Eli kuinka hyvinvointiyhteiskunta hoitajamitoitti, edisti Keski-Aasian keuhkoterveyttä ja tuhlasi rahansa Euroopan energiamarkkinoille

Ajassa vellova poliittinen keskustelu suomalaisten oikeudesta pitää ihmisarvonsa myös ikääntyessään on sisällötöntä hölinää, jossa vilahtelevat hoitajamitoitus ja paljon muita tyhjiä hallintokielen uudissanoja.

Monet ihmiset tarkoittavat toimillaan perimmillään hyvää. Myös poliitikot joitakin poikkeuksia luettelematta. Suomalaisen yhteiskunnan kehittäminen on ajautunut taloudelliseen kriisiin, koska poliittinen sota vallasta on sitä vaatinut. Yhteiskunnan varallisuus ja tulot eivät enää riitä kattamaan tuhansien lakien edellyttämiä hyvinvointivelvoitteita, joita on muutaman viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana maan poliittinen johto virkamieskunnan väsymättömällä tuella itse itselleen määrännyt. Ja lisää tulee päivittäin.

Elämme maailman- ja instagram-aikaa, jossa loogiset ja tunnettuun luonnonjärjestykseen perustuvat todistelut saatetaan kumota poliittisesti tarkoituksenmukaisempien totuuksien tieltä. Aatteet, tunteet ja lyhytjänteinen poseeraaminen ovat poliittisesti arvokkaampia perusteita kuin matematiikka tai se kuuluisa maalaisjärki.

Maalaisjärjen ongelma on sen epämuodikas brändi. Maalaisjärki samaistetaan jostain syystä edistyksellisemmissä piireissä maalaiseen konservatismiin. Ja sitähän se on. Vuodentuloon liittyvien kokemusperäisten käytäneiden kunnioittamista ja edelleen kehittämistä. Kun puhumalla ei selvitä.

Toki voisi ajatella känsäisten käsien maailmaa myös sellaisena, jossa vinttikamarissa tähtiöinä tarpeeksi unelmoitua lähdettäisiin paremmassa paidassa hakemaan Kelasta se mikä jokaiselle kuuluu. Vaikka ei ole paljon. Mutta paikallisesta säästöpankista saa pyytämällä lisää lähes nollakorkoista lainaa. Poikettaisiin osuuskaupasta paistinmöhkäle ja muutama keissi kaljaa. Sitten vielä monopolista jallu tai pari. Mietittäisi pirssimatkalla tiluksille minkälaista olisi olla laulaja-lauluntekijä. Miksei sitäkin voisi kokeilla. Tai kuvata ja editoida hassuja traktorivideoita YouTubeen. Ja viikonloppuna mentäisiin kylän liikenneympyrään pysäyttelemään liikennettä ja vastustamaan Sudanin kuivuutta sekä puutteita varhaiskasvatuksen sukupuolisuussensitiivisyydessä.

Pelottavana näemme eurooppalaisen poliittisen ylhäisön kohoavan luksuksessaan yli peltojen, pajojen, pankkien ja tehtaanpiippujen. Saksalaisten loistoautojen peräpenkillä harjoitellaan naamanilmeitä globaalin osattomuuden julkiseksi suremiseksi. Suurituloiset vuodattavat kyyneleitä pienituloisten vaikeuksista. Kaikkein parhaimmassa asemassa olevat hiovat joukolla pilkunpaikkaa lauseessa, jonka tavoitteena on pitkällä tähtäimellä parantaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ahdinkoa.

Jostain syystä maailma kuitenkin kulkee päinvastaiseen suuntaan. Mutta syy ei ole missään muualla kuin samoja etuja nauttivan kanssatoimihenkilön väärässä yhteskunnallisessa visiossa.

Suomalainen jättää kaupassa hyllyyn paljon sellaista, mitä ostoskoriin aiemmin tottumuksesta mätettiin. Elintarvikkeiden hinnan määräävät keskusliikkeet raportoivat ennennäkemättömiä voittoja. Tuvan lämmittäminen sähköllä saattaa tulevana talvena olla liian kallista. Illalla kuullaan uutisista omistajaohjauksen poliittisista nyansseista ja tarpeesta varautua jopa energiaevakkoon.

Mutta suomalaisten veronmaksajien tuella on sen sijaan onnistuttu vähentämään kirgisialaisten tupakointia, koska kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta ei halua synnyttää vaikutelmaa itsekkyydestä. Keski-Aasian keuhkoterveys tarvitsee panostamme.

On siinä poliitikolla kestämistä, kun kansalaiset eivät ymmärrä tässäkään asioiden suhteita. Pari miljoonaa ei ole paljon, mutta ei välttämättä ole 12 miljardiakaan. Populistit tarttuvat juuri näihin muutamiin miljooniin, mutta siihen voi kuitenkin luottaa, että Suomen hyvin informoitu kansa on vakaa eikä lähde barrikadeille.

PS. Valtionjohto on koko itsenäisyytemme ajan turvautunut vaikeina aikoina alkoholin tuomaan hetkelliseen helpotukseen. Ei siinä ole mitään ihmettelemistä.

Jusa kompasteli kuistilla mölkkypalikoihin. Tyhjät tölkit rämisivät portaita alas, kun hän kumartui kaiteen yli ja tööttäsi punavaahtoiset yrjöt kanervikkoon.

Mustat haituvat silmissään hän pyyhki käsiään ryppyisiin pellavahousuihin ja yritti pysyä polulla. Pihaan kaatunutta puuta ei suuremmin ehtinyt ihmettelemään. Venettä ei laiturinkupeessa näkynyt, sen sijaan laiturin päässä makuupussilta näyttävä mytty ja tyhjiä pulloja.

Hyttyssavun maku suussa puhallutti napakan jälkiyrjön, pani kävyt pomppimaan kivisellä polulla.

Riku ja vene. Ei venettä eikä Rikua. Kauhu takoi otsassa kankkusta lujempaa. Sumea kuva veneessä heiluvasta Rikusta sirahteli aivoissa.

Jusa kääntyi ympäri ja kompasteli takaisin polulle. Puhelin. Missä on mun puhelin. Jusa jyräsi sisään mökkiin. Maisan kuontalo paistoi vilttikasasta ja avaamattomassa vuodesohvassa kyyhötti Jenni punaisessa hupparissa.

Riku oli hävinnyt. Missä se puhelin on. Jusa tempaisi kumisaappaat jalkaan ja painui takaisin ulos. Kuistin pöydällä oli ryyppytauhkan seassa puolikas jallupullo. Muistikuva jallua tuputtaneesta Rikusta läiskähti tajuntaan. Jusan kädet tärisivät kyynerpäitä myöten. Alaruumis tuntui veltolta ja mahassa kiersi. Kabanossiin tumpattu rööki pani yökkäämään.

Aurinko paistoi nopeasti liikkuvien pilvien lomasta. Jusa katseli filmiä itsestään ja raapi pistelevin käsin kutisevaa päätään. Itkunsekainen yökkäys painoi kumaraan.

Ei voi olla. Missä Riku. Vene oli poissa. Soitan johonkin. Missä puhelin.

Jotenkin se oli kai autossa. Mökin nurkalta näkyi auringonkaistaleessa harmaat jalat.

Riku makasi nurmikolla selällään. Mahan päällä oli Asterix ja Kleopatra.

– Kato moro. Ei muuten maistu yhtään kossu jaffassa. Kokeile.

Jusa istahti pumppu helpotuksesta takoen nurmikolle.

– Pitäisköhän hakee se vene tohon omaan laituriin, ennen kun se naapurin jengi herää. Et nimittäin jääny koviin hyviin väleihin niiden kanssa.

Jusa katseli rakastavan hetken Rikua ja tempaisi huikan keltaista.

– Pitäis.

Nykyisin on parempi olla positiivinen. Suhtautua myönteisesti noin kaikkeen ja ainakin kollektiivisuusmuotiin, joka  pullahtaa trendinä esiin aina silloin tällöin. Yhteisöllisyys, läpinäkyvyys, auttaminen, epäitsekkyys ja ennen kaikkea positiivisuus ovat tärkeitä laatupiirteitä, jotka kunnon kansalainen haluaa itseensä liitettävän.

Kasvavassa määrin on härmäläinenkin kiinnostunut oman esityksen tekemästä vaikutuksesta elämän näyttämöllä. Kehonegatiivisuuden kohteeksi joutunut nobody on nobody, kunnes aateloituu kärsimyksen katharsiksen kautta kiertäväksi tarinaksi sosiaaliseen mediaan. Tai entiset rillumarei-veikot, jotka jaksavat pyytämättäkin kertoa raitistumisistaan. Mielenkiintoisimmat tarinat kyllä koskevat sitä ennen-aikaa.

Ennen vanhaan melkeinpä kovinta human interest –sisältöä löytyi uskonnollisten herätysliikkeiden julkaisuista ja lehdyköistä. Niistä saattoi lukea yksityiskohtaisia selvityksiä jopa murhatöistä, päihteillä läträämisestä puhumattakaan. Loppu oli aina samanlainen, synkästä negatiivisuudesta petoksen, seikkailun ja pahanteon kautta positiivisen avoimeen rehtiin suomalaisuuteen, jota edetään päivä kerrallaan. Pimeydestä valoon, negatiivisuudesta positiivisuuteen.

Nykyisin saman saa lukea päivittäin sanomalehdestä ja sen jälkeen muutaman kerran vielä facebookista. Kreikkalaisen klassisen teatterin säntillistä juonenkuljetusta mukaillaan myös tarinassa sen tunnetun perheenäidin salakavalasti alkaneesta juopottelusta ja pullon jemmaamisesta lapsen talvikenkiin. Paha pakotti kipottamaan, vaikkakin laatujuomia, hyvä löi pullon tahdottoman kädestä ja valo tuli. Siitä kiitollisena se täytyy kertoa päivittäin mahdollisimman monelle ihmiselle.

Niin, ja pitää muistaa kiitellä kaikkia paitsi tietysti itseään.

Tarinan ydinopetus on kuitenkin se, että liialliseen viinanjuontiin taipuvaisen suomalaisen on mahdollista vaihtaa päihteiden käyttöön ajava umpimielisyys yhteisön valvomaan mekaanistiseen patenttipositiivisuuteen. Sen saavuttamiseksi on ollut sukellettava pohjoisen mielen synkimpiin syvyyksiin. Mariaanien hautaan, jossa soi taukoamatta Heikki Salon musiikki. Vasta tämän kemiallisen ihmeen koettuaan voi ulkoistaa perkeleensä positiivisuuden potkittavaksi.

Eräällä tavalla siis vain tarpeeksi negatiivisesta voi tulla tarpeeksi positiivista. Eniten hävinnyt voittaa, kupongit täyttää joku muu.

Eli sinustakin, ihan perusliikakäyttäjästä, voisi tulla positiivista valoa heijastava minijulkkis tähän valottomaan, ylikansoitettuun ja saastuvaan maailmaan, jossa jalkakäytäviäkään ei hiekoteta läheskään aina.

Positiivisuudesta ja yhteisöllisyyden voimasta muita enemmän tietävät ovat ahkeria sosiaalisen median julkaisijoita. Ihan älykkäänäkin pidetyt henkilöt kilvoittelevat sosiaalisessa mediassa henkeäsalpaavin avauksin. Onhan nimittäin niin, että kaikki rahvaan negatiivinen on paremmin ajateltuna positiivista paitsi autoilu suurissa kaupungeissa. Tieteen ja taiteen sisäistäneet ovat positiivisia, tosin vähän haikealla tavalla, koska tyhmät eivät tule ajoissa ymmärtämään uhrauksemme mittakaavaa. Fosforimaalit on yksinkertaisesti vaan kiellettävä tienviitoista.

Asioiden arvo mitataan ”No nyt” – kommenttien lukumäärällä, koska pelkkä peukuttaminen ei ole oikeastaan enää osallistumista. Latteudesta ja banaaliudesta on tullut hyveitä, samalla tavalla kuin loogisesta epärehellisyydestä politiikassa.

Suomalaisten omaehtoista kansallista etikettiä on onneksemme rantautunut rikastamaan myös muualla maailmassa jo pitempäänkin tunnettu hyvyyden pikavippi eli anteeksipyyntö. Jos tämä yhteisöllisen myönteisyyden sivuilmiö olisi tullut muotiin aikaisemmin, olisi moni saanut pitää työpaikkansa tai perheensä. Julkinen anteeksipyytely maailmalta tekee henkilöbrändille ihmeitä ja saa aikaan outoa hyväksyntää. Vaikka siis olisi puhkonut päissään sokean pyöränkumit.

Politiikkaa tämä ei muusta maailmasta poiketen koske. Täällä ei maan tavan mukaan turhia anteeksi pyydellä vaan ollaan vähän aikaa sairauslomalla.

Kun arvioimme lähimmäisten matkaa rinnallamme on hyvä muistaa, että ei ihminen ole heikko, se on vaan vajonnut negatiivisuuden kierteeseen ympäröivän yhteisön positiivisuuden ja tuen puutteessa. Eli jonkun pitää olla vieressä vahtimassa, kun radiosta tulee Disco inferno. Muuten saattaa lyödä rillumarein päälle ja ties miten siinä käy. Lapset jää tarhaan, koira sköndää olohuoneen karvalankamatolle, jää joogat väliin ja ei rattijuopumustakaan voida sulkea pois. Olisi siinä taas kauhea selviytyminen ja sisäisen Mount Everestin kiipeäminen edessä.

Yhteisöllisimmillään ja positiivisimmillaan suomalaiset tapaakin ravintolassa, yleensä illemmalla. Kymmenen paikkeilla useimmat ovat vapautuneet maailman kahleista ja vähät välittävät maailman mielipiteistä omasta olemisesta, koska mä olen mä ja teen just näin ja näytän just tältä, bitches!

Noin kolmasosavuorokauden kestävä positiivisuuden stintti aiheuttaa noin kolmen vuorokauden negatiivisen pienihmisyyden, jonka aikana pyritään pysymään niin pienessä sivuroolissa kuin se elämän näyttämöllä suinkin on mahdollista. Mutta on oltu yltiöpositiivisia, avoimia ja rakastettavan hupsuja. Joskus vähän äksyjä ja miksei jopa riidanhaluisia, mutta yleensä ihania. Ja ainakin suuren osan aikaa suhtauduttu aidon positiivisesti ympäröivään maailmaan.

Yhä useampi suomalainenkin esiintyy työmarkkinoilla toimihenkilön ominaisuudessa. Täyspainoinen esitys edellyttää paitsi huolestuneisuuden päivittäistä julkituontia koskien suomalaisten aiheuttamaa ilmastonmuutosta, niin myös kaiken muun kattavaa positiivisuutta.

Kun saadaan kenkää, niin kerrotaan LinkedInissä sisäisen äänen ohjanneen tahtomaan elämältä jotain muuta. Kun on tullut kokonaista kolme vuotta nyt tätä samaa jo tehtyä. Vaikka lähdetään innoissaan kohti uusia haasteita, niin jätetään surullisena superihana joukkue ja ihan paras firma. Saadaan tukea ja kannustusta, mutta missään nimessä kukaan ei ole epäonnistunut missään. Riitaisia ja toimimattomia työyhteisöjä ei ole enää olemassakaan.

Paitsi oikeassa elämässä.

Koko maailmaa koskettava henkilökohtainen positiivisuus on melko yhdentekevää, jos ei ole taustakuvaksi heijastaa ihan helvetinmoista negatiivisuutta. Somen uutiskynnyksen ylittäminen on jo tavallisin keinoin melko vaikeaa. Täytyy hiilijalalla pörrätä kehitysmaahan lastoittamaan kulkukoiran käpälä. Vähintään. Ja jos saa snorklauskuvaan mukaan muovipullon niin vielä parempi. Tai pelata farmikierteen päätteeksi nollapeli NHL:ssa. Tai vastaavaa.

Parhaimmillaan suomalaista positiivista elämänasennetta edustaa nimettömänä köyhille lapsille lahjoittanut omalla naamallaan Facebookissa.

Hyvinvointiyhteiskunnan korkeakulttuurin asukkaiden henkistä evoluutiota kuvastaa hyvin arkisessa elämässä usein kohtaamamamme liikenneympyrä.

Maailman ehkä tulevaisuudessa toimivimpaan uudisasukkaiden ja rakennuskonglomeraattien pajatsoon, eli pääkaupunkiimme Helsinkiin niitä on rakennettu satoja.

Liikenneympyrä on arkinen mittelö, peli, jossa jokainen tahtoo voittaa.

Yhteiskunnallinen kehitys on tehnyt aseistetut valvojat tarpeettomiksi. Oikeuksia ja velvollisuuksia jakamaan riittää tolpannokkaan ripustettu värikäs tasasivuinen kolmio.

Kaupunkilaisten yhteisöllisen yhteensopivuuden suotuisa kehitys on viime vuosikymmeninä saavuttanut tason, jonka puitteissa on voitu osittain luopua kulkuoikeuksia jakavista värivaloista.

Ympyrän arkilarpin säännöt ovat useimmille selvät: Kolmion nähneen pitäisi tietää kuka saa mennä ensin ja kenen pitää nöyrtyä antamaan tietä.

Autolla pelialuetta lähestyttäessä aistit terhentyvät. Kun näyttää siltä, että kolmion velvoittavasta suunnasta saattaisi nipin napin ehtiä näyttämään takavaloja etuoikeutetulle, lyödään tietysti kaasu pohjaan ja tempaistaan renkaat ulisten liikenneruletin osakilpailuvoittoon. Ympyrässä etuajo-oikeutta nauttiva ei ehdi eteen, vaikka tietysti kaikkensa sen eteen tekee. Vaivaa useamman kilometrin. Tappion katkeruus on lisäksi suoraan suhteessa voiton vieneen ajoneuvon merkkiin ja vuosimalliin.

Hereillä tulee olla alituiseen, koska joskus eteen sattuu odottamattomia muuttujia. Kuten pelissä väärään suuntaan etenevä pienehkö henkilöauto. Tässä ei kuitenkaan ole välttämättä motiivina epäreilu kilpailu, syy löytynee muualla vallitsevista laajemmista pelisääntöjen toleranssista. Tätä kutsutaan virastoissa myös kulttuurieroiksi. Eihän esimerkiksi amerikkalaisen jalkapallon pelaajat osaa englantilaisen jalkapallon sääntöjä alkuunkaan.

Liikenneympyrän kivi-paperi-sakset -säännöissä määritellään tietysti myös kävelijöiden, pyöräilijöiden, potkulautailijoiden, leijulautailijoiden ja joogalentäjien etuoikeudet. Yleisistä arvo- ja mielipidesyistä etuajo-oikeus on muuttunut etuoikeudeksi. Joukkosi eessä, urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin. Sanotaan laulussakin.

Muuta liikennettä huomattavasti nopeammin ajokaistoja mukailevaa kevyen liikenteen väylää etenevä pyöräilijä kurvaa usein isompia jarruttelematta tai sivuilleen vilkuilematta pelialueen ulkokehän tienoilla olevalle suojatielle. Autoissa kohahdellaan jumalatonta pelirohkeutta ja hiuksenhienoja rakosyöksyjä. Ja ajatelkaa, ennen ei ollut edes kypäräpakkoa!

Tavoitteena on adrenaliinimyrskyn lisäksi hyvänolontunne siitä, että etuoikeus ei jäänyt käyttämättä. Laajemmin ottaen kiireen oikeutus määrittyy nykyisin kulkemismuodon mukaan.

Erityistä pelirohkeutta osoittavat silloin tällöin myös hahmot, jotka astuvat etenkin talvisin (säännöt ovat tietysti kaikissa sääoloissa samat) rivakasti suojatielle kohtaloonsa karvareunainen pussi päässä. Tämä on jo suoranaista uhkarohkeutta, koska liukas tienpinta tekee autoilevien pelaajien mittelön entistä vaikeammaksi jarrutusmatkojen pidentyessä.

Ei pidä tietenkään yleistää. On henkilöitä, jotka vapaassa yhteiskunnassa omaksuvat arkipäivän roolipelissä yksilöllisistä syistä hyvinkin poikkeavia hahmoja. Vilkkaalla kokoojakadulla ihan eriä larppaava hiljentää ruuhkajonon keulilla ajoneuvonsa kävelyvauhtiin sata metriä ennen pelialuetta ja vilkuttaa valoja, jotta mahdollisesti kaukana ympyrästä seisoskelevat ihmiset aktivoituisivat käyttämään oikeuksiaan. Pienen odottelun jälkeen nytkähdetään liikkeelle, koska peliin pyrkijöitä ei näy. Yleensä pysähdytään vielä velvollisuusmerkille odottelemaan, jos voisi vielä jonkun tai jonkin etuoikeuksia kunnioittaa.

Liikenneympyrä symboloi yhteiskuntamme valintoja kilvoitellessamme Olof Palmen viitoittamalla tiellä. Tärkeintä on laatia mahdollisimman paljon sääntöjä, koska ihminen 2.0:n näytteleminen on niiden myötä huomattavasti vaivattomampaa.

Liikenneympyrä, totuus ja elämä.

Pieni, mutta rohkea Suomi taistelee sosialidemokraattien kansanedustaja Erkki Tuomiojaa vastaan Euroopan suurimman sotareservin ja maailmanluokan taistelukaluston avulla.

Rauhanmerkki-Erkki sotii suullaan ja kynällään establismenttiä vastaan, niin kuin hänelle ja kaltaisilleen kuuluukin. Vakaumuksellisesti. Ja tekee sitä niin kauan kunnes itse-instutionalisoitu, mutta mahdottomaksi tiedetty ilmiö, eli rauha vallitsee. Tai niin kauan kuin ääni pihisee.

Tämä on pelkästään arvostettavaa ja niin pitää vakaumustaan kunnioittavan poliitikon tehdäkin. Erkin maalittaminen on lähinnä merkki poliittisten vastustajien epävarmuudesta.

Rauha näyttäytyy eri ihmisille selvästi eri asiana. Erkinkin nostalgiakuvaston perusnäkyihin lukeutuva spartakiadirauha arvotti polliittista imeprialismia valikoivasti. Ainoastaan USA ei saanut levittää kulttuuri-imperialismiaan; pop-musiikki ja elokuvat sekä kuluttamisen ihannointi kulkivat kiistattomasti maailmantuhon edellä. Sortovaltio USA:n röyhkeä maailmanvalloitus oli yksinkertaisesti estettävä ja haettava turvaa sosialistiseen humanismiin perustuvista valtioista, kuten itäistä Eurooppaa muutenkin dominoivasta Neuvostoliitosta.

Neuvostodiktatuurin ihmisoikeuksista piittaamaton imperialismi oli vasta hyvin paljon myöhemmin ja pitkin hampain tunnustettuine lieveilmiöineen välttämätön välivaihe parempaan, humaaniin ihmiskuntaan. Maailmaan, jossa eivät United Fruit ja Shell riistäisi viattomilta ihmisiltä elinmahdollisuuksia.

Toisen maailmansodan muuttuminen kolmanneksi estettiin rakentamalla protestanttisen Euroopan sydämeen muuri, jonka toiselle puolella syntyi edelleen hämmästyttävä sovinistis-nihilistisen poliittisen diktatuurin puhdasoppinen ilmentymä, Neuvostoliiton satelliittivaltio Saksan Demokrattinen Tasavalta (DDR).

Ihmisten välisen kanssakäymisen poliittista syistä estävä muuri kaadettiin vuonna 1989 kommunistisen (tai äärisosialistisen) Neuvostoliiton kaaduttua suunitelmatalouden täydelliseen romahdukseen. Poliittinen järjestelmä, joka oikeutti muutaman tuhannen komiteanöösin ja byrokraatin leikkimään ihmisten hengellä ja terveydellä kaatui lopulta omaan epäinhimilliseen irvokkuuteensa.

Jo riitti sorto ja väkivalta.

Entiseksi muuttuva Neuvostoliitto jakoi massiivisen resurssitaloutensa uudelleen. Kaatuvan diktatuurin poliitikot, maaherrat, sotilaat ja vakoilugangsterit jakoivat öljy- ja kaasukonglomeraatit ja kristallikruunut parhaansa mukaan. Tilanteen kapitalisoineet ostelivat lontoolaisia jalkapalloseuroja ja tilailivat panssaroituja mersuja. Kansa säilöi nauriitaan maakellariin Kaukasukselta Laatokalle kuten aina ennenkin.

Länsi ja kapitalismi näyttivät voittaneen.

Eipä sitten aikaakaan, kun entinen Neuvostoliitto ryhtyi itse epäilemään suurvaltabrändiään. Ei kai heille taas naurettu lännessä? Neuvosto-Venäjän imperiumin heikkona hetkenä pääsi USA iskemään ja pakotti jopa entisiä neuvostotasavaltoja kapitalismin leiriin ja muutti ne NATO-territorioksi. Mitäpä muuta se oli kuin nykyisen Neuvostoliiton uhkaamista. Neuvostoliitto oli sentään vapauttanut maailman saksalaisten fasistien kynsistä.

Siinä oli sitten kaikenlaista Georgiaa sun muuta. Kaikeksi hämmästykseksi amerikkalaiset vasallivaltioineen kokivat oman takapihan siistimisen varsin kielteiseksi. Krimin oman sataman valtausta pidettiin jopa alueloukkauksena. Ja hysteria riistäytyi valloilleen, kun lähdettiin vapauttamaan sorrettuja Itä-Ukrainan venäläisiä CIA:n rahoittamien ukrainalaisten poliittisten roistojen ikeestä.

Mutta nyt se vasta on piru merrassa.

Amerikkalaisten propaganda on onnistunut sokaisemaan uskolliset tsuhnat keskustapuolueen kokemattomia poliitikkoja myöten. Kun on muutamaa peräkylän poliitikkoa marinoitu EU:n hyvissä viineissä ja opetettu pitämään nahkapohjakenkiä, niin tässä on tulos. Suomi kuvittelee olevansa osa läntistä Eurooppaa. Entisen Neuvostoliiton hyvän tahdon politiikka ystävällismielistä pikkuvaltiota kohtaan on nyt todellakin vaakalaudalla.

Tästä varoittelevat Erkki Tuomioja ja Anna Kontula. Heidän pitääkin tietysti tehdä niin, koska he ovat äärivasemmistolaisia ja kavahtavat tätä sinimustan konsensuksen aikaa ja suhtautuvat epäillen amerikkalais-kokoomuslaiseen länsihegemoniaan, jossa uskotellaan, että ihmisen elämä ei tarvitse perustua byrokraattien armoon ja abstraktiin poliitikkojen välineistämään tulevaisuuspelkoon.

PS. Sodassa ihmisten tappaminen ei ole oma vika kuten ei ole alkoholismikaan. Yhteiskunta nostaa kuppilassa tuopin huulille ja kansainvälisten lakien oikeuttama valtio painaa rintamalla liipasinta.

Teennäinen asiatärkeily, ilkeily ja herkästi suuttuvien taksinkuljettajien, laitosapulaisten, apulaisjohtajien, kirjastohenkilöiden ja kulttuurisihteerien yllyttäminen räävittömään vertaisherjaamiseen on päivänpolitiikan arkea. Siis nykyisin.

Politiikka haalii kaksin käsin lisää valtaa. On havaittu, että niin sanotun kansan tavoittaminen on – kiitos sosiaalisen media – helpompaa. Puolueiden etu on yhteinen; verisesti vastustettu maakuntahallinto on tänään realisoitumassa, kun sille antaa eduskunnan lisäksi ”kansa mandaatin ja valitsee edustajansa demokratian parhaiden periaatteiden mukaan hoitamaan yhteisiä asioita.”

Mikäli näissä maakuntavaltuustovaaleissa (poliittisista syistä niitä kutsutaan hyvinvointialueiksi) äänestää harvempi kuin joka toinen äänioikeutetuista, on pahasti liioiteltua puhua demokratian toteutumisesta. Puolueille, jotka käyvät loputonta taistelua vallasta on äänien kokonaismäärä nollasummapelissä viime kädessä yhdentekevä.

Media elää liioittelusta, vastakkainasettelusta ja vihjailusta, mutta paasaa viereisessä kolumnissa tulevista itseaiheutetuista katastrofeista, demokratioista ja faktoista. Luomalla ensin puolitahallisia väärinymmärryksiä ja kyttäämällä haaskalla, kun hyödyllinen idiotismi heittää somessa laukalle.

Vaalien yhteydessä on helppo todeta myös pääkaupunkikeskeinen harhakuva, joka päivittäismediaa seuratessa syntyy. Esimerkiksi näkyvästi hallituksessa valtaa käyttävän vihreän puolueen kannatus maakuntavaalissa näyttää jäävän alle 10%:n, mikä tarkoittaa aika pientä määrää äänestämään vaivautuvaa suomalaista. Yliedustus mediassa ja Helsingin päätöksenteossa ei näytä juurikaan maakunnissa kantavan.

Kun Helsinki lasketaan pois voi vaaleihin voi siis osallistua noin 3,9 miljoonaa äänioikeutettua kansalaista, joista ennakkoarvioiden mukaan äänestää harvempi kuin joka toinen. Annettujen äänien määrä tullee jäämään vähemmäksi kuin 1,9 miljoonaa. Jos siis vaikkapa vihreiden kannatus realisoituisi vaikkapa 10 prosenttiin äänistä se tarkoittaa sitä, että valtakunnallisissa vaaleissa (miinus Helsinki) puolueen ehdokkaita maakuntavaltuustoon äänestää noin 190 tuhatta henkilöä. Se on noin saman verran kuin pelkästään Kanta-Hämeen hyvinvointialueella on äänioikeutettuja. Vihreät ei tule saavuttamaan enemmistöä yhdessäkään maakuntavaltuustossa.

Ei uskoisi kun uutisia katsoo.

Poliittinen fenikslintu eli hallituspuolue keskusta on tietysti se koko touhun suurin nettohyötyjä. Näyttää nimittäin siltä, että ennusteiden ja kuntavaalituloksen pohjalta arvioituna se pääsee niskan päälle ainakin kahdeksassa, ellei peräti yhdeksässä maakuntavaltuustossa. Kepun kannatus on vimeisten mittausten mukaan noin 15%:ssa, mikä tarkoittaa noin 250 tuhatta ääntä. Mutta kepustahan ei koskaan tiedä.

Voidaan kai siis hyvällä syyllä sanoa, että puolue saavuttaa paikallisessa poliittisessa päätöksenteossa yliotteen noin puolen Suomen alueella, vaikka puolueen ehdokkaita äänestää vähemmän kuin viisi prosenttia suomalaisista.

Mielipidetiedustelujen mukaan oppositiossa oleva kokoomus kerää selvästi suurimman äänisaaliin, mikä sekään ei edellisen tarkastelun valossa ole paljon. Puolue saavuttanee enemmistön viidessä maakuntavaltuustossa ja on niskan päällä eteläisen Suomen kasvavissa kaupungeissa.

Valtakuntaa johtavan Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ehdottomia totuuksia ei näytetä maakunnissa kovin laajasti uskottavan. Virheetöntä uudistusta ja vaaleanpunaista hoivatulevaisuutta ei minkäänlainen rahapula tule haittaamaan. Kuitenkin näyttää siltä, että demarit ovat enemmistönä vain ja ainoastaan neljässä maakuntavaltuustossa. Ehkä horjumaton usko säilymiseen voimistuvan valtiovallan käskynhaltijoina lohduttaa. Vasemmistoliitto saattaa puolestaan yllättää vihreät ja vetäistä kalkkiviivoilla ohi.

Raflaavalla mainonnalla peruskansan aggressioita kutitteleva perussuomalainen puolue ei pääse ennusteiden valossa vaikuttamaan bensan hintaan ainakaan enemmistönä yhdessäkään maakuntavaltuustossa. Paikasta kolmen kärjessä taistelevan puolueen onnistuminen vaalissa on kuitenkin hiukan hämärän peitossa; kannatuksen realisoitumista äänestyskoppeihin on vielä vaalipäivänäkin vaikea ennustaa. Toisin kuin vaikkapa kokoomuksella tai keskustalla.

RKP tulee johtamaan puhetta vahvoilla tukialueillaan, mikä onkin varsin luonnollista.

Helsinki pelattiin jo ajoissa taiten kisasta ulos, mikä itse asiassa oli edellytys koko tämän maakuntarevohkan toteutumiselle. Edelleen toki pääkaupunki kantaa laajan taloudellisen vastuun peräkylien paperi-sosiaalidemokratiasta, vaikka palvelut ovat suurempia taajamia lukuunottamatta huvenneet byrokratian paisuviin kuluihin. Rahareikä sen kun suurenee, kun maakuntiin saadaan tukku ihan uusia virastoylimyksiä riitelemään keskenään olemattomista rahoista. Puolueet taas hyötyvät lisääntyvästä veronmaksajien tuesta, mikä toivottavasti on hyödyksi edes jonkinlaisen kansanvallan ylläpitämisessä.

Maakuntahallinnon toteutuminen edellyttää vääjäämättä myös maakuntaveroa väistämättömästi kasvavien kulujen kattamiseksi. Se tiedetään kaikissa puolueissa. On lapsellista kuvitella, että seuraava hallitus sen peruuttaisi edes osittain. Se on mahdoton ajatus. Sen sijaan hyvinvointi-maakuntien itsehallinto edellyttää kykyä rahoittaa palveluja ja sen myötä kykyä ottaa lainaa. Se taas ei onnistu ilman tuloja.

Suurin ongelma kuntien asukkaiden ja veronmaksajien kannalta on paitsi palvelujen näivettyminen edelleen, niin myös verorasituksen mitä todennäköisin kasvaminen. Ehkä tämä on välivaihe, joka mahdollistaa taloudellisesti mahdottoman, tosin perustuslailla taatun kuntien itsehallinnon purkamisen. Yksittäisenä havaintona todettakoon, että Suomessa on paljon kuntia, joissa voittopuolisesti pienituloinen väestö ei maksa kuntaveroa nimeksikään. Kuntavero on – vaikka pääministeri toisin väitti – progressiivinen vero.

Demokratia on siis henkihieverissä, mutta politiikka voi hyvin. Kansa on puhunut, mutta ei äänestä.

PS. Arvioissa saattaa olla pienehköä virhemarginaalia suuntaan jos toiseenkin.

Joulunpyhien lukumaratoni on käsittänyt pääosin suomalaisen median lähihistoriaa käsitteleviä muistelmia ja siihen liittyvää oheislukemistoa. Samaan aikaan on Yle esittänyt ärhäkkää ja Jari Tervon myötä turhan näsäviisasta dokumenttisarjaa suomettumisen vuosista.

Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Janne Virkkunen availee uransa mediakohuja varovaisesti ja muistelijalle tyypillistä itsekriminointisuojaa hyödyntäen (Päivälehden Mies, WSOY 2013).

Tamminiemen Pesänjakajista tuli hänellekin lunta tupaan, mutta virka säilyi; pääkonnaksi tunnistettu Loka Laitinen sai mennä. Pohjiakin oli tosin aiemmista yhteenotoista pääjehujen kanssa. Virkkunen pohtii itsekin sukutaustansa merkitystä uransa paikoin tuulisissa vaiheissa. Elettiin pääosin kuitenkin vanhan patruunan, Aatos Erkon kanssa yhteistä aikaa. Aikaa, jolloin norsunluutorni ei ollut pelkkä kielikuva.

Virkkunen pohtii paljon omia ajatuksiaan erilaisten jälkiviisauksien valossa, mutta jättää rehellisesti avoimeksi kysymyksen esimerkiksi Neuvostoliiton suhteen: Mitä olisi pitänyt tehdä? Hyvä kysymys.

Kirjasta paistaa usein tahattomasti läpi eliitin sisäpiirissä olevan kyvyttömyys katsoa pienen maan vaikutusvaltaisten ihmisten intressien ristilukon ulkopuolelle, saati arvioida sen vaikutuksia. Jokainen meistä kun on rakastunut ensisijaisesti itseensa.

Hesarin päätoimittajan nykypäivään tullessa jo vahvasti liudentunut asema toki edellyttää kykyä luovia vallankäyttäjien operaatioiden tuulisissa karikoissa journalistista perustehtävää edes malliksi noudattaen.

2013 julkaistun muistelmateoksen sisältö herää tämän päivän mediaeloon Virkkusen pohtiessa toimittajien tehtävää ja siten toimituseetokseen kohdistuvia paineita digitalisaation aiheuttamassa muutoksessa.

Virkkunen tähdentää useiden oikeusistuimiinkin päätyneiden paljastusten yhteydessä päätoimittajan ja toimituspäälliköiden loogista vastuuta lehden julkaisemista tiedoista – tai luuloista. Riski on aina harkittu, eikä nykypäivän nopeutuneet toimitusprosessit asiaa ole muuttaneet.

Vai ovatko? Nykyinen päätoimittaja Kaius Niemi pesi toimituspäällikköineen kätensä ns. Viestikoelaitoksen jutussa, jossa syytteeseen päätyivät vain kirjoittavat toimittajat. Kertonee osaltaan yhteiskuntaan ja varsinkin valtaan liittyvien käytänteiden muuttumisesta.

Erilaisia uusia uhkia pelättäessä on solidaarisuus päättäjäpiireissä näyttänyt vain lisääntyvän. Mikä on omiaan suojelemaan kuukausipalkkoja aikoina, jolloin kuka tahansa saattaa saada julki mitä tahansa. Konsensusympyrä näyttäisi olevan pienentymistään pienentynyt.

Janne Virkkusen muistelmissa on kohta, joka osoittautuu tänään kiusallisen ajankohtaiseksi. Vuonna 2008 hän pohti toimittajien mielipiteisiin pohjautuvaa kirjoittelua, eli kolumnointia. Ohessa tärkeimmät poiminnat:

• (Vaikka analysoivaan ja mielipiteelliseen kirjoittamiseen on kannustettu) kolumnit ja kommentit ovat kuitenkin laadultaan liian vaihtelevia samalla kun lukuarvo on suuri
• Tavallinen uutinen ei kaipaa kirjoittajansa kommenttia
• HS ei ole lehti, jossa toimittajat kertovat itsestään ja sen avulla jäsentävät maailmaa
• Kolumni ei voi olla pelkkä parkaisu vaan sen pitää olla loppuun asti harkittu
• Minä-kolumnointi on oikein käytettynä tyylikeino, mutta huonosti käytettynä vaarallista HS:n kokonaisuudelle

Nykyisen median ja journalismin identiteettikriisin pyörteissä hyvinkin ajankohtaisia pointteja. Faktan ja fiktion kiihtyvässä akanvirrassa on joillekin tiedotusvälineiden edustajille saattanut syntyä lievää ammattinimikkeen synnyttämää harhaa missiosta ja etenkin siihen liittyvistä velvollisuuksista.

Nykyhesarin toimittajien subjektiivisen maailmantuskan, kuntoilueuforian tai kohmelon vauhdittamia mielipidekirjauksia voisi tarkastella edellisen listan pohjalta vähän useamminkin ja mielellään etukäteen.

Ylen identiteettipoliittinen kriisi on viime vuosina ollut yleisölle perin raskasta seurattavaa.

Joku saattaa vielä muistaa kuinka satavuotiaat kepulaiset kökkötraktorit mestaroivat takavuosina radiokanavia ja antoivat Ruben Stillerille kenkää. Tyylinsä välijohtoyhteensopivaksi siivonnut Ruben on taas ylekelpoinen, mutta hiukan pitelemätön älyllinen ilotulitus siirtyy Radio 1:n puolelle. Kyllä, sellainenkin kanava on olemassa.

Ylen edistyksellisen nykyjohdon puuhalle saattaisi puolestaan itse Eino S. Repokin hymähtää hyväksyvästi. Paksut pikkuporvarit kaivavat verta nenästään härnäämällä taantumusta päivittäin, kaikilla kanavilla ja vieläpä siellä tietokoneissakin. Tappajan näköisen miehen kirjoittaja yrittää iltauutisissa tappaa hidastetulla selkokielellään harventuvan ja vanhenevan katsojakunnan oikeaoppiseen tylsyyteen.

Landelle autolla sukkuloidessani olen käynyt henkistä päästökauppaa ja kuunnellut toiveikkaasti Ylen radiokanavia ja korvaansopivan asiapuheen toivossa etenkin Yle Puhetta.

Ylen monituhatpäisen organisaation, tyky-päivien, johdon strategiavetäytymisten, EBU-matkojen, kouluttautumisohjelmien ja tiimikokousten läpi puristuu varsinainen tuote, joka kuulostaa aika usein perin tylsältä. Hetkellisiä valonvälähdyksiä ovat olleet lähinnä Politiikkaradio, taiten tehdyt henkilöhaastettelut ja pari silloin tällöin korvaan osunutta taloutta käsittelevää ohjelmaa.

Alussa Radio Puhe vaikutti todellakin Suomen ensimmäisenä puheradiona lunastavan lupauksensa. Oli politiikkaa ja kiinnostavia persoonia. Sarasvuon Jartsan luomoava mantra oli mitä loistavinta matkamusaa. Ja mikä hienointa, Stingin, Juha Tapion tai muun puuduttavan tusinapopin takia ei tarvinnut kanavaa vähän väliä vaihtaa. Lupaus sitten myöhemmin petettiin ja ryhdyttiin soittamaan sitä olevinaan olevien keskinkertaisuuksien mielimusiikkia.

Perässähiihtävää edelläkävijyyttä on parhaimmillan edustanut tylsyydessään ja mitäänsanomattomuudessaan aamuohjelma Yle Puheen Aamu.

Sen toisen varteenotettavan mediakonsernin, eli Sanoman tyhjänpäiväinen formaattimeteli Radio Suomipop kehitti vetonaulakseen puolivahingossa energisen ja räävittömän jutustelun. Äänessäolijoiden dynamiikkaa ja paikoin hysteeriseksi kärjistyvää pulinaa kuuntelee jo uteliaisuuttaan. Ja aina joskus jokin rääkäisy tai vilpitön naurukohtaus saavuttaa kuuntelijan suupielet fiiliksestä huolimatta.

Ylen silmäätekevät miettivät menestyksen kaavaa ja päättivät mitä ilmeisimmin tehdä asiallisten normaali-ihmisten tylsyysrajojen sisällä pysyvän kopioformaatin. Ja niin Yle Puheen Aamu saavutti historiallista huippua hipovan tylsyyden ylistyksen. Ohjelma säesti marraskuista räntäaamua kuin Wagnerin Valkyyria Ilmestyskirja-elokuvaa.

Kolmen tomittajan päällekkäinen pulina erottui satunnaisen työpaikan kahvihuoneen peruskuskustelusta lähinnä siten, että kukin äänessäolija pyrki liittämään arkisiin havaintoihinsa edistyksellisyyttä. Perhekolmion pintaremonttiin saatiin vaivatta sotkettua ilmastonmuutos, globaali osattomuus, epätasa-arvo, hyvinvointivaltio ja muita K-kauppaistettuja uusmarxilaisia elämäntapakliseitä. Lisäksi oli päässyt unohtumaan, että ihan kaikki eivät istu päiviään pk-seudulla muotilasit päässä ergonomisella konttorituolilla.

Samaa sarjaa olivat enemmän tai vähemmän Akti ja kansanradion toimihenkilöversio Puheen Iltapäiväkerho

Keskinkertaisuuden palvonta perustunee jossakin vaiheessa omaksuttuun ajatusharhaan siitä, että kuulijoita ja katselijoita houkuttelee ensi sijaisesti mahdollisuus samaistua. En kuitenkaan usko, että kovin moni kuuntelisi vaikkapa kanssatoimihenkilöiden tyhjää kumisevaa lounaspälätystä huvikseen. Tai hyödykseen.

Mutta jotain piti siis Radio Puheelle tehdä, kun ei ole kuuntelijoita. Keksittiin, että lopetetaan suorat lähetykset. Poislukien ne, joilla on kuuntelijoita, eli urheilulähetykset. Kimeällä äänellä räyhättyä uhriuhoamista ja identiteettipoliittista saarnaamista ei jää paria toimittajaa lukuun ottamatta kaipaamaan kukaan.

Johtoportaassa saatiin autetusti hyvä idea, päätettiin tehdä tarpeettomista puheohjelmista muodikkaasti podcasteja. Kuuluuko taustalla kökkötraktorin kitinää? Ne, jotka pressiväen maailmankaikkeudessa, eli tvitterissä pystypäisesti Ylen ihan mitä vaan ohjelmasisältöä ärhäkästi puolustavat, eivät kyllä itse niitä kuluta. Potkastia taas ei se vakiintunut kohderyhmä ehdi ennen nahkurin orsia löytää mistään muualta.

No, nyt sitten Yle Puhe on päättymätön sarja randomia nauhoitetta milloin mistäkin. Ylen radio – ja audiopäällikkö Jonna Ferm pitää tilannetta hyvänä: ”En suostu itse näkemään vastakkainasettelua podcastien tai radion ja radio-ohjelmien välillä. Kysymys on äänen kuluttamisesta erilaisilla alustoilla.” (Yle 28.12.2021) Selvä se. Ei riitä radion kuuntelu, ääntä kun pitää kuluttaa erilaisilla alustoilla.

Pääasiallisena syynähän näissä äkillisissä muutoksissa on ja on aina ollut se sama ongelma. Alle 30-vuotiaat eivät katso tai kuuntele. Saanen epäillä, tuleeko kyseinen kohderyhmä kuluttamaan näitä ääniteoksia yhtään millään alustalla. Selitystä on vaikea löytää, kun 15-30 -vuotiaita on Suomessa vähemmän kuin miljoona henkilöä (joista kasvava osa muun kuin suomenkielisiä). Vertailun vuoksi todettakoon, että 30-70 -vuotiaita on n. 2,8 miljoonaa henkilöä. Alle kolmekymppisten kalastelu on ollut ja on Ylelle kuin tonnikalan pyyntiä Itämerellä. Porukkaa on ja vehkeet viimeisen päälle, mutta kalaa ei vaan tule.

Rahoitussaletissa oleva Yle kilpailee nuorisokohderyhmästä kaupallisten mediayhtiöiden kanssa, joille mainosmyynnin kannalta on elintärkeää tavoittaa juuri tuo pienehkö nuorisokohderyhmä. Jostain kumman syystä, koska sen kulutusvoima on seuraaviin ikäluokkiin verrattuna heikohko. Jostain 90-luvulta päälle jäänyt pakkomielteinen, tai pitäisikö sanoa epätoivoinen, nuorison havittelu jatkuu. Lifestyle-muotihötön maisemassa Ylellä ei ole eikä tule olemaan minkäänlaista kilpailukykyä.

Television puolella outojen linjausten vertailukohdaksi kelpaa Urheiluruutu, jonka useissa lähetyksissä urheilua on vain nimessä. Sisällössä ei edes nimeksi. Koko kansan Yle Urheilun johtoportaan visio on ollut lähentää kansalaisia toimituskuntaan valitsemalla ruutuun porukkaa, joiden ei uskoisi olevan liikunnan saati kilpaurheilun kanssa missään tekemisissä. Eikä liioin mediatyön. Samalta toki näyttää pääasiallisesti kohderyhmässäkin. Vertailun vuoksi todettakoon, että radion puolella kuuntelijoita riittää puolestaan mm. Kiekkokierroksella, jossa ei etiikka- ja vastuullisuusjohtajien mielipidetuputtamista juurikaan ole havaittu. Vielä.

Erilaisia mielipidetrendejä ymmärtävänkin on vaikea ymmärtää mitä tarkoitusta palvelee keskittyminen kaikkiin mahdollisiin kuviteltavissa ja ei-kuviteltavissa oleviin ongelmiin, joita urheilu käsittää ja aiheuttaa. Toivomme lämpimästi myös tämän urheilun ajankohtaispaketin siirtämistä suorista lähetyksistä vaikkapa CD-romille. Ja halukkaiden saataville vaikkapa kirjastoihin.

Ylen puuha muistuttaa ajan pyörteissä kamppailevan ihmisen viimeisiä hetkiä ennen oivallusta vääjäämättömästä hukkumisesta tyhjään merkityksettömyyteen.

Instituutio on tarkoitusta tärkeämpi. Sitäpaitsi etujoukon pitäisi olla jotenkin etevämpää porukkaa.

PS. Huvittavinta oli, kun peitellysti ja vähemmän peitellysti pitkään huokailtiin että saako esimerkiksi tällaista AlfaTV:tä edes olla. Kukas niiden sisältöjen normiyhteensopivuutta sitten valvoo?

PS2. On ikävä Hannu Taanilaa, jos joku muistaa.

Poseeraaminen, esiintyminen, itsekorostus ja muu yleinen kynttilän vakan alla pitämättömyys on saavuttanut myös pimeän pohjolan.

Youtube-monologia, keskustelutilaisuutta, tempausta, happeningia, keräystä ja muuta mölinää on käyttöliittymät täynnä. Aika on ollut erityisen otollista elävän kuvan avulla itsestään pakolla julkkiksia tekeville. Taikaa ei voi kyseenlalaistaa, koska kuka tahansa hevosennaama näyttää tulevan rikkaaksi kertomalla avoimesti roskien viennistä ja sukan katoamisesta kymmenille tuhansille seuraajille.

Mitä olisikaan Jeesus saanut Youtubella aikaan. Ja kuka olisi tullut tubebattlessa vastaan? Broidi?

Luulisi tämän pohjalta, että kaupallinen televisio viritettyine tuotantoresursseineen ja rautaisten ammattilaisten alihankintaverkostoineen veisi kaiken. Mutta ei vie, ei.

Psykedeelisiä ohjelmaformaatteja, joissa virattomat näyttelijät ja marketkonsulenteiksi vajonneet missit laulavat karvahattu naamalla. Samat noin kymmenen kyllästyttävää maneerinkantotelinettä sekä Vappu Pimiä ja Mikko Leppilampi arvuuttelevat, että onkohan siinä nyt Chisu vai Seppo Taalasmaa.

On syytäkin järjestää neljätoista gaalaa vuodessa, johon raahataan puhelinoperaattorien ja Veikkauksen markkinointiväki dokaamaan. Sitten lavalla käy koko toimiala kiittämässä jotakin tuttua tasa-arvotaistelijaa ja superihanaa tai vielä superihanampaa tuottajaa ja sen romanialaista katukoiraa.

Ja ne ammattitaidoillaan häikäisevät gameshow-juontajat pääsevät yhä uusille huikeuden ja uskomattomuuden tasolle. Ja saavat pienoispatsaita nöyrästä kansanpalvelemisesta, koska itsensä esittäminen pahvikulisseissa on kovaa työtä. Siinä laitetaan itsensä likoon ja uskalletaan heittäytyä.

Upeaa, ihanaa ja uskomatonta on yhtä soittoa, vaikka se tavallinen ihminen tv-tuolissaan vähän välillä epäileekin. Tuollakin on silmäpussit.

Suomi on pieni maa, joten yleisö on aika pieni. Olisi luullut, että kun mustista puvuistaan voimaantunut ministeriporukka pakottaa tartuntatauti- sekä muiden tarvittaessa laadittujen lakien nojalla ihmiset pysymään himassa, olisi televisiolle avautunut tuhannen mainostaalan paikka. Ei avautunut, ja syitä on monia.

Samat formaatti formaatilta heikentyvät pahvikulissihuikeudet keräsivät ihan yhtä vähän katsojia kuin vapaassakin maailmassa. Uusia ei tullut, koska tuotantoväki ei päässyt alan messuille matkailemaan ja siinä sivussa huomanneet aamulla ostaneensa jonkin kurkku perseessä -vuorellekiipeämisformaatin. Siinä Jukka, Jyrki ja pari influensseria kiipeävät Kolille kotimainen kurkku perseessään. Ja puoleen väliin pitää olla.

Vielä ei ole tainnut kukaan kannella tasa-arvovaltuutetulle Big Brotherista tai TIS-formaateista. On yhteiskunnallisesti vähintään arveluttavaa jatketusti alleviivata jonkun henkilön selvästi vaatimattomia hengenlahjoja.

Syyllisetkin kaupallisen television alennustilaan ovat toki tiedossa. Yleisradio kilpailee epäreilusti verorahalla ja internet pilasi kivijalkakaupan lisäksi myös television. Oikeastaan Yleisradion syyttely tässä paljastaa juuri sen oikean syyn, joka selviää katselemalla Ylen lähetyksiä. Sadoilla miljoonilla ja tuhansilla työntekijöillä ei saada aikaan yhtään sen ihmeellisempää laatua kuin kaupallisella puolellakaan.

Aika moni intelligentsiaan itsensä lukeva piti aikoinaan yhteiskunnallisesti vaarallisena sitä, että kaupallinen tv-kanava lähettää uutisia. Nyt moni heistäkin (vaikkakaan eivät joka paikassa myönnä) katsovat MTV:n uutisia, koska siellä uutisoidaan ajankohtaisista asioista.

Ylen uutiset on vajonnut tyystin toteuttamaan kuvituskuvan tuella yhteiskunnallista agendaansa, joka loittonee päivä päivältä suomalaisten arjesta. Sisällöstä kivointa on ne ulkomaille lähetetyt sketsihahmot.

Ihmiset puhuvat mielellään toisille ihmisille. Erityisen hanakasti koetaan tarvetta jakaa lähinnä olijoille arkipäivän vastoinkäymisiä ja olemista haittaavia epäkohtia. Eikä nykyisin tarvitse olla tuntoja purkaakseen kenenkään lähellä, asiansa voi maailmalle huutaa henkilökohtaisen tiedotuspalstan välityksellä ATK:ssa. Pahoinvointiin löytyy syyllinen tai syylliset yleensä aika läheltä.

Yleisimmin arkityytyväisyyteen iskee säröä jonkun kanssaeläjän epätyydyttävä käytös tai väärä suhtautuminen satunnaisissa kohtaamisissa. Aamuruuhkassa tietöiden takia ylimääräisiä minuutteja matkaansa hukkaavien suut käyvät yksinäisissä autoissa. Jalan töihin pyrkivät luovat murhaavia katseita nenän editse suhahtaviin polkupyöräilijöihin. Endorfiinin ja raivokkaan kiireen riivaama pyöräilijä pudistelee päätään potkulautailijan hapuilevalle etenemiselle. Useammallakin on oman mukin kouraansa saatuaan paljon kerrottavaa.

Metrossa saa Hakaniemeen asti kuunnella erittelemättömän, mutta kuuleman perusteella pieleen menneen toimihenkilöhankkeen epäonnistumiseen myötävaikuttaneiden henkilöiden yksityiskohtaista syntilistaa. Vähän niinkuin sotahistoriassakin, pienet asiat alkavat luoda jäljemmässä tarkastelussa loogista kausaaliketjua, jonka päässä on vääjäämätön lopputulos.

Ääneen vuolaasti muita ihmisiä kehuva on yleensä joko päihteiden vaikutuksen alainen tai vastavalittu markkinointipällikkö.

Näinä aikoina, jolloin syyllisten etsintä on uudemman tapakulttuurin myötä sopivaa vain syyttömistä voi todeta, että harva voi heittää sen ensimmäisen kiven. Ja jos nyt joku heittää, niin porukan keskeltä.

Haasteita työelämässä jaksamisen suhteen aiheuttavat pääasiallisesti toiset samassa paikassa töissä olevat ihmiset. Kaksi työtoveria toteavat kolmannen poissaollessa useita omaa työtä haittaavia asioita, jotka usein liittyvät keskustelusta puuttuvan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Huolimattomuus, pikkutarkkuus, laiskuus, liika ahkeruus, umpimielisyys tai ylenmääräinen avoimuus haittaavat monin tavoin omaa suoriutumista. Myös ulkonäöllä on subjektiivisesti arvotetun ryhmädynamiikan kannalta suuri merkitys.

Kovia yleistyksiä pitää näinä parempina aikoina mahdollisuuksien mukaan välttää, mutta toimitalojen ovenpielien tupakkapartioissa ei erityisesti näytetä yksilöllisyyttä arvostettavan pukeutumisen tai tukkamuodin suhteen. Tämä on lie sitä yrityskulttuuria.

Toimistotalon hissiin tuli kerran kohtelias mieshenkilö, jolla oli asialliset vaatteet, mutta punaiset Hai-saappaat jalassa ihan kuivalla kesäkelillä. Samaan ATK-firmaan päätyessämme havaitsin pari muutakin henkilöä samanlaiset saappaat jalassa. Epäilin, että jalkineilla saattoi olla jotain tekemistä maadoituksen tai jonkun muun sähköasian kanssa. Ilmanlaatua tuskin olivat omiaan parantamaan. Jonkin ajan kuluttua havaitsin alan tapahtumassa kyseiset kumisaappaat useammankin ATK-ammattilaisen jalassa, jolloin valkeni asian todellinen laita. Kyse olikin toimialalle ryhtyneiden yhteisestä yksilöllisyydestä.

Muiden huvittuneisuus tai peräti ylenkatse sopimattomasta jalkinevalinnasta on tietysti niihin sonnustautuneen tavoite. Nykyisin kun kaikki tuntuu olevan jo kokeiltu ei yksilöllisyydellä poseeraavilla ole enää varaa estetiikkaan. Mainitun käyttäytymisen etuna on paitsi viiteryhmän sankarillinen muotimarttyyrius, niin myös asiaan vihkiytymättömien huvittuneisuus ja mielihyvä siitä, että ei itse sentään näytä noin pelleltä.

Ihmisen elämässä on erottuminen joukosta muiden yläpuolelle keskeisimpiä syitä tehdä juuri mitään. Ehkä toilettikäyntiä lukuun ottamatta. Tekemällä asioita ensimmäisenä, enemmän tai mieluiten paremmin kuin joku toinen saadaan elämään sitä tarkoitusta.

Koulussa on hyvä, jos saa parempia numeroita kuin muut. Ja sitten saa valtiolta ja kunnalta enemmän palkkaa, kun on käynyt enemmän koulua kuin muut. Politiikassa on automaattisesti muita parempi ihan missä vaan jos saa enemmän ääniä kuin muut. Ja niitä saa kertomalla olevansa monessakin, ellei kaikissa asioissa parempi kuin muut. Kalliimpi asunto, auto tai polkupyörä kuin useimmilla muilla. Puritaanisemmat elämänvalinnat suhteessa tuhlaavaan vanhanaikaiseen elämäntapaan. Julkeampi julistus toisten vääristä elämäntavoista.

Kovin fixi on kuitenkin niiden köyhempien, hitaampien, tyhmempien, vanhanaikaisempien, osaamattomampien, kirjoja lukemattomampien, epämuodikkaampien, rumempien, kierrättämättömämpien, digiosaamattomampien tukisukkahousuja pitävien lihavien prismassakäyvien kieliäosaamattomien ja turistimatkoilla kävijöiden puolisäälivä ylenkatsominen.

Meitä suomalaisia on vuosikymmeniä syyllistetty kyvyttömyydestä kommunikoida. Suomalainen miesoletettu ei ole päässyt välimerellisten lajitovereidensa tasolle, koska ei osaa pulista katukahvilassa tuntikaupalla pienistä asioista. Nyttemmin on yhteisöllisen tyhjäntoimittamisen yksi juurisyy eli tupakanpolttokin onnistuttu käytännössä kitkemään.

Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että nuoremmalle polvelle saattaa nykyään riittää porukassa istumisen syyksi eettisillä valinnoilla brassailu ja ilon teeskentely ilman viinaa. Etikettipulloon kaadettua kallista kotikaljaa ei lasketa, koska siitä ei ihan ruuansulatussyistä pysty hönöjä ottamaan.

Tupakkaporukoiden kitkeminen lopullisesti toimitalojen ovilta ja pihoilta saattaa puolestaan koetella mielenterveyspalvelujen kestokykyä ennennäkemättömällä tavalla. Vai oletteko noissa taukotapahtumissa  kuulleet joskus jotakuta kehuttavan? Mikä on seurauksena organisaation eri osien välijohdon aiheuttaman tuottamuksellisen haitan jatkuvan analysoinnin lopettamisesta?

Yhteisöllisellä antipatia-kokemuksella saattaa olla nuoren kypsymisessä kohti yhteiskuntakelpoisuutta ratkaiseva merkitys. Kun saa huppu päässä ensin tuijottaa metrossa synkästi pimeyteen ja sitten Kansalaistorilla kuunnella vertaistensa rinnalla johonkin ihmisryhmään kohdistuvasta antipatiasta viestivä kyltti kädessä pormestaria ja Palefacea jaksaa taas opiskella ja harrastaa.

Tukahdutettu antipatia saattaa löytää arvaamattomia purkautumiskanavia, joten vastakampanja saattaa tulla vielä silmille. Lailla määritellystä tapakulttuurista on tavannut koitua melkoista riesaa.

Härmäläisistä kun ei tahdo saada edes uskottavia tekokivoja.