voivat myydä kalliin infransa vaikka kiinalaisille. Vetensä sotkeneilla on puhtaampaan kovaa kiinnostusta. Ja kyllä ne kiinalaisetkin oppii ajan kanssa reiluiksi kun vaan näytetään ankarasti esimerkkiä. Samanlaiset muotilasit sielläkin on yliopisto-opiskelijoilla. Se on varma merkki edistyksen voittokulusta. Ja ne on toisaalta valmiiksi sosialistejakin.

Suomalaisilla edityksellisillä voimilla on tähtäin korkeammalla kuin tuhlaavassa ja piittaamattomassa kansantaloudessa, koska tässä on nyt ihmistä ja vähintäänkin suomalaista ihmistä suuremmat asiat kyseessä. Nyt on niin, että omat metsänsä tuhlanneiden maiden kansalaisten ja paremmasta ymmärtämättömien kehitysmaalaisten hyväksi on päätösvalta Suomen metsien käytöstä vietävä kaiken kontrollin ja arvostelun yläpuolella oleviin Brysselin komiteoihin.

Siellä oikeudenmukaistetaan eli demokratisoidaan ja sosialisoidaan suomalaisen metsäteollisuuden tuotos ja kyky panostaa puhtaampiin jalostusprosesseihin ja kestävämpiin lopputuotteisiin. Meidän kaikkien eurooppalaisten hiilinielu on saatava pois suomalaisten maalaisten ja ahneiden yksityisomistajien käsistä. Emme me voi olla itsekkäitä, vaikka muut olisivat. Meidän tulee näyttää esimerkkiä, olla edistyksellisiä.

Eurooppalaisen umpielitistisen hallintososialismin ilmastodemokratia toivottavasti pelastaa maapallon. Itse epäilen ratkaisevaa edistystä tapahtuvan jossain muualla, koska on pakko ja se saattaa olla hyvä sijoituskohde. Mustasta pörssistä se sianlihakin kovina aikoina ostettiin.

Nykytitanicilla ei kukaan kehtaa mennä pelastusveneeseen. Veden noustessa leuan tasolle lohduttaudutaan sillä, että orkesterin soittimet olivat sentään pasuunaa myöten reilusti valmistettuja.

Toki on niin, että jos Suomen metsien hiilennielemiskyky halutaan pysyvästi maksimoida, niin ei kai sellaista uskalla jättää markkinoiden tai ahneiden omistajien käsiin. Sen tietävät luonnollisesti paremmin ulkomaalaiset. Suomalaisten lisääntyvä köyhyys on kerta kaikkiaan suomalaisten kunnianhimoista eurooppauraa rakentavien poliitikkojen kollateraali, jota parempi maailma edellyttää.

Muutama näyttää laskevan sen varaan, että EU:n parlamenttivaalit eivät jatkossa olisikaan kansallisia. Muuta selitystä on vaikeaa keksiä.

Nyt alkavassa sarjassa esitellään Helsingin kaupunginosia sekä mielikuvia niistä. Siis prändeistä. Arviot perustuvat useiden kymmenien vuosien omakohtaisiin kokemuksiin, kuulopuheisiin, kaupunkitarinoihin sekä kouvoloista muuttaneiden toimittajien luuloihin ja uskomuksiin.

Kaupunginosat on valittu satunnaisesti ja käsitellään satunnaisessa järjestyksessä. Kuten mediatyöntekijöiden kolumneissa ja muissa ohjelmatyöläisten tuotoksissa tässäkin korvataan puuttuvat faktat omilla kuvitelmilla. Niin ikään, mediasta opitulla tavalla, pyrkimystä muuttaa muiden elämäntapaa omien mieltymysten mukaiseksi ei peitellä lainkaan. Sarjan käynnistää Alppila.

Alppila

Kätketty helmi ja pääkaupungin viihtyisin kaupunginosa, joka on viime vuosina muuttunut kantaväestön luonnollisen poistuman johdosta sekä muualta muuttaneen nuorison toimesta aavistuksen epäsiistimmäksi. Alppipuistossa heitettiin ennen muruja sorsille, nyt siellä lohkotaan seikkailunhaluiselle nuorisolle nuorten entreprenöörien toimesta ihan toisenlaisia muruja.

Puistoissa kahlataan kesäaamuisin kertakäyttögrillien, valmiiksi marinoitujen kanansiipipakkausten, röökinstumppien, tyhjien tölkkien, hylättyjen vaatekappaleiden ja muun jätteen seassa. Suurin osa viikonloppuöiden pöhisijöistä jää kuitenkin henkiin. Onneksi ei vielä olla eurooppalaisessa farkkusortsirentoudessa ihan Tokoinrannan tasolla.

Toista se oli vielä 70-luvulla, jolloin suomalainen alkoholipolitiikka tahtoi antaa mahdollisuuden pienipalkkaiselle työväestölle pieniin lisäansioihin. Alppilassa aktiiviset ja yritteliäät (pääasiassa) miehet mahdollistivat Alkon aukioloaikojen ulkopuolella Viiden minuutin pysäkin tienoilla kansanurheiluksi yltynyttä viinanjuontia parhaansa mukaan. Ja kun hiukan laittomilla asioilla oltiin, niin asiaan liittyi seikkailunomaista virkavallan välttelyä ja joskus ei valitettavasti voitu välttää puukoin ja ampuma-asein tapahtuvia myyntialueiden rajaloukkausten selvittelyjä.

Eurooppalaistuminen, yhteiskunnallisten ongelmanratkaisijoiden eksponentiaalinen lisääntyminen sekä valtion viinamonopolille asetetut bisnestavoitteet ovat tehneet alkoholin pienvähittäiskaupasta kannattamatonta. Epämääräisistä piireistä olen kuullut, että hedelmäpelejä suunnitellaan alueelle pimeisiin peliluoliin. Virkavallan lisäksi levottomuutta tämä uusi mahdollinen rikolllisuuden muoto herättää kolmannen sektorin ongelmanratkaisuyhdistyksissä mikäli Veikkauksen kolehti Alepojen porstuoissa loppuu ja se siirtyy rikollisen aineksen käsiin. Loppuu rahojen lisäksi vielä autettavatkin.

Alppilan ääni-ja tuoksumaisemassa oli takavuosina läsnä myös teollisuus. Pasilan konepajalta kantautui pajavasaroiden pauke ja metallileikkureiden kirskunta. Osuuskaupan kahvipaahtimo leyhäyttelee edelleen borkandunkkista Aleksis Kiven kadun ja Sturenkadun kulmassa. Konepajan tähtitieteellisen hintaisiin neliöihin on nykyisin asettunut lainaa saanut luova luokka. Pääasiassa siis etevyyttään kuukausitilauksella yrityksille myyviä polkupyöräilijöitä, jotka tarvitseva talojensa alle pysäköintihallit. Yhteisöllisyys on voimissaan jos se ei maksa taloyhtiölle. Vanhemmista asuinkortteleistä poiketen vastaantulijoita tervehditään piha-alueilla, vaikka ei naapuriksi tunnistettaisiinkaan. Maireus määrittyy lähinnä sen mukaan, miten kaukaa vastaantulija näyttää Alppilaan olevan päätynyt.

Rakennusliikkeet ja poliitikot ovat onnistuneet muuttamaan tilanahtauden alemman keskiluokan korvien välissä yhteisöllisyydeksi. Parhaimillaan voivatkin viihtyisän atrium-pihan vastakkaisilla laidoilla asuvat kätellä toisiaan parvekkeilta.

Eläintarhan kansakoulu seisoo ylväänä rautatiepenkereellä Savonkadun varrella. Rakennus on kyenyt yli sata vuotta säilyttämään asemansa paikallisen kansansivistyksen esitaistelijana sodista ja kapinoista huolimatta Sen jykevien tiilimuurien suojissa on lukutaidon piiriin pakotettu satoja tuhansia helsinkiläisiä. Nyttemmin Helsingin kaupungin tilaaman konsulttityön tuloksena alueen tylsyys ja vanhanaikaisuus halutaa poistaa rakentamalla tienoon kalliot täyteen hotelleja ja liiketiloja. Ajatuksen takana oli useampikin haastateltu ohikulkija, joukossa pari vantaalaistakin. Edistyksen ja kulkutautien esiinpotkiman etäkoulutuksen vallatessa alaa saattaa vanha skolekin joutaa tarpeellisempaan käyttöön. Siitä voisi saada edustavat tilat esimerkiksi tasa-arvolaisten korupajalle.

Alppilan modernin kirkon ja kallioiden kainalossa Viipurinkadun varrella sijaitsee Alppilan yhteiskoulu ja lukio. Tai lyhyemmin Alppilan koulu. Juuri rempattu koulu oli jo 70-luvulla tunnettu rohkeista kokeiluistaan. Myös opetussuunnitelman ulkopuolisista. Luokattomaan lukiokokeiluun osallistui myös luokattomia oppilaita. Koulu on tuottanut useita merkkihenkilöitä, joitakin mainitakseni allekirjoittanut ja Renny Harlin.

Alppilan kaupungiosassa sijaitsee myös huvipuisto Linnanmäki, josta saa hattaraa. Puiston lavalla on esiintynyt mm. Paul Anka ja useita maailmankuuluja trapetsitaiteilijoita. Vieläkin suositeltavampi käyntikohde on Kirstinkuja 4:ssä sijaitseva Työväen Asuntomuseo. Lisähupia käynnille voi saada kuvittelemalla minkälaisia ajatuksia tienoon nykyisten tietotyöläisten koti herättää sadan vuoden päästä.

PS. Uusi sarjamme on interaktiivinen. Kerro kokemuksiasi ja mielipiteitäsi kulloinkin käsiteltävänä olevasta kaupunginosasta. Helpoiten se onnistuu kommentoimalla Facebook-julkaisua.

Phuketin maanpäällisen paratiisin tuoksuissa juolahti mieleeni, että kaikki nämä ihanuudet olisi järjestettävissä vaikkapa omalle kesämökille. Ja siinähän se olisi Suomen taantuvaan kansantalouteen uusi pisnes pienviljelyn ja romahtaneen puhelinteollisuuden tilalle. Turismia ja palveluita!

Kuluneina kesinähän on pohjolan takametsiinkin pukannut kuumannihkeää toivekeliä jopa liian kanssa. Johtuneeko sitten ilmastonmutoksesta tai väärin pyydetyn purkkitonnikalan syömisestä, mutta hikistä on ollut.

Siitäpä Pukettia mökille konstruoimaan. Hankkeeseen voi ryhtyä ihan vaikka vaan oman porukan kesken. Saattaa se digitaalikuplaan sulkeutumisen maailmanennätystä tavoitteleva teinikin innostua ulkoiluttamaan finnejään teeman puitteissa.

Mitä turismiin tulee, niin en epäile punaista Tokion minuuttiakaan, etteivät ainakin japanilaiset saapuisi oikein informoituna sankoin joukoin kokemaan arktista tropiikkihysteriaa. Finnairin markkinointikin voisi näin viidenkymmenen vuoden jälkeen vaihtaa teemaa hangilla ulvovista susista rantapusikossa vesijetille vilkuttavaan tangatyttöseen.

Jos oikein matkailijoita tulisi, nin ihan aluksi pitäisi hommata henkilökuntaa. Lähes palkattomaan marjanpoimintaan kyllästyneet ulkomaalaiset tulisivat varmasti mielellään. Palveluskunnalle järjestetään parakki- tai telttamajoitus 40 km:n päähän. Sieltä käsin saapuvat joka aamu viiden paikkeilla äänenvaimentamattomilla mopoillaan. Ehtivät vaihtaa huutamalla kuulumisensa siinä mökin terassilla käskynjakoa vartoessaan.

Jos mökillä on sähköt, on pihakoppeja myöten laadittava systeemi, jossa kaikki sähkölaitteet sammuvat poistuttaessa. Ne toimivat ainoastaan tunkemalla avaimenperänä toimiva koivuhalko oven pielessä olevaan reikään. Tämä on tärkeää erityisesti silloin, jos kesäasunnossa on jonkinlaisia ilmastointiratkaisuja.

Terassille puolestaan hommataan huutamaan traktorinpyörän kokoinen tuuletin, jonka helpottavassa viimassa istutaan tukka lepattaen ja kylmiä drinkkejä siemaillen.

Naapurin syyntakeettomalle klopille tarjotaan kesätöitä mopotaksina. Pieniä kuljetuksia varten voi lainata myös naapurin emännän invamopoa. Käy hyvin tuk-tukin eksoottisesta paikallisversioista.

Saunan seinään ruuvataan iso kyltti, jossa pyydetään auttamaan maailman pelastamisessa ja käyttämään koko kesän samaa peflettiä ja pyyhettä. Ne voi sitten syksyllä polttaa.

Kaivoveden säästämiseksi jäät tehdään saunan rännin alla seisovan tynnyrin vedestä. Tarkistetaan toki, ettei havaittavaksi asti kasvaneita kalanpoikasia hyydytellä jääpaloihin. Jäteastian kansi jätetään sen verran raolleen, että kuuma kesätuuli tuo pihapiiriin lemahduksia, jotka eivät aivan aitoihin käryihin ole verrattavissa, mutta tunnelman luojana en unohtaisi tätäkään yksityiskohtaa.

Ei ole tietysti loma mitään ilman uimarantaa. Pari henkilökuntaan kuuluvaa voi käyskennellä mökkirannassa edestakaisin käsittämättömiä huudellen. Sekä myydä herneitä ja lämmintä kolaa kovaan hintaan.

Grillikodan tienoille on perustettavissa Coconut Grove -niminen rantabaari, jossa voi tarjoilla mutkatonta naposteltavaa, marjamehua puumukeista tiimarin lisävarusteilla sekä kaivokylmää olutta. Puulevylle tussilla taituroidussa menussa pätkä sinistä lenkkiä väkevällä sinapilla muuttuu El Diablo’s Secret Sausageksi ja paistettu pikkuahven uusilla perunoilla on Ahti’s Hidden Treasure (wiht botatoes and garrot).

Aidon meiningin takaamiseksi on ämyreiden huudettava säröllä toissavuotisia listahittejä. Väliin kuulutuksia, joista ei pidäkään saada selvää.

Vesiurheiluun ja kivaan yhdessäoloon on vuokralle tarjolla soutuvene, snorkkeli ja yhden kesän ajettu purjelauta vuodelta -86.

Tämä voisi vedota ainakiin japanilaisiin turisteihin, joita näkee japanoimassa mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Kaikki menee, kunhan on sushia aamiaisella. Eli katiska järveen iltasella. Sashimit vuolaisee vaikka särjenkyljestä. Eksoottinenhan on turistille yhtä kuin pahanmakuinen, luotaantyöntävä ja pelottava.

Pihamökkiin hommataan tietysti hyvin varusteltu minibaari, jossa tötsä lapinkultaa maksaa 6 €, vanhentuneet suolapähkinät 5 €, pariin kertaan sulanut Snickers 7 € ja hyttysmyrkky 20€. Kovat on hinnat, mutta on kirkonkylän kauppaankin 17 km. Yhden pöytäviinapullollisen vettä saa vuorokaudessa veloituksetta.

Ja ohjelmaa, sitähän tuo turistin täyteläinen päivä edellyttää. Parin kilometrin päähän korpeen voi käydä kasaamassa muutamia kiviä keoksi. Sinne voi sitten turistit viedä puolipäiväretkelle ihmettelmään tuhansia vuosia vanhaa uhrilehtoa, jossa henget edelleen leijailevat. Kirkonkylän kuppilasta voi hakea jonkun hygieniansa laiminlyöneen karaokeharrastajan samaaniksi lyömään uhrikeon tuntumaan kalikoita yhteen ja huutamaan hyeenan lailla. Tekee taatusti vaikutuksen.

Omatoimisemmille voi vuokrata mopon 75€/päivä. Mukaan hatarasti laadittu kartta tienoon metsäteistä. Varmasti eksoottinen kokemus.

Shoppailusta kiinnostuneet kiikutetaan koulutaksilla kerran päivässä lähimpään Tarjoustaloon.

Illaksi muttuu grillikodan maasto muutamalla retkipöydällä ja savuttavalla tervapadalla Mystical Midnight White Nights -ravintolaksi. Parin pakotetun kossusnapsin jälkeen pitää vaativinkin turisti kuivaksi paistettua haukea valkean yön kulinaarisena ihmeenä, jolle vertaa ei koko maailmasta löydy. Ei niin. Paskanmakuista pitäjän tilaviiniäkin saattaa saada jonkin verran kaupaksi hyvällä katteella.

Joku hyväkäs sitä kuitenkin loppuillasta naisten perään kyselemään. Mitään ei tiedetä, mutta on kuultu, että taajaman motellin tuntumasta mahdollisesti olisi naisseuraakin löydettävissä. Varmin tuntomerkki on keltainen tukka.

Joskushan siellä oikeassa lomaparatiisissa ei tahdo oikein naisia miehistä erottaa. Ja samaan ongelmaan törmää kirkonkylän karaokesaluunassakin.

Ihan lopuksi sitten mietitään, että mikä se saa ihmisen matkustamaan ylettömän epämukavasti hevon kuuseen ja maksamaan lystistä vielä kuukauden palkan. Kyllä se kuulkaa on se luonto ja sen erilaisuus. Meri, järvi, lämpötila, vuori, metsä, viidakko, ranta jne. Muu on luotua kuvitelmaa.

Ja jos missä tätä turismin palvelukseen valjastettavaa luonnonvaraa on, niin Suomessa.

Niin vaalikarja vastaa, kun sinne huudetaan. Helsingin kuntavaaleissa nähtiin pitkästä aikaa selkeä ryhmittyminen perinteisen poliittisen jakolinjan molemmille puolille.

Poliittinen polarisaatio näyttäisi tuoretta vaalitulosta tarkesteltaessa tosiaan edenneen. Se on ehkä ajan ilmiö, mutta ei sekään tyhjästä synny. Eikä ole missään tapauksessa pelkästään protestipuolue perussuomalaisten ansiota.

Pääministeripuolueen julistuksellinen siirtyminen vasemmalle on aiheuttanut vastareaktion, jota kuvaa arvokartalla kasvanut välimatka vasemmiston (sosiaalidemokraatit, vihreät, vasemmistoliitto) ja konseratiivisen tai pikemminkin talousoikeiston välillä, jota edustaa puoluekentässä lähinnä kokoomus.

Perussuomalaisten – käytännössä siis puoluetta melko yksiäänisesti edustavan puheenjohtajan – jonkinlaiseksi ansioksi on luettava tavalliselle ihmiselle lähes saavuttamattomaksi muuttuneen poliittisen keskustelun vähäinen selkeytyminen.

Sosiaalidemokraatit ovat selväsanaisemmin saaneet myöntää olevansa sosialisteja ja kokoomuksen pieni siirtymä oikealle on sielläkin osoitus paluusta perusasioihin: Vasemmiston ja oikeiston erottaa selvimmin erilainen käsitys siitä, kuinka suuren osan taloudesta pitää olla ns. julkista sektoria ja kuinka suuren osan muodostaaa päasiallinen yhteiskunnan varojen lähde eli yritykset.

Julkiseen talouteen on luettava myös alati paisuva järjestösektori (ns. kolmas sektori), joka toimii ja työllistää pääsääntöisesti verorahoilla ja tarjoaa uramahdollisuuksia politiikan ulkokehällä niille, jotka eivät jostain syystä työllisty julkiselle sektorille tai vaikkapa arvosyistä yrityksiin.

Helsingissä käytiin valtataistelu oikeiston ja vasemmiston välillä

Pääkaupungin kuntavaali oli siis selkeä hegemoniakamppailu vasemmiston ja oikeiston välillä. Vahvasti vasemmalle itsensä asemoineet hallituspuolueet olivat liikkeellä perinteisillä teemoilla (köyhät, raskautetut, väärinkohdellut, vähemmistöt, globaali solidaarisuus).

Ilmastoteemat loistivat poissaolollaan ja vihreiden puoluejohto piti sanomaansa varmuuden vuoksi enemmän vasemmalla kuin pitkiin aikoihin. Varsinkin Helsingissä asemoiduttiin selvemmin sosiaalireformin ja globalisaation edistäjäksi. Se taas näytti vaalikauden mittaan tapahtuneen esimerkiksi kaupunkilaisten keskuudessa isoksi ongelmaksi vähitellen nousseen tiivistämisrakentamisen haittojen kustannuksella. Asuinalueille ja varsinkin kaupunkiluonnolle aiheutuneita haittoja perusteltiin välttämättöminä uhrauksina tulevaisuuden helsinkiläisten hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Vihreiden sävymuutos betoninharmaan suuntaan leimasi päättynyttä valtuustokautta. Pääpormestariksi edellisten vaalien tuloksen perusteella valittu kokoomuksen Jan Vapaavuori ja vihreiden kaupunkisuunnittelusta vastaava apulaispormestari Anni Sinnemäki löysivät toisensa epäpyhästä allianssista: Voimakkaat kasvutavoitteet ja ihan uusi asemoituminen kilpailuun muiden eurooppalaisten suurkaupunkien kanssa sopi hienosti globaalista tasa-arvosta ja tuorepuristetuista urbaaniekologisista teeseistä ponnistavien vihreiden voimakkaasti uusittuun agendaan.

Arvoliberaaliuttaan polkupyöräilemällä demonstroivaa kannattajapotentiaalia hyviteltiin suunnattomalla panostuksella pyörälyolosuhteiden kehittämiseen.

Liito-orava romahti arvopörssissä

Joukkoliikenneinfraan ja uuden yleiskaavan tarjoamiin rajattomiin mahdollisuuksiin tartuttiin empimättä ja tuloksena oli ennätysmäinen rakennusbuumi. Poliittisesti kaikki loksahti kohdalleen. Asuntopula oli krooninen (kuten se on ollut vuosikymmeniä) ja joka puolelta maailmaa maailman toimivimmaksi muuttuvaan kaupunkiin haluaville piti olla tarjolla kohtuuhinaista asumista. Samalla mljardiluokan maankäyttötulot ja toiveet maaseudun ja globaalin köyhyyden jättävistä uusista veronmaksajista veivät kehitystä rivakasti eteenpäin käytännössä ilman kaupunkipoliittisia soraääniä.

Ympärille nousevat nostokurjet ja uusien raidelinjojen tieltä kaatuvat puut virittivät kauhunkouristuksia asukkaissa ja monessa kaupunginosayhdistyksessä, joissa urbanisoivaan havainnekuvapolitiikkaan uskovat kolme-neljäkymppiset sekä viihtyisyytensä ja turvallisuutensa puolesta pelkäävä varttuneempi väki kävi paikallissotiaan.

Liito-orava noteerattiin arvopörssissä nopeasti uudestaan. Muuttuvassa maailmassamme ihmisyksilön nopea pääsy haluamastaan paikasta mielivaltaisista syistä toiseen oli huomattavasti arvokkaampaa, kun asia oli vielä jokunen vuosi sitten juuri päinvastoin.

Arvoja ei sitten kuitenkaan voi syödä

Taantumuksellisen nimbyilyn vastavoima, eli urbaanievankeliumia sosiaalisessa mediassa kaiuttava nuorempi keskiluokka omaksui pyöräilymuotiinsa huomaamattaan myös perinteisiä äärivasemmistolaisia taistelulauseita.

Syntyi outoja arvohybridejä, joissa kolmekymppiset myyntipäälliköt huusivat kuin yhdestä parrasta solvauksia ”äärioikeistolle” jonka ihmisarvon polkemiseksi saatettiin luokitella esimerkiksi punaisia päin ajavan pyörilijän julkinen arvostelu. Natsismiin saattoi syyllistyä, mikäli epäili maahanmuuttoon saattavan liittyä myös ihan käytännön ongelmia.

Ylitsevuotavaisen korrektiuden (poislukien päihteidenkäyttötilanteet), kotitarveviljelyn ja virtsanhajuisten porttikonkien romantisoinnin lisäksi maailmankuvaan astui tarve erinäköisistä naapureista, joista olisi mahdollista peilata omaa edistyksellisyyttään suhteessa tavallisiin ihmisiin. Toki myös unelma sataakolmekymppiä urbaanista puutaloidyllistä ydinkeskustan terassipöhinään kiitävistä pikaratikoista.

Vastuullisuusjohtajien johdolla voitontavoittelun naamioiminen yleiseksi hyväntahtoisuudeksi näytti tuottavan tulosta. Yritykset huomasivat joutuneensa tilanteeseen, jossa poliittisten iskusanojen sisällyttäminen mainontaan olikin jo välttämätöntä ja monet huomasivat kysyntäeetoksen luovan uusia markkinoita.

Näin myös yritykset, tosin omaa voitonpyyntiään, ovat tulleet osallisiksi poliittiseen asennemuokkaukseen.

Tosin esimerkiksi ravintola-alalla sai moni yrittäjä todeta hyvinvointiyhteiskunnan asettamat reunaehdot ja muodikkaan nuorison osatovoiman mahdottomaksi yhtälöksi.

Epäsopivien päättäjien vastustaminen

Arvoliberaaliuttaan kilpailuetunaan mainostava ja median piirissä rankasti yliedustettu mielipide-eliitti keskitti voimansa kenties liikaa tyhmyydentorjunaan ja väärän meritokratian vastustamiseen. Tämä tarkoittaa erilaisen salonkikelvottomuuden ja oppimattomuuden sekä yhteiskunnallisen turhautumisen järjestäytymistä ja kanavoitumista osaksi päätöksentekojärjestelmää.

Sama asia, joka on erottamaton osa vasemmiston historiaa ja DNA:ta on muuttunut poliittisen muutoksen vastustamiseksi. Ja kun periaatteet ovat katoavan kansanperinteen vankina, proletaaria on haettu kissojen ja koirien kanssa. Huonolla menestyksellä.

Tilalle on etsitty (ja tarpeen vaatiessa keksitty) sorrettuja vähemmistöjä. Sorretuksi ja yhteiskunnassa väärin kohdelluksi ja siten yhteiskunnan korvausvelvollisuuden piiriin oikeutetuksi voi itsensä kokea esimerkiksi jokainen, joka saa vähän vähemmän palkkaa kuin joku muu.

Nykyaikainen sosialismi on epäjohdonmukaisuudessaan pelottavaa poliittista populismia.

Sen ainoan oikean populismin viholliskuvan tarjoamiin liikkumattomiin maaleihin ampuminen on ollut mielipide-eliitille houkuttelevan helppoa, joten vertaishyväksynnän kärttäminen mukavuusalueella vei kaiken ajan .

Kestävän talouden muuttumatonta logiikkaa korostava oikeisto vei puolestaan vaalivoiton.

PS. Minkään puolueen vaaliehdokkaat eivät tuntuneet olevan perillä sote-uudistuksen vaikutuksista Helsinkiin. Varsinkin valtuustoon valittujen kannattaa ottaa pikaisesti selvää.

Suomen Tasavallan kansanvaltaisessa hallintojärjestelmässä kunnat ovat käytännössä itsehallintoalueita. Tai ainakin siihen asti, kun kepu ja vasemmisto saavat kuntataloudet romauttavan sote-uudistuksensa maaliin ja vie niiltä melkein kaiken.

Ja sen jälkeen saamme maksaa vielä hiukan lisää veroja, koska maakunnan on saatava lisää rahaa uuden massiivisen maakuntahallinnon ja sosiaali- ja terveyspalvelubyrokratian palkkoihin. Ja sairaaloihin, jotka se vie kunnilta ja kuntayhtymiltä.

Toinen merkittävä tavoite on tietysti sosialisoida yksityiset terveydenhuoltopalvelut. Kun useammassakin kunnassa ja kuntayhtymässä hoitaa terveydenhuoltoa yritys valitettavan hyvin ja tehokkaasti. Ei sosiaali- ja terveyspalvelujen kuulu hyvinvointiyhteiskunnassa olla hyviä ja tehokkaita. Niiden tehtävä on haalia mahdollisimman suuri määrä pienipalkkaisia ihmisiä poliitikoille töihin.

Näin kuntavaalien alla voimme luoda katsauksen kuntien päätöksentekoon. Siis ennen kuin sen merkitys kutistuu maakuntauudistuksen myötä useimmissa kunnissa ja kaupungeissa huomattavasti.

Suurissa kaupungeissa, ainakin Helsingissä kaupunginvaltuuston kokoontumiset ovat välillä jonkin marginaalisen asian hiuksia halkovia maratonkokouksia tai vaihtoehtoisesti suurten linjojen ohimarssia seuraava, älypuhelimia tuijottava yleisö. Sata miljoonaa nyt ei ole paljon.

Suurella osalla helsinkiläisistä ei ole minkäänlaista käsitystä päätöksenteon prosesseista saati omaa asuinympäristöä koskevien muutosten valmistelusta.

Valintarituaalin, eli vaalien jälkeen luotetaan sokeasti päätösten laillisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Eikä juuri muuta mahdollisuutta annetakaan. Asuinympäristöjä ravistavien kaavamuutosten ”osallistaminen” on pakollista teatteria ja valitettavan usein muutokset perustuvat kaavapäätöksiin, jotka voivat olla kymmenien vuosien takaa.

Kaupunkilaisten on kuitenkin hyvä muistaa, että vaaleilla valitut valtuutetut niihin puunkaatolupiin sen viimeisen puumerkin laittavat.

Helsingin kaupunginvaltuusto jakautuu edelleen hyvin selvästi kaikesta parranpärinästä huolimatta oikeistoon ja vasemmistoon. Vaikka kokoomuksella on ollut eniten valtuutettuja, on vasemmistoblokki aina niskan päällä.

Vihreät, demarit ja vasemmistoliitto tavallisesti, nykyisin yhä useammin, yhdistävät voimansa. Usein näyttää pääasiallinen tavoite olevan se perinteinen vasemmiston poliittinen ponnevoima, eli vastustus, varsinaisella asialla ei aina niin suurta roolia ole.

Oikeistoleiri tahtoo pitää luottamus- ja hyvinvointiyhteiskunnassa muutkin kuin polkupyörän pyörät pyörimässä ja pitää yllä realistisia mahdollisuuksia yritystoiminnalle.

Jotta syntyisi markkinoille arvoa, jolla on kysyntää ja jota tuottamaan tarvitaan työntekijöitä. Näin, ja vain näin syntyy yhteiskunnalle verotuloja. Näillä tuloilla rahoitetaan mm. terveyspalveluja, tarjosi ne sitten yritys, kunta tai valtio.

Näistä tuloista lohkaistaan ylläpito deekuille, vanhuksille, huumeenkäyttäjille, työttömille, sairaille ja muille, jotka eivät arvontuottoon syystä tai toisesta pysyvästi tai tilapäisesti osallistu. Samasta rahasta ammennetaan liksat mm. poliitikoille, sairaanhoitajille, erikoissuunnittelijoille, yliopistotutkijoille, opettajille, apurahataiteilijoille, pääjohtajille, metrokuskeille ja poliiseille.

Vasemmistoleiri katsoo, että keskittämällä päätösvaltaa komiteoille ja poliitikoille sekä lisäämällä aatemotivoitua kontrollia vapaaseen sektoriin saavutetaan tuottavampi, oikeudenmukaisempi ja tosi paljon kivempi hyvinvointi- ja luottamusyhteiskunta. Ja vaikka veronmaksukyky heikkenisi, niin suurituloisia voi verottaa lisää, koska he eivät osallistu talkoisiin.

Suomessa suurituloinen on vähintään 60 000 euroa vuodessa ansaitseva. Tuosta käteen jäävällä osalla ei ainakaan Helsingissä asuva Tesloja ostele. Eikä tätä menoa sitä kolme vuotta vanhaa Skodaakaan.

Ja kun ei muuta maailmanpelastustalkoissa keksitä kuin autojen ja polttoaineen verorasituksen kasvattaminen, niin suurimmalta osalta palkansaajia loppuu autoilu ihan tahtomattakin. Ei ole varaa. Toisaalta nyt jo omilla vähäpäästö-kaistoillaan elvisteleville Tesloille ja maasturimersuille on enemmän tilaa ajella ympyrää maapalloa pelastamassa.

Kolme viidestä ansaitsee vähemmän kuin 30 000 euroa vuodessa. Verovaroista kustannetaan noin 650 000 ihmisen palkka. Tuohon voi lisäksi laskea suurimman osan pääasiallisesti verovaroista kustannetun kolmannen sektorin noin 80 000 työllisestä.

100 000 euroa vuodessa tai enemmän tienaa alle 2% suomalaisista. Vaikka siis heidän palkastaan veisi verottaja 100%, sillä ei katettaisi kuntien alijäämää edes nimeksi. Suorastaan humoristinen oli pääministerin idea kuntaveron progressiosta. Kuntavero on merkittävän progressiivinen jo nyt. Tämä oli siis tietoista vasemmistopropagandaa tai vaihtoehtoisesti tietämättömyyttä. Kumpaakaan ei tietysti mielellään pääministerin suusta kuulisi.

Summattuna siis yksittäisen kansalaisen valinnanvapaus ja ostovoima on alistettava arvontuotosta riippumattomien poliittisten päättäjien käsiin. Koska tulevaisuus. Ja hyvinvointiyhteiskunta.

Hyvänä esimerkkinä toimikoon päätös keskustatunnelista, eli maanlalaisesta kokoojakadusta. Demarit, joilla ennen oli agendassa duunarinkin verorahojen järkevä käyttö, oli valmisteluvaiheessa mukana kannattamassa ratkaisua. Olisi mahdollistanut sujuvan liikenteen ja – kävelykeskustan. Juuri ennen ratkaisevaa äänestystä demarit käänsivät ryhmän setämiesten painostuksesta kelkkansa ja siirtyivät takaisin järkevää kehitystä vastustavaan vasemmistoleiriin ja keskustan liikenteen maan alle siirtämistä verisesti vastustavien vihreiden peesiin. Pääargumenttina oli autoilun lisääntyminen. Minun käsittääkseni tunneli nimenomaan vähentäisi autoliikennettä keskustasta.

Vihervasemmistolaisessa havainnekuvassa puunhalaamispakko on peruutettu. Tilalle on taskuparkkeerattu sokea usko mahdollisimman tiiviissä elementtitalokasassa asumisen hyvää tekevään voimaan. Urbanisaatioevankeliumi on sujuvasti syrjäyttänyt viimeisenkin kaupunkiluonnon säilyttämisen opinkappaleista.

Maailmankorjausoppi käsittää lisäksi taikakeinot kolmannen maailman köyhien elämän muuttamisesta resursseillamme keskiluokkaiseksi.

Itse uskon kansalaisten ja kaupunkilaisten vastuuntuntoon, rehellisyyteen ja mahdollisuuteen tehdä vapaasti asioita vapaassa  tasavallassa ja kaupungissa, jossa on puita ja luonnonrantoja. En millään voi uskoa, että suurin osa suomalaisista ja stadilaisista ei ymmärtäisi parastaan. Tai että joidenkin nykyinen elämäntapa olisi tehtävä mahdollisimman hankalaksi, jotta tulevaisuudessa olisi jollakin kivempaa.

Kaukaisella tulevaisuudella on helppo pelotella, koska siitä ei joudu vastuuseen. Edes siihen kuuluisaan poliittiseen vastuuseen.

Se on populismia puhtaimmillaan.

PS. Kirjoittaja on kokoomuksen kuntavaaliehdokas Helsingissä (273) ja uskoo vapauteen, joka muodostuu joukosta vastuita.

Ajan henkeä ja ehkä median epätoivoista jarrutusta amerikkalaisen pääoman liukastamassa alamäessä on se, että pääministerin juhlamokat, sämpylät ja emmentaalit vastoin parempaa tietoaan kustantanut kansa on ns. raivoissaan.

No, tällaistahan tämä on. Tosikkomainen pääministerinhabitus on suorastaan kerjännyt tätä, mutta eihän Sanna Marin tietenkään tällaista henkilökohtaisesti ansaitse. Nämä ovat tulleet viran mukana, pyytämättä ja yllätyksenä.

On syytä kuitenkin pohtia hiukan asian taustoja. Olisi nimittäin voinut kuvitella, että tällaiset edunsaajalle taloudellisesti merkitsemättömät ja julkisista varoista kustannettavat etuisuudet olisi osattu kammata protokollasta pois. Ihan vaikka iltapäivälehdistöä silmällä pitäen.

Epäilemättä kyse on käytännöllisyydestä; pääministerillä on takuulla sen verran muuta tekemistä, ettei illemmalla tahdo lähikauppareissulle rakoa löytyä. Toisaalta muutkin pesula, ym. -tsupit hoitaa suurehko nais- ja miespalvelijakunta. Ja kuten tiedetään, Whatsappiin on kätevää laittaa kauppalista.

Pääministeri on vähintään täysipäiväinen ja -iltainen kansanpalvelija, joten kyllähän siinä possea tarvitaan. Esimerkiksi vastailemaan kansainvälisen lifestyle-lehdistön ja poliittisten erimielisyyksien motivoimiin hankaliin virkamiestiedusteluihin.

On silti pohdittava vanhan maailman nomenklaturistisia käytäntöjä. Jos on demokratian liukkaita tikapuita pitkin onnistunut kohoamaan kansakunnan tärkeimpien juoksevien asioiden hoitajaksi. Tai – yhtä kaikki – politikoinut itsensä virkalabyrintissa kollegojensa yläpuolelle, niin ansaitsee jostain syystä luksusta ympärilleen. Miksi?

Johtavien poliitikkojen avustaja-armeija – siltä pieneltä osin, kun kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisista palvelusveloista tai hiukan otettaan kansaan menettäneen politiikkatoverin uran pelastamisesta – on ihan ymmärrettävää.

Mutta se, että pitää istua kilometrin tai parin matkat mahdollisimman kalliin auton nahkapenkillä ja istua design- tai antiikkihuonekaluissa ja ihailla arvotaidetta voidakseen ratkoa viheliäisiä ongelmia, ei oikein selity millään järkisyyllä.

Siis muulla, kuin sillä, että ennen vain kuninkaat, keisarit tai yksipuoluejärjestelmän pääsihteerit ja muut rikkaat päättivät muiden asioista, joten oli luonnollisesti kalliit vehkeet ja viiriäisenmunia.

Mutta tällaisina raivokkaan tasa-arvonmetsästyksen ja rahasta piittaamattoman arvopolitikoinnin aikana sopii miettiä yhteiskuntafilosofisia perusteluja sille, miksi päättäjä tarvitsee hirmuisen palkan lisäksi veronmaksajien kustantamaa luksusta?

Kovasti on ihmetelty Facebookin pääkonttorilla, kun mittarit kilkattaa myyntiennätyksiä paikasta, josta joka kolmas digityöntekijä on edes kuullut. Tämmönen Finland. Onko se lähellä Ukrainaa? Joku meno siellä on, koska sensurointipyyntöjä tulee enemmän kuin koko Euroopasta yhteensä.

Ai siellä onkin vaalit! No se.

Hallituksen kokoontumiskiellot ovat estäneet vaalikampanjoinnin kaduilla ja toreilla. Paikallishallintoon tahtovat ovat joutuneet turvautumaan internetiin saadakseen itsensä ja erityisen sopivat ominaisuutensa esille valittaessa kuntiin ja kaupunkeihin valtuustoja. Erityisesti vanhempiin ihmisiin äänestysvauhtia saadakseen mainostaa joku itseään myös siinä paperisessa sanomalehdessä, jos joku muistaa.

Demokratian toteutumisen jonkinlaisena uhkana on pidetty sitä, että esimerkiksi pääkaupungin kaduilla ei tungeksi A6-kokoisia neliväriesitteitä itsestään jakavia vaaliehdokkaita. Eikä pienistä mökeistä ja teltoista, jossa poliittista hurmosta poljetaan kansaan kylmän kahvin ja kuuman debatin avulla. Ja kertomalla värikkäästi siitä, kuinka tuon viereisen teltan puolue leikkasi pässiltä kiveksetkin. Kun me ollaan ihmisen, eli sinun puolella ja nuo kaikki muut sinua vastaan. Ja näin meidän kesken on tuo Keijokin, vaikka meidän puolueessa ehdolla onkin.

On pohdittu Amerikan viime aikaisten varottavien esimerkkien valossa, kuinka demokratia saattaa pettää ihan demokratian keinoin. Kun ihmisille sanotaan, että minun puolue on oikeassa ja minä ehdokkaana niistäkin eniten oikeassa, niin sehän on fake news, eli valeuutinen. Mistä sen voi tietää tavallinen ihminen, joka käy töissä, mökillä ja marketissa. Kun netti pursuaa väärää tietoa eikä sitä erota kuin Ylen ajankohtaistoimitus. Nyt kun Hesarin luottopakki Saska Saarikoskikin on lipsahtanut pimeälle puolelle.

Hyvin vaikeaa on tavallisen ihmisen erottaa mikä on totta ja mikä valhetta.

Kun tolkutetaan, että veronkorotukset vähentävät ihmisten käytössä olevaa rahaa. Eihän se pidä paikkaansa kuin hyvätuloisten kohdalla, jotka haluavat pitää vähäosaisille kuuluvat rahat!

Tai että velkaa pitää ottaa satoja miljardeja euroja, jotta voidaan pitää koulut auki ja mummolle terveyskeskus alle 180 kilometrin päässä.

Veronmaksu on ihmisen parasta aikaa ja siitä maksetaan sairaanhoitajien pienet palkat ja pidetään yllä aivan liian pieniä poliisivoimia. Amerikkalaiset hävittäjätkin mennään ja ostetaan tuhansilla miljardeilla, ajatelkaa kuinka monta piikitystilaa sillä perustaisi, kuinka monta rollaattoria ostaisi tai homekouluja korjaisi. Kuntoportaista puhumattakaan.

Yksi hyvä ratkaisu erottamaan oikea väärästä on kuitenkin keksitty. Se on vaalikone.

Sinne voi mennä itse vastaamaan samoihin kysymyksiin kuin ehdokkaat ja siten automatisoidusti saada selville henkilö, jota olisi syytä äänestää.

Kysymyksillä pyritään kattamaan laajasti kunnallisen pätöksenteon kenttää ja saada eri poliittisia suuntauksia edustavien mielipide-erot selville. Erityisen demokraattinen on tietysti suosittu Ylen vaalikone, joka on tehty demokraattisesti valitun, eli kansan valitseman hallintoneuvoston valvonnassa työskentelevien demokraattisen toimitushenkilöstön toimesta oikeusvaltioperiaatetta kunnioittaen.

Alla olevat esimerkit eivät tietenkään ole Ylen vaalikoneesta, vaan ne ovat yksilöinnin vaikeuttamiseksi koottu useista vaalikonelähteistä:

”Onko mielestäsi hirmu tyhmää olla korottamatta veroja, jos kuntasi joutuu myymään vanhainkotinsa rikkaan kuntosaliksi?” A) Hirmu tyhmää B) Melko tyhmää C) Rikkaalla pitää olla kuntosali

”Edellinen hallitus leikkasi koulutuksesta. Pitääkö mielestäsi veroja korottaa, jotta lapsesi voisi aloittaa koulunkäynnin?” A) Erittäin pitäisi B) Pitäisi C) Veroja ei pidä korottaa vaan perustaa yksityiskouluja

”Euroopan Unioni kärsii koronapandemiasta, jonka 750 miljardin euron hengenpelastuspakettiin osallistuu Suomikin. Olisiko mielestäsi oikein, että espanjalaisilla lapsiperheillä ei olisi varaa tulla lomamatkalle Suomeen ja käydä Retretissä ja Puuhamaassa, jotka menisivät konkurssiin ja ainakin 50 työpaikkaa menetettäisiin ja pienillä paikkakunnilla saattaisivat lapset joutua koulukiusatuiksi vanhempien työttömyyden vuoksi? A) Ei ole yhtään oikein B) Ei oikein ole oikein C) Ihan oikein

”Ilmastonmuutos on ongelma. Pitäisikö ongelman ratkaisu antaa pelkästään yksityisille yrityksille vai pyrkiä ratkaisemaan se demokraattisesti valittujen poliitikkojen ja välttämättömien veronkorotusten avulla?” A) Yritykset maksimoivat voittonsa ja vievät rahat veroparatiisiin B) Demokraattinen ratkaisu on parempi C) Veroja pitää korottaa, koska muuten maapallosta tulee asumiskelvoton.

Ja niin edelleen. Sitten törähtää kolmen vartin knoppiaskartelun päätteeksi yksi ehdokas yli muiden ja pari vaihtoehtoa, jos sattuu vaikka väärä sukupuoli.

Ja Bogotassa, Kuala Lumpurissa sekä Wienissä eletään niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vaikka pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kohtalo on jälleen vaakalaudalla.

Avaan Facebookin ja antaudun vuolaaseen, mutta hyvin kohdistettuun vaalimainostulvaan.

”Tässä kuvassa olen taas kuten melkein joka päivä menossa Oodiin polkupyörällä. Suhtaudun kulman nisteihin rakastavasti koska ihmisarvo on jakelematon. Ja vaikka en tässä nyt sitä erityisesti halua nostaa esiin, niin olen Greenpeacen kuukausilahjoittaja.”

”Olen tavallisen ihmisen asialla ja vastustan näitä muiden puolueiden teennäisiä itsekorostajia. Ja verot annetaan ulkomaalaisille ja mitä se jää, kiikutetaan höyryävien lihapatojen äääressä istuvien euroopan unionin tyhjäntoimittajien tärvättäväksi. Tästä pitää tehdä loppu myös täällä Tölvänperällä! Tölvänperä takaisin alkuperäisille kolmelle tölvänperäläiselle!”

Demokratian juhlaa.

Kaupungin paperinmakuisesta informaatioviidakosta löytyy paljon erilaisia julistuksia ja iskulauseita milloin mistäkin tärkeästä. Internettiä on tuhlattu säästämättä sisäpiirin hallintokieltä ja modernia konsulttislangia pursuaviin näkyihin ja visioihin.

Muiden muassa Helsingin merellisestä strategiasta ei tule juuri muuta mieleen kuin pari vuotta sitten kovalla metelillä lanseeratut vuokra-soutuveneet.

Stadi on leimallisesti rannikkokaupunki. Helsingin niemeä ympäröi yhdeksi maailman kauneimmista aiheellisesti väitetystä saaristoista. Saaristoluonto on tuttu ja tärkeä rannoilla asuville tai ulkoileville sekä veneilijöille. Ei-veneilevälle kaupunkilaisille saaristo on esillä ainakin kaupunginosien nimissä. Lauttasaari, Lehtisaari, Kuusisaari, Jätkäsaari, Hernesaari, Vuosaari, Korkeasaari, Kulosaari, Seurasaari. Ja saaria ne ovat Skatta, Laajasalo ja Santahaminakin.

Ja jos botskilla lähtee itään tai länteen, saaria riittää lukematon määrä ihmeteltäväksi, varsinkin nyt, kun Puolustusvoimat on yksinoikeudestaan niistä suureen osaan luopunut.

Kun katsoo karttaa (kts. kuva), niin ensimmäisenä tulee mieleen mahdollisuudet säännöllisten joukkoliikenneyhteyksien järjestämiseen vesireiteille. Karttaa katsomalla havaitsee nopeasti ne lyömättömät mahdollisuudet yhdistää kaupunginosia toisiinsa. Ja joo, talvi on välillä, mutta liikennöi stadi Suomenlinnaankin säännöllisesti.

Ankara asuntorakentaminen jyllää Helsingin rannoilla. Ja kun saaristossa ollaan, niin maayhteyksien kautta saatetaan joutua kiertämään kaukaakin, jotta pääsisi kivenheiton verran salmen yli toiseen saareen tai mantereelle. Keskustan itäpuolella Kruunuvuoren seudun uudet kerrostalokeskittymät on osin myyty siltayhteydellä Hakaniemeen. Helsingin kunnianhimoista asutuspolitiikkaa mukaillen on asukkaiden matkaa Hakaniemeen päätetty lyhentää sillalla. 350 miljoonaa euroa veronmaksajille kustantavaa siltaa pitkin pääsee kävellen, raitiovaunulla ja polkupyörällä. Autoliikennettä ei sillalle jostain syystä kelpuuteta, mutta kai se on hyvä niin. Niillä joutaa kiertää. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi uudet ratikkakiskot vedetty suoraan rautatieasemalle, mutta näin höpökkääseen toteutukseen ei sentään lähdetty.

Kun taas katsotaan karttaa, niin tulee mieleen monta asiaa. Ihan ensimmäiseksi ei tulisi mieleen rakentaa Kruunuvuorenselän yli siltaa. Sen sijaan lauttayhteydet olisivat luontevinta joukkoliikennettä yhdistämään saaria ja niemiä toisiinsa. Päästöttömillä sähkölautoilla yhteydet olisivat vaihtelevillakin reiteillä noin kymmenen kertaa halvemmat kuin vaikkapa tämä siltayhteys. Fillari kulkee hyvin lautalla mukana. Enkä jaksa uskoa siihenkään, että ihan kaikki lähtevät arktiseen viimaan taittamaan talvista työmatkaansa korkealle sillalle.

Kartalta voi kukin katsoa mihin kaikkiin paikkoihin lautta tarjoaisi helpoimman ja nopeimman yhteyden. Siis Kauppatorin lisäksi. Voisi vaikka ajella Lauttasaaresta Vuosaareen pelaaman golfia.

Liikenteen nopea sähköistyminen tuntuu yllättäneen jopa yleensä tanakassa etunojassa olevat konsultit, mutta myös yltiöedistyksellisenä mielellään esiintyvän kaupunginvaltuuston.

Ikivanhoihin kaavapäätöksiin nojaten tahdotaan väkisin riistää mahdollisuudet olla esimerkiksi etulinjassa hyödyntämässä lähitulevaisuuden kestävintä logistiikkamuotoa, eli sähköistä lentämistä pystyttämällä lähiö Malmin lentoasemalle. Tai kurittamalla saaristoluontoa ja rikkomalla avoin merimaisema betonilla ja raudalla.

Minusta tämä on paitsi kovin vanhanaikaista, niin myös perin taantumuksellista.

Oma lukunsa tulevaisuudessa todennäköisesti erehdyksenä pidetyistä hankkeista on vallata läntisessä saaristossa rakennusalaa valtavilla merentäytöillä. Lauttasaareen lännessä kiinnittyvään Koivusaareen on metronkin kannalta järkevää rakentaa, mutta moninkertaistamalla rakennusala kokoamalla sen ympärille täyttömaasta tekosaari on liioiteltua ja rasittaa kohtuuttomasti meriluontoa. Ympäristöluvat ovat vielä haussa, joten saattaa vielä ns. muuttua hovissa.

Helsingistä kun ei myöskään kaavavaranto ihan heti lopu kesken.

PS. Tämä voimassa olevan yleiskaavan (2016) selostus kannattaa käydä läpi. Osa yltiöpäisimmistä suunnitelmista on jo torpattu oikeusasteissa ja maailmakin on muuttunut aika paljon. Saattaisi kaivata uutta arviointia.

PS2 Ai niin, numeroni on kuntavaaleissa 273. Saa äänestää jos tahtoo. Valtuusto päättää mm. kaavoista ja yritän edustaa kaupunkilaisjärkeä päätöksenteossa. Kohtuullisen asumisviihtyisyyden ja verorahojen perään katsominen ei ole nimbyilyä.