Politiikka – kaikkien aatteiden yhteinen kupla

Politiikassa eletään vakiintuneiden käytäntöjen, käyttäytymismuodin ja keskinäisen kielen mudostamassa kuplassa. Ihan siinä kuin jääkiekkoihmiset, muodin parissa työskentelevät tai vaikkapa sosiaalipolitiikan tutkimusta työkseen harrastavat.

Suurissa yrityksissä eletään kuplissa, joita kuulee myös yrityskulttuureiksi kutsuttavan. Yritysmaailma poikkeaa politiikasta monin tavoin, mutta etenkin siten, että pomoja ei valita kuplan ulkopuolisella suljetulla lippuäänestyksellä.

Demokratian eteen pyyteettä henkilökohtaisen kapasiteettinsa uhraaminen edellyttää muutakin, kuin jonkin puolueen paikallispäälliköiden, puheenjohtajan, puoluehalllituksen ja joskus jopa puoluevaltuuston vakuuttamisen. Poliittisen ravintoketjun yläpäähän pääsy edellyttää vaivaa parhaimmillaan tuhansilta ja suurelta osin tuntemattomilta ihmisiltä.

Pitää ihan ensin saada ääniä vaaleissa. Se taas onnistuu, kun kykenee mahdollisimman monelle viestimään omista kyvyistä ja mahdollisuuksista, mutta ennen kaikkea halusta edistää juuri sen yhden äänestäjän asemaa suhteessa muihin.

Tämä onkin se hankala vaihe. Ja vaikkapa kansanedustajien kohdalla pahinta on se, että kansanmiellyttämiskiertueen on onnistuttava neljän vuoden välein, jotta vihreä oksa ei katkea.

Vaalien alla jalkautuvat kansan pariin eduskunnassa jatkoon pyrkivät ja sieltä heitä pudottamaan pyrkivät uudet halukkaat. Puoletoimistot jakavat valmiita iskulauseita käytettäväksi somessa ja kotiseudun palloseuran vuosijuhlissa.

Joillakin valiokunta- ja hallintoneuvostoammattilaisilla on aika ajoin vaikeuksia, koska politiikan kuplasta ei näe ulos.

Sisään näkee, mutta sisällä olevat näkevät itsensä ja korkeintaan kanssavaikuttajat. Iltapalojen ja kokkareiden (cocktail-kutsujen) hitaasti muuttamaa poskipäiden värisävyä ei itse peilistä huomaa. Taksilla ulkomaailmaan neljän vuoden päästä saapuva saattaa yllätyksekseen havaita, ettei nuorisoseuran tai työväenyhdistyksen väki näytä ymmärtävän selvää puhetta. Ainakaan selvänä.

Ei, koska heidän käyttäytymismuotinsa ja puheenpartensa määrittyvät toisissa piireissä. Valtamedian uskollinen uutsiraportointi niin ikään kuplan kielellä ei auta pääsemään aaltopituudelle.

Politiikassa aatteella on erityinen virka.  Se on sekavista abstraktioista ja vapaasti tulkitusta historiasta rakentuva apparaatti, jolla perustellaan järkevän oloisten ihmisten perustelemattoman oloiset taktiset poliittiset liikkeet. Manööverit ovatkin yleisimmin vastareaktioita poliittisen kilpailijan aloitteisiin.

Aatteita tarvitaan, koska vallasta eivät kilpaile kansallisuudet, suvut, sukupuolet tai etniset ryhmät. Demokratiakuplan happi on kollegan erilainen aate, eli arvot. Arvot mahdollistavat myös hienovaraisen viittaamisen omista poikkeavia arvoja tunnustavien kollegojen henkiseen kapasiteettiin. Se on retorista väkivaltaa, joka on pelissä sallittua.

Perinteisesti puoluekentän laidoilla on korostunut aatteen merkitys. Eli joku voisi sanoa, että mitä vähemmän tarvetta, sen enemmän aatetta. Tosin on sanottava, että kartalla keskemmälle siirryttäessä pitää turvautua lähteisiin tai historioitsijoihin, jotta edes jonkinlaista savitaulua kykenisi hahmottamaan.

Aatteellisista säikeistä laaditut ja yli maailmojen ulottuvat suuret teemat humisevat hyväksyvästi raflaavien lausuntojen yllä. Julistuksissa kuuluu arkipäivän haasteet ylittävä usko omaan erinomaisuuteen ihmisten valittuna. Arjen logiikasta ja jopa politiikan ulottovuuksista karkaaviin tarinoihin vastaa metsä juuri niinkuin halutaankin.

Maailman- ja kansantalouden järjestystä alati muuttamaan pyrkivän poliitikon arkipäivän logiikasta piittaamaton räiskintä ylittää ärsytyskynnyksen ja alkaa kaikua saleissa, kammareissa ja sosiaalisen median hirttokukkuloilla.

Kuten on tarkoituskin. Kuplassa on kuitenkin turvassa ja brändinmukainen tehoilu on tarkoitettu oman kantaravintolan diggaripiirille ja muulle tukiposselle. Ja tietysti kuplan seurapiiritoimittajille (so. poliittinen toimittaja)

Mihinkään asiayhteyteen kiinnittymätön mediaisku pyrkii yleensä erottamaan ja syyllistämään joukon, joka tuottamuksellisesti pyrkii estämään jonkun toisen porukan hyvinvointia. Esimerkkeinä köyhät ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevat, maahanmuuttajat, varakkaat, oikeistolaiset, maanviljelijät, yrittäjät, autoilijat, pyöräilijät, keskuspuiston säilyttäjät, vasemmistolaiset, lentoharrastajat, nimbyt ja islamofobit. Ei taida kuitenkaan olla luterofobeja. No, varmaan kohta on.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta politiikan huoltoporras osaa tarkoin laskea miten usein vähän päättömän oloiset ulostulot vaikuttavat. Parhaimmissa piireissä älyttömän tuntuisen remakoinnin shokkivaikutus ja pitkään koliseva häntä on mallinnettu matemaattisesti palvelemaan tarkoin harkittua tarkoitusta.

Mikä tahansa demagoginen idiotismi kuitataan kuuluisalla disclaimerilla:

Halusin vain herättää keskustelua.

Normaali

Suomessa on liikaa huonoa johtajuutta

Politiikan suuret tarinat ovat aina edellyttäneet johtajuuden mystifiointia. Erityisen sopivat ja puhkilahjakkaat yksilöt saavat aikaan yhteiskunnallisia muutoksia, jotka ilman heitä olisivat jääneet toteutumatta. Muutama olisi saanut ehkä jäädäkin.

Suomalaisessa johtamiskulttuurissa on paljon toivomisen varaa. Niin yrityksissä kuin muissakin yhteisöissä voi edelleen kohdata vanhakantaista asemavalta-identiteettiin perustuvaa johtamista.

Johtajat ovat viisaampia kuin muut yhteensä

Joskus näyttää siltä, että johtajan asema ja titteli koetaan vääjäämättömäksi seuraukseksi omasta erinomaisuudesta suhteessa toisiin. Johtavaan asemaan korotetut saattavat ryhtyä uskomaan olevansa johtamassaan organisaatiossa viisaampia kuin muut yhteensä. Ja kun näin ei voi olla, niin sellaista pyritään esittämään.

Juuri tämä ilmiö hankaloittaa esimerkiksi poliitiikan johtamista. Kansalaisten luottamus poliitikkoihin perustuu käytännössä pelkästään – luottamukseen. Tämä puolestaan edellyttää uskoa luottamuksen kohteen riittävään osaamiseen annetuissa tehtävissä. Poliitikon tärkein ominaisuus onkin uskottavuus. Uskottavuus puolestaan syntyy sujuvalta vaikuttavasta esiintymisestä; politiikassa puutteellisesti itseään ilmaiseva jää yleensä taustajoukkoihin. Sujuva esiintyminen ei välttämättä heijasta osaamista.

Nykyään voi havaita joidenkin johtavien poliitikkojen kohdalla syntyneen kuilua osaamisen ja mielikuvan väliin. Arvo- ja ilmiöpohjainen politikointi on johtanut tilanteeseen, jossa minimaalisen pienellä kannatuserolla valtaan noussut hallituskoalitio on siekailematta ryhtynyt oikomaan vanhan maailman päätöksiä (edellinen hallitus) ja puutteellisesta tulevaisuusymmärryksestä johtuvia vääristymiä yhteiskunnassa.

Maailman kunnianhimoisimmat päästötavoitteet

Hallitus on sitouttanut suomalaiset poliittisen kunnianhimonsa ajamana maailman kunnianhimoisimpiin päästötavoitteisiin.

Heikointa mahdollista johtajuutta on julistaa yksilöityjä strategisia tavoitteita ilman selvää käsitystä siitä miten, kenen toimesta ja kenen resursseilla ne toteutetaan. Amatöörimäiset tulkinnat erilaisista tulevaisuudenuhkista ja ensi viikolla tehtävistä pakollisista elämäntapakorjauksista usein melko kokemattomien poliitikkojen suulla herättävät luonnollisesti kysymyksiä, joihin ei usein katsota tarpeelliseksi vastata.

Poliittinen johtaminen mielletään usein rohkeiden julistusten ja kohauttavien yhteiskunnallisten avausten tekemisenä. Käytäntöönpano ja vastuu seurauksista kuuluu muille. Poliittisen pääoman suojana on vähitellen osaaviksi kehittyneet puoluekoneistot. Joillakin paremmat ja toisilla vähän amatöörimäisemmät. Olemme nähneet intoa ja aatteen paloa, mutta myös myötähäpeää herättäviä esiintymisiä ja lausuntoja.

Lainsäädännön pohjana ilmastonmuutoksen hillinnässä ovat riehakkaat visiot ja – polittiset tavoitteet. Taantumusta vastaan taistellaan ja tiedetään, että rivikansalainen ei parastaan ymmärrä.

Markkinatalous kykenee hillitsemään ilmastonmuutoksen – jos sen annetaan se tehdä

Itse keksityt ilmastotavoitteet voi jo nyt todeta ylimitoitetuiksi. Kun ydinvoima ei ole vaihtoehto, joudutaan tavoitteet täyttämään käytössä olevilla keinoilla. Helpoin ja oikeastaan ainoa konsti on liikenteen päästöjen radikaali vähentäminen. Käytännön- ja poliittinen kärpänen yhdellä litsarilla: Piittaamattomat autoilijat pannaan lisäverolle.

Eli poliittinen kunnianhimo repii tulokset vanhaa vasemmistolaista kielikuvaa lainatakseni työmiehen selkänahasta.

Hyvien tavoitteiden polku on kivetty kansanvallan ja taloudellisen toimeliaisuuden pääkalloilla. EU:n velkasirkus päättyy vääjäämättä nouseviin korkoihin joskus. Suomalaisen liike-elämän kyky arvontuottoon on lyöty polvilleen; ehkä tulevaisuuden sosialistisissa ilmastoutopioissa ei rahaa tarvita.

Ilmastonmuutoksen hillintä on usean sukupolven missio. Se on tärkeämpi asia kuin yhdenkään poliitikon ura. Ihminen on selviytynyt kekseliäisyyttään tähänkin asti, ja tulee selviytymään jatkossakin. Meissä on ahkeria, älykkäitä, kivoja, toimialiaita, uneliaita, yksinkertaisia, laiskoja ja kettumaisia. Tällä työnjaolla pärjätään jakossakin. Selviämisen dynamiikkaan kuuluu erottamattomana vapaa markkinatalous, joka perustuu ihmisen luontaiselle pyrkimykselle parempaan. Joku sitä ahneudeksikin kutsuu.

Kehruu-Jennyä tai Macintosh-tietokonetta ei keksitty komiteoissa. Vähemmän maapallon resursseja tarvitsevan energiateknologian murros ei synny poliittisen pyrkyryyden sivutuotteena. Politiikkavetoinen talous pyrkii lisäämään kontrollia kapitalismista ja markkinataloudesta, mutta ei kykene korvaamaan sitä, mitä kasvavan verorasituksen takia jää keksimättä ja tekemättä. Ei vaikka hallitus määräisi kaikille univormun ja sallisi vain pyöräilyn.

Markkinatalous kehittää tarpeellisen teknologian ja pelastaa maapallon ihmiselle. Ei se, että kaikki valta keskitetään toisten verorahoilla elävien happamien ihmisten komiteoihin.

Poliittisessa retoriikassa totalitaristisia sävyjä

Yhteiskunnalliset tavoitteet perustellaan sitkeästi elinolojen parantumisella. Nykyisin ei niin kovin tarkasti eritellä kenen elinoloista on kyse. Ikäviä piirteitä huonoksi todistetuista totalitaristisista kokeiluista leijuu tämän päivän poliittisten johtajien retoriikassa enemmän kuin tarpeeksi. Kun ensin on hirttäydytty velvoittaviin päätöksiin ja infrastruktuurin muuttaminen ei olekaan niin helppoa, kuin pikku punaviineissä kirjoitetussa abstraktioilla leikittelevässä palopuheessa, niin on otettava sieltä mistä poliittisten päätösten avulla saa.

Aatemotivoidussa taistelussa on kirkas viholliskuva menestyksellisen joukkosuggeroinnin edellytys. Suuret tarinat ylimaallisista vapahtajista, työläisten sortamisesta tai tuottamuksellisesta ilmanpilaamisesta saavat tarttumaan astaloon, kun syyllinen osoitetaan kyllin selvästi.

Keskiluokan tapakulttuuriin pesiydyttyään kulloinenkin poliittinen korrektius vie kanssaihmisiä teilipyörään, sytyttelee kirjarovioita ja perustaa kidutusleirejä kansanvastustajille. Siis johtajien poliittisen harvainvallan uhkaajille. Vaikka se vähän karskilta kenties tuntuukin, niin nämä suurilla tarinoilla motivoidut veronkorotukset ovat ihan samaa sukua.

Saastunut kaivo

Maailma kärsii näinä medioiden ylivallan aikoina korostetusti muun muassa viruspandemiasta. Asiallisia ja myös pelkästään poliittisia tarkoitusperiä palvelee jatkuvasti käsillä oleva kuvasto mistä tahansa kärsivästä maailmankolkasta.

Logiikka kulkee osapuilleen näin: Maailman äärissä pienen kylän kaivo saastuu. Lapset juovat siitä ja sairastuvat. Uutisissa lähikuvaa kärsivistä lapsista. Meillä puolestaan on hallittu infrastruktuuri, joka varmistaa pääsääntöisesti puhtaan juomaveden. Koemme epämääräistä syyllisyyttä. Poliitikko ryntää vaatimaan juomavettä verolle, koska olemme sen jotenkin jollekin velkaa. Rahat puolestaan tarvitaan julkisen sektorin palkkoihin ja muihin Euroopan suurimman julkisen hallinnon juokseviin menoihin.

Voimakkaalle tasa-arvoliikehdinnälle on aina ollut tyypillistä fanaattinen johtajanpalvonta, mikä on tietysti lähtökohtaisesti ydinideologian vastaista. Nämä jonkinlaista hyväntahtoista kollektivismia ajaneet vapautusliikkeet ovat poikkeuksetta johtaneet suvaitsemattomaan totalitarismiin ja tyrannioihin.

Ihmiset ovat varsinkin vähän yllytettyinä taipuvaisia uskomaan itsestään liikoja. Ja ihmisiä ne ovat suuret poliittiset johtajatkin, vaikka ei aina uskoisi.

Suomessakin on alaa vallannut suuri tarina pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, joka on saavuttanut viisaiden poliittisten valintojen ja etevien poliittisten johtajien myötä ikiliikkujamaisen vaurauden. Se kuitenkin jakautuu epätasaisesti, mikä puolestaan johtuu väärien aatteiden palvonnasta ja vääristä poliittisista valinnoista.

Taloudellinen tasa-arvo luonnollisesti edellyttää vaurauden ottamisen joltakin pois ja sen antamisen sille, jolla sitä on vähemmän. Hyvinvointisuomessa yllättää päivittäin aggressiivinen poliittinen mantra, jonka mukaan vähäosaisuus on yhteiskunnassamme hälyttävällä tasolla.

Maassa, jossa veroaste on maailman huippua, julkiset menot eurooppalaista ennätystasoa ja palkkaverotuksessa jyrkkä progressio. Maassa, jossa kansantalous ei juurikaan kasva, mutta sosiaalimenot sitäkin kiivaammin.

Suuret tarinat ja poliittinen valtataistelu asettavat vapaan sektorin arvontuotolle jatkuvasti lisää vaikeuttavia reunaehtoja. Muotiagenda korostaa tasa-arvoa ja yhteisen hyvän mitta on arvonlisän kasvava ulosmittaaminen vastikkeettomaan hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Kansantalous huutaa menestyviä vientiyrityksiä, mutta riskinottaja ei saa vaurastua

Suomeen pitäisi perustaa menestyviä vientiyrityksiä, mutta riskinottajat eivät saisi vaurastua. Ehkä todella on parempi siirtyä pikaisesti suunnitelmatalouteen.

Markkinatalous perustuu velalle, investoinnille ja ennen kaikkea rohkealle omavastuulle. Tyytyväisyytemme omalla työllä saavutettuun vaurauteemme on uutteran poliittisen propagandan myötä onnistuttu muuttamaan synnintunnoksi. Markkinatalouden mekanismin mahdollistava köyhyydenpoisto on siis nykyään – väärin.

Hallitus sai ilmiöjohtamisensa tueksi tuurilla syliinsä pandemiamiljardit, jotka mahdollistavat reuhakkaan tulonsiirtopopulismin. Mutta vain hetkeksi. Entä mitä sitten? Nostetaan tuloveroa, arvonlisäveroa, energiaveroja ja rokotetaan lisää jäljelle jääneitä yrityksiä? Euroopan heikoimpiin lukeutuvassa ostovoimassa ei enää oikein ole mistä ottaa.

Vastuullinenkaan kuluttaminen ei ole mahdollista ilman rahaa.

PS: Julkisen hallinnon käytäntöihin pesiytyneistä nomenklaturistisista piirteistä pulpahtaa viitteitä esiin silloin tällöin. Kunkin suu on tietysti lähempänä kontin suuta, mutta on vaikea ymmärtää miten muiden virkamiesten rahankäyttöä ja laillisuutta valvovan viraston suuripalkkaisella pääjohtajalla saattaa olla noin löyhä moraali verorahojen käytön suhteen. Kertoo valitettavia asioita johtamiskulttuurista. Mutta niin vain tämänkin homman aikasidonnaisuusulottuvuuden perälauta tuli ennen aikojaan vastaan. Heikko johtajuus edistää moraalikatoa ja itsekkyyttä. Puoluejulistuksiin katsomatta.

Normaali

Ylen mediakupla ei puhkea

Näinä ankarina poikkeusaikoina löysi moni itsensä seuraamassa hiihdon arvokisoja televisiosta, vaikka kilpahiihtoon suhtautuisi yleensä ylenkatseisella hymähtelyllä. Sohvalle liimasivat muistot yhtenäiskulttuurin turvallisesta sylistä, samaistuminen urheilijoiden eskapistiseen vapauteen tehdä täysillä omaa juttuaan ja häivähdys vanhasta normaalista.

Yle suoriutuu näistä tehtävistä yleensä kansainvälisenkin mittapuun mukaan erinomaisesti. Mutta siihen se jääkin. Uutislähetyksistä on tullut monotonisia ajankohtaisaiheiden ja uutispalavereihin osallistuvien moraaliposeerauksen sekasikiöitä, joiden kuvituskuvavoittoista kerrontaa tuntuu hyljeksivän välillä juontajatkin.

Urheilun ajankohtaiskuulumisia välittämään keksitty Urheiluruutu konttaa identiteettikriisissään ympyrää. Kantaaottava julistus ja tulosurheilusta raportointi on niin vaikea yhdistelmä, että siitä ei selvitä edes Ylen massiivisilla resursseilla.

Urheilutoimituksen NHL-pelaajien kengännumeroita toisiltaan arvuuttelevat luomutakeltelijat eivät aina saa kiinni ideasta, kun lähdetään koko orkesterilla tekemään yhteiskunnallisesti tärkeästi isoa kuvaa piirisarjan sählyottelusta imatralaiseen voikkasaliin. On lisäksi kielletty sanomasta pelasivatko pojat vai tytöt.

Urheilun ihmettelyn elämäntehtäväkseen valinneille näyttää etujoukon kansansivistystehtävän omaksuminen olevan työlästä.

Markkinataloudessamme on Ylen tehtäväksi tullut jostain syystä olla erityisen epäkaupallinen ja ilmaista avoimesti ylenkatsettaan kaikkeen sellaiseen jossa ”raha puhuu”.

Vai väitättekö, että edes pienen rahan edestä puhuvan ravintoloitsijan vaikeuksia olisi Radio Puheessa porukalla joskus surkuteltu. No ei toki, koska studioon raahattu apurahatutkija riittää kertomaan markkinoiden luovasta tuhosta ja yhteiskunnan tukirahojen tärkeämmistä kohteista.

Pieleen on mennyt, siis yleisön kannalta. Relevanttius toimituspäällikköjen trendipiireissä kusee maksavan yleisön jaloille. Eivätkä maksavat asiakkaat voi äänestää jaloillaan. Kustannus lankeaa, katsoit tai et. Tässä yhteydessä on jälleen ihmeteltävä markkinaparadoksia, jossa verorahoitteinen valtionmedia kilpailee yleisöistä samoilla sisällöillä kuin kaupallinen media. Jonka talousniukkuutta pienillä markkinoilla joudutaan tukemaan – verorahoista.

Malcolm McLaren teki aikoinaan läntiselle maailmalle karhunpalveluksen kun tuotteisti puberteetille ominaisen päämäärättömän kapinoinnin ja vastuuttoman kaljareuhaamisen. Moni näistä ”arvojaan” mainostavista ja rajun elämän pienoismalleja askartelevista keinutuolipunkkareista, joita Ylessäkin hoivataan ymmärtää kuitenkin luonnollisesti sen, että se tahallinen törmäily pienissä piireissä tapahtuu ja on aina tapahtunut ymmärtäväisen yhteiskunnan suojelussa ja tuella. Suuret tunteet ja pienet ihmiset on aina yhtä traaginen yhdistelmä.

Vaikka poliisi onkin sika.

Normaali

Korttelikomiteat ovat jo täällä

Kuntavaalikampanjointi oli jo täydessä käynnissä, kun yhtenä tiistaina vakuutettiin, että vaaleja ei siirretä. Keskiviikona ilmoitettiin, että siirretään pari kuukautta tuonnemmaksi.

Ajattelin ensin luoda gogolmaisen kurkistuksen pääkaupunkimme entistäkin laantuneempaan hyörintään, jossa tukahdutetun pinnan alla tuntuu nousevan myrskypuuskia. Mutta satiirista näytti tulevan niin julmaa, että parempi pysyttäytyä mahdollisimman tarkasti todellisuutta kuvaavassa kerronnassa. Haluan kuitenkin pääni pysyvän kiinni hartioissani.

Tasavallan ja sitä reilun vuosikymmenen rikastuttaneen kansanmedian lyhyestä historiasta olisi ehkä pitänyt voida päätellä minkälaiseen ilmapiiriin kulkutautiahdistus johtaa. Penkan päälle karanneen ikääntyneen miehen raivokas huuto harvoille vastaantulijoille piittaamattomuudesta turvaväleistä ja espoolaisessa marketissa nauraa räkättävä viisihenkinen perhe kolistelemassa irtokarkkiluukkuja. Ja kaikki siltä väliltä. Ja kaiken tämän hillitön paheksunta kaikissa mahdollisissa kansanmedian tarjoamissa ulottuvuuksissa.

Somessa vaaditaan valtiojohdolta radikaaleja toimenpiteitä ja vallankäyttöä, kunnes huudetaan kauhuissaan poliitikkojen polkevan perusoikeuksia. Kansanviisaat ja muut elämää kokeneet kolmekymppiset opastavat väsymättä somelähimmäisiään ainoilla oikeilla olemassaolo-ohjeilla. Hetkessä on ketjussa kuin ketjussa murhanhimo valloillaan.

Vaan kerääkö vai purkaako tämä hillitön eripura paineita? Hyvä kysymys. Tai se, että onko mikään sen kummemmin kuin ennenkään olisi vastaavassa tilanteessa, mutta turhautuneimmat ja riitaisimmat eivät riehuisi satunnaisissa lukupiireissä?

Facebookissa on laajoja julkisia ryhmiä, joihin on luotu omat lakinsa. On kaupunginosaryhmiä, ammattiin ja harrastuksiin liittyviä ja ties mitä. Valtaa käyttävät omien mieltymystensä ja luonnollisesti ainoan oikean elämänkatsomuksensa pohjalta ryhmiä perustaneet ja ns. moderaattoreina toimiva, usein hyvin pieni porukka.

Näin kuntavaalien alla on syytä kiinnittää huomiota vaikkapa kaupunginosaryhmien merkitykseen. On runsaasti viitteitä, jossa nämä korttelikomiteoiden valvonnan alla olevat ryhmät torjuvat epämiellyttäviä tai ylläpitäjien poliittisia näkemyksiä mukailemattomia kommentteja ja postauksia. Törkeyksien ja räikeyksien sensurointi on ymmärrettävää, mutta mielivaltainen politikointi tuhansien, jopa kymmenien tuhansien ihmisten seuraamilla palstoilla on demokratian kannalta hyvin kyseenalainen ilmiö.

Suurien teemaryhmien, kuten kaupunginosaryhmien omistajuus on myös juridisesti mielenkiintoinen kysymys. Jos satun perustamaan kuvitteelliseen kaupunginosaan – vaikkapa uuteen ja nopeasti kasvavaan – facebookryhmän, onko minulla oikeus määritellä ryhmässä julkaistavien käsitysten ja kommenttien poliittinen korrektius myös sanan lievimmässä mielessä?

Lait määrittelevät mikä on sananvapauden suhteen sallittua ja mikä ei, mutta vaikkapa kaupunginosaryhmien ylläpitäjien harrastamaa poliittista diskriminointia ei määrittele mikään muu kuin paikallisdemagogien mielivalta.

Oma lukunsa on palveluntarjoajan humoristisiin sensurointeihin johtanut tekoälyvalvonta, joka ansaitsee ihan oman tarinansa, mutta ehkä tuonnempana.

Olen asunut Kiinan kansantasavallassa. Siellä poliittisen diktatuurin alin valvonta-aste on korttelikomitea. Se on ruohonjuuritason poliittinen kaikuluotain, joka mahdollistaa varhaisen puuttumisen ei-toivottavan ajattelun mahdolliseen leviämiseen. On ikävää ajatella, että tällaista – osittain tiedostamatonta – poliittista kontrollia harjoitetaan somessa yhteiskunnan laillisuusvalvonnan ulkopuolella ja mielivaltaisten normien pohjalta.

Tiedossa on, että joitakin juridisia perusharjoituksia on menossa kyseisen sensurointioikeutuksen suhteen. Itsevaltaisten korttelikomiteoiden sensoreiden asema ja vastuu tulee varmasti lähiaikoina määritellyksi. Tulemme epäilemättä näkemään konflikteja lakiperusteisten oikeuksien ja ”hyvää tarkoittavan” poliittisen diskriminoinnin välillä. Niin Helsingissä kuin Pohjanmaallakin.

Olkaamme nyt sitten kuitenkin onnellisia, että meidän demokratiassamme voi pääministerille pienestä loukkaantunut journalisti vuodattaa mielipahaansa lehtien palstoilla. Ja pääministeri vastaa kärsivällisesti. Ja jopa pahoittelee käytöstään.

Elämme pienessä, mutta tasa-arvoisessa valtiossa, jossa suurimmalle osalle suurin ongelma elämässä tuntuu edelleen olevan naapurin satasen suurempi liksa. (Tunnetaan poliittis-akateemisissa piireissä myös taloudellisena epätasa-arvona.)

Ja tietysti maailman hitain rokotustahti, maailman huonoin terveyshallinto ja idioottimaiset kanssasomettajat.

PS. Kirjoittaja on kuulunut shanghailaiseen ammattiosastoon ja tunnetaan paikallishallinnossa edelleen hammaskarttoja myöten.

Normaali

Somessa raavitaan tikkuja ja välillä syttyy

Etätyöaika näyttää tiivistäneen erilaisten mielipidekuplien sisäilmaa melko tavalla. Politiikassa toimiva huomaa sen siitä, että nokakkain käyty keskustelu vaikkapa nyt poliittisten ryhmien erilaisista näkemyksistä on tavannut olla erimielisyyksistä huolimatta jossain määrin toverillista.

Nyt pikemminkin Twitterissä ja Facebookissa välitettävät käsitykset lipsahtavat helposti poliittista oppositiota kohtaan lähinnä epäselvästi määritellyksi antipatiaksi. Koska vaalit ja yleisö.

Teamsin välityksellä maailmaa katsova näyttää uppoavan usein myös ihan omaan kuplaansa. Tämän voi päätellä kulmikkaista purkauksista, jotka eivät enää rajoitukaan laskelmoivaan politikointiin.

Someaikana tikkujen raapiminen omalla pihalla ei jää omalle pihalle. Pahimmassa tapauksessa paikalle tulee karhuryhmä ja syyttää yrityksestä polttaa naapurin talo. Tilanne mutkistuu, kun paikalle saapuu toisen puolen naapuri, joka väittää antaneensa raapijalle tikut ja vieläpä käskeneensä raapimaan.

Joillakin pihoilla raavitaan innokkaasti takkatikkuja tontin rajoilla. Naapurin soittama karhuryhmä pysäytetään isolla porukalla jo hyvän matkan päässä. Jaetaan puhelinvideoita, joissa selostetaan kuinka taantumuksellinen poliisivaltio uhkaa ihmisoikeuksia.

Pahantahtoinen näsäviisaus on uusi kansallisurheilu, jossa henkilöön menevä mikrohyökkäys tuntuu olevan paras puolustus. Ollaan kuin rivimiehet 30-vuotisessa sodassa; kukaan ei oikein kunnolla tiedä miksi soditaan, mutta vihollisen kimppuun käydään säälittä, vahingoittaakseen, tappaakseen.

Poliittinen atmosfääri on oma lukunsa, kuplan sisäilmaongelmiin on totuttu. Mutta ei tarvitse kuin selata hetken vaikkapa kaupunginosaryhmää, niin huomaa, että jonkin avauksen viattomuudesta tai aiheesta huolimatta viimeistään kolmas kommentti on tarkoitettu satuttaamaan jotakuta.

Kukin tyylillään, enkä jaksa uskoa, että ennen oli viisaammin.

Somesta päätellen näyttäää suurin puute olevan edelleen siitä mitä eniten tarvittaisi.

Se on suhteellisuudentaju.

Normaali

Kävelyopetusta tyhmälle veronmaksajalle

Viherpesu, eli asioiden kuorruttaminen trendinmukaisella tekovastuullisuudella on jo business as usual. Sporttiketjusta ostetussa kuttaperkkatakissa roikkuu kymmenen lappua, jossa todistellaan kestävää tuotantoketjua ja sanoudutaan jyrkästi irti kaikesta siitä, mitä nykypäivän hyvinsyönyt 35-vuotias toimistotyöntekijä voisi pitää ikävänä. Sitten on vielä yksi lappunen, joka julistaa, että muut lappuset on tehty kolmesti kierrätetystä uusiopaperista.

Ja mitä enemmän globaalia kivuutta on saatu ympättyä miljoonilla brändiin, sen enemmän kuttaperkkaparkasta voi pyytää fyrkkaa. Ja kauppa käy.

Mikäpä siinä, ei anekaupassa mitään vikaa ole, jos siitä tulee itselle parempi olo. Siis silloin, kun naapurin kalliimpia lastenvaunuja hangessa työntävä kotiäiti tulee vastaan halvemmassa kuttaperkkaparkassa.

Uusin keksintö tässä rehellisen junttiuden maassa on viestintä.

Kun esimerkiksi Postissa ei keksitty, miten saataisiin kirjeet osoitteisiin ja paketit osumaan edes talousalueen tarkkuudella, niin päätettiin panostaa viestintään.

Heippa kato jos sun päkitsi menee wrong ädressiin niin sä voit ajatella ei oumagaad toi posti ei kyl saa niinku tyyliin mitään juttui tehtyy oikein niin mä sanon sulle että just a minit meidän jengi tuo sun päkitsin alle oomin yhteen mestaan joka selviää täs ihan lähiaikoina joten just tsillaa ja venaa sä tilaat mä tuon!”

Ei voi ällistynyt paljasnilkkakaan muuta kuin jäädä hämmästyneenä odottamaan milloin apsi kilauttaa zalandojen saapumisen marketin yllätysluukkuun.

Postissa juhlitaan koko kaistan levydellä miten tää siis osuu ja uppoo.

Sitten lyötiin taas uusia pohjia pöytään. Alimmillekin virkaportaille pudonneista muistioista on saattanut ajatuksella voida lukea, että olisi hyvä lohkoa jotain pientä veronmaksajien rahoista myös kävelyyn. Koska pyöräilyyn sitä on niin surutta lapioitu, että vastuuntuntoisimpia hävettää.

No, avustuksia kaikkiin kivoihin liikenneideoihin jakavat Traficom (Os. Liikenne- ja viestintävirasto) katsoi tarpeelliseksi lähteä ilon kautta osarahoittamaan Helsingin Seudun Ympäristöpalvelujen (HSY) Ilmastoinfon hanketta Dallaus for Dummies.

HSY:n mukaan markkinointikeinoksi on valittu ”karnevalisointi”, jossa huomion herättämiseksi asetelma ikään kuin käännetään ja kävely esitetään ”opiskeltavana” asiana ja tyylikysymyksenä. Graafista ilmettä ryyditetään vanhalla Monty Python -klassikkosketsillä ”Ministry of Silly Walks”, jonka perimmäinen iva on ilmeisesti mennyt jonkin verran yli muodikkaan kampaamoleikkauksen.

Sketsissä nimenomaisesti pilkataan hallinnon pyrkimystä omia ja määritellä mitä merkityksettömämpiä asioita ja työllistää niillä itseään. Jotenkin en kokemukseen perustuen jaksa uskoa, että tässä olisi kyseessä jo toisen asteen ironia. Ja voi tietysti olla, että tämän innoittamana ryhdytään housut kintuissa niin väittämään. Mutta siitä tulee väistämättä lost battle.

Toisaalta samasta kassasta on päätetty nakata muutama kymppitonni myös joukkoliikenteen matkustajakadosta kärsivälle Helsingin Seudun Liikenteelle (HSL) hankkeeseen, jonka tavoitteena on ”Jalankulun ilmeen päivitys eri konteksteihin sopivaksi  ja saavutettavuuskriteerit täyttäväksi sekä kävelykilometrikisan viestintä- ja markkinointisuunnitelma lähivuosille”.  Tämä on sentään kuvattu vanhan liiton asiallisella virastokielellä. Kudos.

Päälleliimattujen kömpelöiden anglismien avulla yritetty oikotie uskottavuuteen aiheuttaa usein pelkästään myötähäpeää. Myötähäpeä on kuitenkin kauhun ohella myös kysytyintä viihdesisältöä. Ja puoliälykkäällä ironialla itseään korottavat tvittermesojat saavat uutta materiaalia piirikuntatason digi-standuppiin.

Jos ei tietäisi paremmin, voisi luulla, että virastojen erikoissuunnittelijat, ylitarkastajat ja neuvokset olisivat kaikki muotilasit päässään toisiaan netissä kehuvia milleniaaleja. Voin kuitenkin kokemuksesta kertoa, että vaikka toiselta vaikuttaa, siellä on edelleen pääasiassa pitkälle koulutettua, skarppia, kokenutta ja vastuullista porukkaa. Eivät vain voi mitään tuleville ja meneville ministerikotkotuksille. Eikä jonkin kestävän kehityksen tikkaribrändistä hedhantatulle asiakaskokemusmarkkinointojohtajalle

Nyt voimme vain rukoilla, että Mr. John Cleese ei saa vihiä suomalaisen virastokeskijohdon kuningasideasta. Tai toisaalta että saa, mutta siinä tapauksessa kuolemanasiallisella poliittisella johdolla ja virastoylimyksillä ei tule huumorintaju riittämään.

Normaali

Tuulella käyvä hyvinvointiyhteiskunta on vuosisadan sosiaalinen innovaatio

Meistä kukin tavoittelee koko ajan jotain. Enemmän, parempaa, arvostetumpaa, kivempaa. Ja mielellään enemmän kuin toisilla. Eli yksinkertaisesti valtaa suhteessa toisiin.

Hallitseva keskiluokkainen elämäntapa on verojärjestelmää ylläpitävä pakkoliikkeinen sarjatoiminto, joka perustuu uskoon hallinnon oikeudenmukaisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen. Ei suinkaan mihinkään taikauskoon, vaan tapaan uskoa samaan, kuin olettaa muiden samanlaisten uskovan. Päätökset vaikeista asioista voidaan kyseenalaistamatta ulkoistaa valtion ja kunnan päälliköille sekä ministereille. Kun muutkin näin näyttävät ajattelevan.

Ihmisyhteisöjen kilvoittelu toteuttaa alati samoja ikiaikaisia mekanismeja. Suomalaisiin koteihin myytiin muutama vuosikymmen sitten valtava määrä tietosanakirjoja, nahkaselkäisiä kaunokirjallisuussarjoja ja kalliisti koristeltuja perheraamattuja. Niihin varojaan sijoittanut halusi ensisijaisesti todistaa itselleen ja muille osallisuutta tai pyrkimystä norminmukaiseen hyvinvointiin. Toissijaisesti haluttiin taata lapsille mahdollisimman helppo tie toisintamaan totuttua elämäntapaa ja tuottamaan lisäresursseja perhepiiriin.

Tänään näkyvälle paikalle polttomoottorin sijasta akulla käyvän henkilöautonsa lataukseen jättävän henkilön moraalinen ylemmyys ei poikkea mitenkään tunteesta, jonka herätti aikoinaan tuliterä osamaksuvolkkari korttelin ensimmäisenä autona. Vaikka ensin mainitun yksityisauton kauppakeskuskäyntien edellyttämä energia tuotetaan pääsääntöisesti laajaa moraalista norminärkästystä herättävillä fossiilisilla polttoaineilla.

Maailma on ihmeellinen, ihminen aina samanlainen.

Ihmisillä näyttää olevan nykyisin liian vähän aikaa toisten ihailuun. Sosiaalinen media takaa palstatilaa jokaiselle, mutta tavallisen elämän huippuhetket eivät ylitä uutiskynnystä edes lähipiirissä. Yhteisöllisyyden väitetään olevan erityisen tärkeää, vaikka kaikki merkit viittaavat juuri päinvastaiseen: hedonistisia ja narsistisia piirteitä käsittävän elämänasenteen vahvistumiseen.

Tämä näkyy esimerkiksi alati yltyvänä vaatimuksena persoonallisuuteen liittyvien poikkeavien erityispiirteiden kirjaamisesta vauhdikkaasti pitenevälle normilistalle. Kannetuilla veroilla järjestettävät yhteiskunnan palvelut vaativat vuosi vuodelta lisää resursseja ja siten lisääntyvää tuottavuutta, jonka tavoittelua yksilöiden erilaisten mieltymysten ja ominaisuuksien erityinen huomioiminen ei tee ainakaan helpommaksi.

Oikeudenmukaisuudesta on tullut mielipidekysymys ja ryhmässä toimitaan yksilön ehdoilla. Aika kaukana yhteisöllisyydestä saati suvaitsevaisuudesta.

Pyörremyrskyksi yltyvän mielipideriitelyn lomasta on vaikea hahmottaa kehityskaaria. Yksi asia näyttää kuitenkin selvältä. Yhteisöllisyys tarkoittaa joukon korostamista suhteessa toiseen joukkoon. Yhden henkilön kokemus paremmuudesta heijastuu joukosta, jonka itselle tärkeä ominaisuus erottaa muista joukoista.

Tylsän keskiluokkaisen materialismin päälle on aina rakenneltu mitä ihmeellisempiä moraali- ja normijärjestelmiä. Nykyisin älyllisesti vetelää keskiluokkaista erottumisjärjestelmää edustaa faktatiedon kohottaminen kyseenalaistamattomiksi uskonkappaleiksi.

On toki aina ollut niin, että jonkin oppiarvon, kuten professorin tittelillä varustettu on absoluuttisen tiedon ruumiillistuma. Vähän samoin, kuin lääkärin oletetaan automaattisesti tietävän kaiken ihmisen terveydestä ja etenkin sairaudesta. Tai noitatohtorin kaikesta edellä mainitusta.

Kun niinsanottuja tieteellisiä faktoja aletaan syntetisoida poliittisiin tarkoitusperiin sopiviksi päädytän tilanteeseen, jossa faktat synnytetään palvelemaan poliittisia tarkoitusperiä.

2020-luvun suomalaista ei voi millä tahansa uskomusväitteillä huiputtaa, tarvitaan asiatietoa, eli faktaa. Toki poliittisesti kanonisoitu riittää, koska halua, aikaa tai mahdollisuuksia ei yksilötason faktantarkistukseen ole.

Hyvinvointiyhteiskunta on syntynyt kilpailun mahdollistamasta kasvusta, jota ymmärrettävästi ja tarpeeseen on syntynyt ajan saatossa kontrolloimaan laaja virkakunta ja vaikkapa ammattiyhdistysliike. Kasvun paradigman hyytyessä jäljellä on tarpeettoman suuri koneisto. Kontrolli elää kontrolloitavasta ja perustelee tarpeellisuuttaan kontrolloitavan tahallisesta pyrkimyksestä pimittää vähinkin kontribuutio yhteiskunnalta.

Tämä ei pitkään toimi.

Liian korkeat verot ja kahlitsevat reunaehdot tappavat veronmaksumotivaation yksilöiltä ja yrityksiltä. Motivoinniksi ei riitä abstrakteilla uhkilla pelottelu. Liian moni hyvinvointiyhteiskunnan äänekkäistä promoottoreista on riippuvainen toisten riskinotosta ja työstä.

Olemme siirtymässä historiasta tulevaisuuteen, mutta hyvinvointiyhteiskunta, eli tulonsiirrot rahoitetaan joka tapauksessa edelleen kateudella. Tarvitaan jatkuvaa talouskasvua, jotta syntyisi jaettavaa arvoa. Yhteiskunnan poliittisesti ohjatut tiederahat sijoitetaan inhimillisen työpanoksen minimointiin ja toimintoprosessien yksinkertaistamiseen, eli käytännössä digitalisaatioon.

Tämä tarkoittaa siis ihmisen panoksen kysynnän vähentymistä. Vähentyvä kysyntä kohdistuu yhä enemmän erityisen resurssirikkaisiin yksilöihin. Samat päättäjät kuitenkin kertovat vakavalla naamalla, että työ on kaikkien perusoikeus. 

Nyt ihmetellään, kun koululapsilla on kaikki maailman tieto sormiensa päissä, mutta normittuminen ei sujukaan vaivattomammin. Käsittämättömiä vieraista maailmoista mongertava nuori on kuin tekoälyllä varustettu Spinning Jenny, jonka vieressä ihmetellään suureen ääneen, miksi ei kudonta tehostu, vaikka vehkeen kylkeen on teipattu oppiva algoritmi.

Jokseenkin surkuhupaisaa on ajatella, että mikäli yhteiskunnallinen päätöksenteko alistetaan tekoälylle, se todennäköisesti poistaisi ensi töikseen päätöksenteosta epärationaalisen poliittisen elementin.

PS Sosiaalinen media on tehnyt meidät tietoiseksi toisistamme. Ymmärämme paljon paremmin, kuinka vaikeita vastustajia ja to-del-la ärsyttäviä muut ihmiset ovatkaan.

PS2. Kuntavaalit Helsingissä. Numeroni on 273.

Normaali

Joe Biden on pienen ihmisen hätähuuto

Amerikan Yhdysvaltojen (Yhdysvaltain, Yle 2020-luku) liittovaltion presidentiksi äänestettiin Joe Biden -niminen mies. Niukasti tai selvästi, vähän kirjeenvaihtajan poliittisista näkemyksistä riippuen, hävisi edellinen viranhaltija Donald J. Trump.

Kohtalonkysymykseksi myös kaukaisen Suomen etätyökamareissa noussut vallanvaihdos nosti kyyneleet asiallisen demokratian nuorison silmiin. Työpaikan ergonomisen työtuolin sijasta keittiön jakkaralla karrelle palaveerattu hanuri ei kirvellyt, kun maailman mahtavimman valtion johtajaksi nousi muinaisten seremonioiden keskipisteenä valkotukkainen vanhus jonka muovihampaat hohtavat valkoisena vasten amerikkalaisten köyhien, pyöräilijöiden, opiskelijoiden, meksikolaisten ja demokraattien toivon taivasta.

Pois oli ajettu tuo punatukkainen oligarkki joukkioineen. Pahantekijä, joka viime töikseen vapautti vankilasta sukulaisiaan ja väärin pelaavia lakimiehiä. Kauheaa on ajatella, että vain joitakin vuosia sitten tätä häikäilemätöntä ja vastenmielistä golfissahuijaajaa äänesti maailman mahtavimmaksi mieheksi lähes 63 miljoonaa amerikkalaista. Suomen radiossa kyllä sanottiin, että amerikkalaiset ovat sen verran vaikkapa meitä suomalaisia tietämättömämpiä, eivätkä näe Yleä eikä Helsingin Sanomia, joten äänestivät vastoin parempaa tietoaan tuota edellistä pahantekijää. Siis 63 miljoonaa ihmistä.

Se on yhtä paljon kuin rikkain prosentti maailman ihmisistä, jotka tuottavat 15% kaikista hiilidioksidipäästöistä. Tiettävästi eivät kuitenkaan ole sama porukka, koska Ylen katuhaastattelussa myös köyhältä näyttävä nainen kauppakeskuksen parkkipaikalla sanoi äänestävänsä Bidenin sijasta Trumpia. Mutta joitain yhtymäkohtia siinä varmasti on.

Kaikkein pahintä tässä on ratikassa podcastia kuuntelevan mielestä se, että rikollisia tyhmyyksiä neljä vuotta tehnyttä äijää menee ja äänestää seuraavissakin vaaleissa vieläkin isompi porukka, yli 74 miljoonaa kansalaista. Se on lähes saman verran kuin Saksan väkiluku 1940.

Nyt on väärät kuninkaat ajettu hovista, vaikka yllytetty roskasakki yritti viime hetkillä palatsivallankumousta. Etelän kiväärimiesten ja eläinrakastajien idolilta kun saadaan vielä ohjuskoodit pois, niin maailma voi kääntää katseensa kohti uusia antitrustikärhämiä.

Pohjoisessa demokratiassamme voimme pitkästä aikaa keskittyä omiin asioihimme ja palata A-studioon keskustelemaan päälle kaatuvasta työttömyydestä, velkaantumisesta, paisuvasta päihdeongelmasta, köyhtymisestä, kouluväkivallasta, väestön vanhenemisesta, gettoutumisesta, maaseudun autioitumisesta, ja sähköautojen latauspaikkojen puutteesta.

Mistään rokotuksista ei nyt kannata tehdä numeroa. Hallitus kyllä kertoo, milloin hallitusti etenevä rokotusohjelma tavoittaa käsivartesi. Ennemmin tai myöhemmin. Ja mitä enemmän sitä veronmaksukyvyn ylläpitämiseksi tarvitset, sitä myöhemmin.

Ja populismista (kyllä se on jonkinlainen riesa täälläkin, kun populistipuolue on kansan piirissä suosituin puolue). Toki se hävettää Brysselissä kävijää, mutta täällä ylemmän keskiluokan vahva keskinäinen konsensussopimus on vielä pitänyt vallan hyppysissään. Mutta kuten televisiosta nähtiin, roskasakin rynnäkkö vallan kabinetteihin voi olla lähempänä kuin koskaan sitten vuoden 1918.

Onhan meillä täällä hyvinvoinnissakin ollut riesaa itsevaltaisista uudistajista. Edellinen pääministeri teki mitä lystäsi vasemmisto-opposition vakavista varoituksista huolimatta. Niin ikään liikemiestaustansa johdosta etikettiä tuntematon pääministeri väheksyi sosiaalidemokraattien työsopimusjärjestelmää ja uhmasi ammattiliittojen valtaa yrityksissä. Työllisyysasteen nostoon pyrittiin sopimattomin keinoin. Käteen jäi tuosta kerettiläisestä vaiheesta lähinnä luvan kanssa sikin sokin pysäköitävät autot sekä taksit, joita ei enää uskalla käyttää.

Epämääräinen ja monille ahdistusta aiheuttanut pääministerikausi sai politiikan onneksi palaamaan turvalliseen lievävasemmistolaiseen keskinkertaisuuteensa. Prosentin osilla suurimmaksi puolueeksi nousseet sosialidemokraatit pääsivät muiden vasemmistopuolueiden kanssa taas pitämään kansan puolta ahneita liikemiehiä vastaan. Edellinen pääministeripuolue, jossa päällikköä putoaa pelistä kuin jalkaväkijoukkueen johtajia Kannaksella, tunnusti pysyväisluonteisen tappionsa ja astui rajan yli vasemmistoon.

Mutta ylempi keskiluokka voi vielä pitää designmaskejaan huoletta. Suomen kansan velkakauhu on taltutettu, Nousevat verot ja maakuntauudistus tarvitaan ilmastonvastaiseen globaalitaisteluun ihmisoikeussyistä ja osakesäästäminenkin kannattaa. Jonkin verran huolettaa kansallisomaisuuden myynti kansainväliselle pääomalle, mutta protektionismiin, saati merkantilismiin ei sivistysvaltio tietenkään alennu.

Nykyiset vallanpitäjät ovat innostuspäissään keksineet, että Suomen pitää olla hiilineutraali vuonna 2035. Ruotsissa tavoitellaan vuotta 2045, EU:n tavoite on vuosi 2050. Piskuinen peräkylä auttaa globaalin tasa-arvoisesti maailmaa ajamalla kansantaloutensa lopullisesti kiville?

Voi tosin olla hankalaa saada karvalakkiasentajat ymmärtämään, että poliitikkojen maailman mitassa poikkeuksellisen kunnianhimoinen ilmastoesimerkillisyys edellyttää uhrauksia. Velvollisuus täytetään ja lojaalius osoitetaan transportteria häveliäästi tankatessa.

Joe Biden, help us!

Normaali

Mitä välii, kunhan tulee ymmärretyksi

Tiedänpä maahanmuuttajan, joka ahkerasti suomen kieltä opiskeltuaan lukee sujuvasti ja kirjoittaa asiallisesti. Saavutettu kielitaito muuttuu kuitenkin käytännössä turhaksi, kun vaikkapa julkinen hallinto suorittaa kirjallista lähestymistä. Puhekielellä pärjätään siinä missä muutkin, mutta jopa mainonnan arkikielestä poikkeava puhuttelu menee yleensä yli hilseen.

Viranomaiskielen salaisuuksien avaamiseen tarvitaan poikkeuksetta tulkkia, vaikka tyyppi itse bamlaa jo ihan ymmärrettävää suomea.  Jos kerron kieltämme hapuilevalle, että pukeudunpa uusiin jalkineisiini ja lähden ostamaan kivijalkakaupasta makeisia, virvokkeita ja savukkeita, niin haavi aukeaa.

Hämmästynyt nyökkäys ja odottelua, mitä tuleman pitää.  Mutta jos haluaa karkkia tai limua, täytyy osata kylttien ja mainosten kapulakieltä. Veloituksetta! 

Perimmäinen syy näihin arkipäivän outouksiin lie ihmisen loppumaton tärkeilyntarve. Ja toinen asioiden merkitysten korostamisen tarve. Kun joku asia oikein kylttiin kirjoitetaan ja mainoslehtiseen painetaan, niin se täytyy sanoa jotenkin hienommin.

Karkki on kylttikielellä makeinen ja limu on virvoke. Tupakat ovat savukkeita ja viinerit makeita kahvileipiä.  Väsymättömiä kielenuudistajia ovat myös tärkeilykutsumustaan seuraavat erilaiset kunnalliset ja valtiolliset viranhaltijat, joiden tehtäväkenttää kattaa oleelliselta osaltaan yksinkertaisten asioiden muuttaminen mahdollisimman vaikeaselkoiseksi viestinnäksi. 

Viranomaiskommunikaation oudoin piirre on se, että sillä ei ole vastuuta viestinnän kohteen omaksumiskyvystä. Ammattipiireissä toista sataa vuotta kehitetyn sisäisen slangin ymmärtäminen on vastaanottajan vastuulla. Hulluinta on tietysti se, että viestinnän kohde on velvollinen ymmärtämään, mitä virkakoneisto häneltä kulloinkin edellyttää.

Jos nyt koulutettu kaupunkilainen hymähti, niin koettakaapa tulkita esimerkiksi Kelan kirjallista asiakasviestintää. Tunnen tapauksen, jossa edes kyseisen hallintoelimen virkailija ei kyennyt määrittelemään, mitä käskevään sävyyn laadittu aanelonen vastaanottajalta halusi.

Kieli on monessa ammatissa tärkeä väline. Se on mm. jääkiekkovalmentajan keskeisin uskottavuustekijä. Mikäli on hyvä keksimään yksinkertaisille ilmiöille monimutkaisia kiertoilmaisuja, on jo puolessa matkassa valmentajuuteen. Muiden, paitsi lajin sisäpiirissä olevien on mahdotonta käsittää ottelutapahtumia kuvaavan huippuvalmentajan tarinoista mitään. Epäilen kyllä vahvasti, että eivät ymmärrä pelaajatkaan. 

Kieli elää myös politiikassa, joka puolestaan elää kielestä. Nykyisinhän itseoikeutetaan kaikkinainen holtittomuus verorahojen kanssa hokemalla vastuullisuutta. Sana vaikuttaa nykyisessä merkityksessään tarkoittavan asioiden tekemistä vastoin eduskunnan ja yleisön mielipidettä.  Näin kielen kannalta tarkasteltuna poliitikon homman pitäisi olla vaikeiden asioiden selittäminen tavalliselle ihmiselle heidän ymmärtämällään kielellä. Eli siis juuri päinvastainen kuin jääkiekkovalmentajalla.

Mutta kun uutisten insertissä selitellään pelastuspaketteja EU-salakielellä, niin taitaa mennä yli hilseen osalta kantaväestöäkin. Saattaapa kuitenkin olla, että yhteiskuntamme kieli on uhkaavimmin solmussa eduskunnan syytäessä yötä päivää uusia hyvinvointilakeja.  Lakitehtailuun ei riitä tarpeeksi aikaa eikä aivoja osaavista kielenmuotoilijoista puhumattakaan. Kuuleman mukaan pahimpia ovat kansanedustajien lakialoitteet, joita kyhätään rahoittajien ja tukitahojen painostuksesta milloin mistäkin. Osaamattomuus ei ole este. 

Paitsi kieli, muuttuu myös sen ilmaiseminen. Tapa puhua yhdenmukaistuu ryhmissä. Nuoret, etenkin naiset, mankuvat ja narisevat trendikkyyttään tavalla, joka herättää lähinnä hilpeyttä. Kepun poliitikot puhuvat kääriäismäisesti suu mutrulla sanoja nielaisten. Television urheilu-uutisia lukevien henkilöiden puhenuottia ja sanojen painotuksia ei tavata muualla.  Alepan kassaneidin tarinasta ei kahden lauseen perusteella voi vielä päätellä millä kielellä hän itseään pyrki ilmaisemaan.  Neengu. 

PS. Puhettakin oli joskus kiva kuunnella. Siis Radio Puhetta. Siellä siirryttiin kuitenkin käsittelemään keskinkertaisuuksien toimesta keskinkertaisuuksien puutteellista maailmankäsitystä sekä kuuntelemaan Flow-musiikkia.

Normaali

Tätä et tiennyt vuodesta 2021! Lue teksti!

Sivistyneet ja lukeneet ihmiset ennustivat sata vuotta sitten, että autot lentävät 2000-luvulla ja ravitsemus hoidetaan pillereillä. Tulevaisuuden visualisoinnissa nähtiin poikkeuksetta ihmiset pukeutuneina haalareihin, joissa on usein jonkinlaiset olkasiivekkeet. Pukeutumismuodin oikkujen ennustaminen on luonnollisesti hankalaa, koska äärimmäisyydet karkaavat alati ulottuviltamme.

Noin 100 vuotta sitten arveltiin ihmiskunnan keksineen ratkaisut ongelmiinsa seuraavalle vuosituhannelle astuttaessa. Kuussa ja kenties Marsissa käytäisiin kuin junalla Seinäjoella ja muutenkin olisi paljon kosmisempi meininki. Mutta eihän Seinäjoellekaan ole kenelläkään mitään asiaa, joten miksi rampattaisiin kuussa? Kenties arveltiin, että uuden vuosituhannen ihminen on lopettanut työnteon kannattamattomana, joten joutilasta aikaa voi yhtä hyvin käyttää kuureissuun. Olisipahan polaroideja näyttää takkahuoneessa.

Eipä nähnyt ihminen kovin kauaksi, vaikka amerikkalaiset maksoivat nykyrahassa noin 600 miljardia dollaria jo vuonna 1969 parin henkilön kuukävelystä. Jos siellä nyt kukaan edes kävi, varmoja todisteita penätään yhä. Johtavana teknologiakansana (Facebook, Tesla, Apple) Yhdysvallat on aina yltänyt inhimillisittäin arvioituna äärimmäisiin suorituksiin. Presidenttikin ammuttiin 1963 avoautoon useasta suunnasta yhtä aikaa, mutta yhden miehen toimesta.

Mutta sitten tuli vuosi 2020. Anno domini. Se jää historiaan historiaa toistavana kulkutautivuotena. Joskin saattaa jäädä alkanutkin. Nykymedialle Musta Surma on tähän verrattuna varpaan kolauttamista pöydänjalkaan.

Korona jättää monta lähtemätöntä jälkeä ihmiskunnan historiaan: Mitään sanaa ei ole koskaan lausuttu yhtä tiheään yhtä lyhyessä ajassa. Jeesus ja Allah johtavat varmasti kokonaistilastoa, mutta jos puhutaan vaikka puolesta vuodesta, eivät pääse lähellekään.

Tammikuun 1. päivänä 2021 näyttää siltä, että kansainvälistä mediaa ravistellut ilmiö tulee ravistelemaan sitä kovin kourin myös tänä kuluvana vuotena. Voi olla, että kulkutautipandemian yhä piinatessa ihmismielissä asuva syvä epävarmuus alkaa etsiä tukea myös muualta kuin toiveikkaasta rokoteposeerauksesta Facebookissa.

Poikkeusajat nostavat uusia suunnannäyttäjiä, henkisiä johtajia, joille voimme ulkoistaa päämääräajattelun ja ritualisoida arkipäiväämme tarvittavat pakkoliikkeet. Viheliäinen vastustajamme, jonka edessä liha on heikko käy taistelua epätasa-arvoisin keinoin. Se ei kunnioita Geneven sopimusta, eikä ahtaalla tulkinnalla oikein Pariisin ilmastosopimustakaan. Se syö kaikenlaista miestä, naista ja ketä meitä nykyään olikaan.

Usko siirtää vuoria, näin se nykyteknologialla on, ja usko tarvitsee uutta uskottavaa. On mahdolllista, että etäkokouselämän rakohin on haettava uutta vauhtia arkeen mukautuvista riiteistä, joilla yhdessä nujerramme tuon salakavalan vihollisen. Saatta ilmaantua vahvoja viitteitä siitä, että polvien valelu sitruunavedellä on säästänyt tartunnalta, vaikka on ryypännyt tappiin asti hiihtokeskuksen ravintolassa. Sitruunan menekki saattaa lyödä vähittäisketjut ällikällä. Sitruunan kuvia ilmestyy profiilikuviin.

Sitruunan hinta pomppaa pohjoisemmilla leveysasteilla kattoon. Myyntiä säännöstellään. Ahvenanmaalla vaihdetaan tomaatti kasvihuoneissa sitruunaan. Kotikasvatustubettajat keräävät miljoonia. Lapset lähettävät Korvatunturille kirjeitä, joissa toivotaan sitruunaa ihmiskunnalle. Tai ainakin niissä vanhempien Facebookiin laittamissa.

THL:n henkilökunta kulkee poliisivartiossa ja on A-studiossa kevlarliiveissä. Soteministeri on eristetty varuskuntaan jonnekin Keski-Suomeen. Sitruunanepäilijöitä maalitetaan. Viranomaiset myöntävät resurssiensa riittämättömyyden sitruunan salakuljetuksen vastaisessa taistelussa. Sitruunat viedään niiden kasvattajamaista rikkaisiin maihin. Sitruunoita ei riitä edes niitä kasvattaville vähävaraisille paikallisille. EU:n, Yhdysvaltojen ja Kiinan perustama United Lemon for Mankind vie kaiken.

Sitruunattomuus johtaa levottomuuksiin eteläisessä Los Angelesissa, Malmössa ja useissa Lähi-Idän kaupungeissa. Sitruunakapina pysäyttää Helsingin liikenteen useiksi päiviksi. Siruunankasvattamoihin tehdään iskuja. Helmikuussa 2021 julistetaan yöllinen ulkonaliikkumiskielto viimeisenä Euroopan maana myös Suomeen. Rajat pysyvät kiinni.

Poikkeuslait astuvat voimaan. Maakuntien ja pääkaupunkiseudun kuntien rajat suljetaan.

Virustartunnat ovat olleet alkuvuoden 2021 ajan voimakkaassa laskussa, koska rokote näyttää voittavan viruskannan. Rokotevastaisuus on voimakasta Sitruunaliikkeessä. Media pursuaa ristiriitaista tutkimustietoa. Ihmiset välttävät aiheesta puhumista. Maskia käyttämään kykenemättömän tulee kantaa lääkäritodistusta ja keltaista hihanauhaa (#FFFF00 255.255.0, Sosiaali- ja terveysministeriön asetus 429919/2021).

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö pitää 31.3.2021 valtiosalista striimatun puheen, joka näkyy myös televisiosta. Hän ei vetoa, hän käskee. Virus on voitettu, se häviää nopeasti ja rokotus on vapausrangaistuksen uhalla pakollinen kaikille niille, joilla ei vielä ole vahvistettua rokotusmerkintää Suomi.fi:ssä. Eli nyt naama kiinni, rokotus ja mennään eteenpäin. Saatana.

Sitruunan hinta romahtaa. Maskit katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Tosin hyviin tapoihin jää pitää sellaista flunssassa. Käsidesit jäävät ja niitä käytetään. Sairauspoissaolot romahtavat, kesällä on sopivan lämmin ja talvella lunta. Paperilehtien lukemisen lisääntymisestä on nähtävissä viitteitä ja tyytyväisyys joukkoliikenteeseen on kasvussa. Päättäjien osalta luottamuksen palautuminen on ymmärrettävästi hitaampaa.

Kiinassa torielämä on palannut vanhaan normaaliin niin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Mihin tämä elämä meitä mahtaa heittääkään ensi vuonna?

Normaali