Korona – joulu keväällä

Disclaimer: Suhtaudun haudanvakavasti kaikkiin Facebookissa esitettyihin huoliin viranomaistoimien riittämättömyydestä ja THL:n osaamattomuudesta. Suhtaudun haudanvakavasti viranomaisten, hallituksen, aluehallintoviraston, näyttelijöiden, muusikoiden, työttömien tohtoreiden, teatterinjohtajien, SM-liigan hallituksen sekä taitoluisteluvalmennuksen tasosta yleishuolestuneiden henkilöiden asiantuntemukseen epidemologian saralla. Yhdyn myös yleiseen kritiikkiin kriisikäyttäytymisosaamattomuudesta ja kiitän Sanna Marinia, joka johtaa robottimaisella johdonmukaisuudella koko osaamatonta valtionhallintoa. Kunhan ei tule hyppimään Janne Vapaavuoren tontille. Mikäli kaikkinainen huumori on kriisitilanteessa mielestäsi vapausrangaistuksen arvoinen rikos, älä missään tapauksessa lue pitemmälle, koska aloittaessasi seuraavan lauseen lukemisen teet sen omalla vastuullasi ja sitoudut samalla vapauttamaan kirjoittajan kaikista vastuista.

Talouden ennustaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Facebook-seinällä jaetun lehtileikkeen saatesanat saattavat laukaista hyvin arvaamattomia mekanismeja, jotka heijastuvat nopeasti kapitalismin sydämeen eli arvopaperikauppaan.

Kuka olisi voinut arvata, että kehitysmaan torilta jossain kaukana ihmisestä toiseen matkaavan neilikalla koristellun pölypallon näköisen pöpön vauhdikas reissu tyhjentää muutamassa viikossa Citymarketin vessapaperihyllyn Suomen Espoossa.

Voidaan tietysti yrittää kuvata tartuntaketjua. Tarinan nimet on muutettu asianomaisten henkilöllisyyden suojaamiseksi.

Satu, 52, lukee arvostamansa eläkeikään ehtineen, mutta merkittävän uran suomalaisessa liike-elämässä tehneen henkilön Facebook-postauksen. Ei lue arvostetun henkilön postaukseen liittämää monimutkaista tiedeartikkelia, mutta vakavat saatesanat tappavan viruksen räjähdysmäisestä leviämisestä saavat Sadun levottomaksi. Tutun sisustusarkkitehdin postaama kuva ihmisistä työntämässä vessapaperilla lastattuja kauppakärryjä pitkin marketin parkkipaikkaa saa Sadun toimimaan.

Jokke, 54, vastaa kesken kiireisen työlounaan vaimon puheluun. Hän kuuntelee tarkasti kulmiaan nostaen ja päättää liiketuttavalta anteeksi pyytäen puhelun. Kertoo vaimon olevan huolissaan Suomeenkin levinneen Korona-viruksen seurauksista. Liiketuttava kertoo hymähdellen vaimonsa ja tyttärensä hakeneen jo aamulla mankkaalaisen rivitaloasunnon ulkoiluvälinevarastoon kymmeniä rullia vessapaperia. Ja tuoretta leipää pakastimeen. Kaikki ei mahtunut, mutta osa vietiin Leppävaarassa asuvan vaimon äidin pakastimeen.

Jokke tuntee olonsa levottomaksi. Katselee Teatterin Grillin ulko-ovella puhelimeen tulevia peruutuksia kokouksista ja pääjohtajan ohjetta perua kaikki paitsi täysin välttämättömät ulkomaanmatkat. Vilkaisu Iltasanomiin saa jo vähän harmistumaan: SM-liiga pelataan tyhjille katsomoille.

Jokke soittaa toimistolle ja kertoo painuvansa etätöihin himaan. Niin on kaikki muutkin jo tehneet. Hän kurvaa marketin pihaan, jossa parkkipaikkaa joutuu etsimällä etsimään. Mitä täällä tapahtuu? Arki-iltapäivänä täällä ole yleensä ketään. Kaupassa pääsee kiinni viimeisiin ostoskärryihin. Vaimo soittaa. Yksityiskohtaisia ohjeita kuunnellen Jokke suunnistaa ensimmäiseksi pastahyllyille. Makaronit on loppu, tagliatellea on yksi murentunut paketti. Vaimo kehottaa suorassa lähetyksessä ostamaan siinä tapauksessa Pirkkaa. Ei ole sitäkään. Vaimo vähän hikeentyy, koska epäilee, että Jokke ei taas löydä tai ei suhtaudu tarpeeksi vakavasti. Ohikulkeva myyjää vahvistaa, että loppu on. Jokke ottaa italialaisia fusilleja, joita on pari pakettia tähteellä. Vaimo päättää huokaisten puhelun.

Jokke vilkaisee teksti-tv:tä. Pörssikurssit ennätysmäisessä laskussa, hätätilalakeja pohditaan hallituksessa. Jokke miettii hetken omaa salkkuaan, mutta eihän nyt kannata myydä. Mutta tietenkin jos… Ei kannata nyt miettiä. Pieni hiki kohoaa Joken nenän alle. Tuskastuminen on lähellä. Toisiinsa kolahtelevat ostoskärryt aiheuttavat orastavaa pakoreaktiota. Pitää ehkä jotain kuitenkin myydä. Mitä jos asuntolainan korko nousee?

Leipää. Jokke pyrkii tungoksessa leipäosastolle. Vaalean leivän hyllyt tyhjinä. Ruispalat loppu. Kaksi jälkiuunia ja pari grahampaahtoa löytyy. Ei saatana, Jokke alkaa itsekin hiukan huolestua. Pakastekaappien luona kuhisevaan joukkoon hän ei mene. Miettii muita kauppoja lähistöllä, kun löytää suuret metallikorit tyhjinä. Ei yhtään tonnikalapurkkia. Millähän sen korvaa? Vieressä punaposkinen rouva antaa monotonisella äänellä kriisiraporttia puhelimeen. Ei ollut pakattua lihaakaan enää saatavilla. Joken niskakarvat nousevat pystyyn. Pieni poika sivelee mietteliäänä tyhjää vessapaperihyllyä. Vanhempi mies pakkaa vakavana kuviollista talouspaperia kärryyn. No pyyhkihän tollakin, Jokke ajattelee ja ottaa itsekin yhden säästöpaketin.

Hyllyn kulmalta aukeaa näkymä juomaosastolle. Olupullojen kutsuvana kimmeltävä rivistö rauhoittaa. Toisin kuin jouluna on kivennäisjuomaosasto lähes koskemattoman näköinen. Jokke miettii miten kriisitilanne läpäistäisiin ilman tonnikalaa öljyssä ja nostaa kaksi kuuden ison pullon vissypakkausta kärryyn. Huomaa nuoren miehen kärryssä korkean kasan pakastepizzoja ja ajattelee kääntyä vielä takaisin, mutta vastaan käytävällä vyöryvä joukko saa toisiin ajatuksiin.

Kassajono yltää tyhjälle saippuahyllylle. Tuttava huikkaa Jokelle tervehdyksen viereisestä jonosta. Hiukan naureskellaan hamstraukselle. Jokke toteaa vaan tulleensa hakemaan illaksi jotain pientä. Tuttavalla on kärryssään useita paketteja jauhoja ja erilaisia puuroja. Lisäksi useampi paketti talouspaperia. Vaimo oli pyydellyt. Mökille lähdössä huomenna. Jos tää koronahommakin tästä vielä tiukkenee.

Muutama sana vaihdetaan vielä naureskellen jalkapallon EM-kisojen kohtalosta. Tuttava kertoo SM-liigan päättäneen juuri äsken, että kausi loppuu heti. Jokke tyrmistyy, ei playoffeja ollenkaan? Jokke alkaa miettiä olisiko tämä jo ihmiselle vaarallista.

Jokke jonottaa parkkipaikalta pois, kun vaimo soittaa. Oli lähtenyt Prismaan hakemaan lisää vessapaperia, koska Jaana soitti sieltä. Hyllyt kuulemma just täytetty, mutta käsidesiä ei ole sielläkään.

Poikkeusolot, miettii Jokke ja päättää ottaa himassa jallupaukun vaikka kello oli vasta puoli kolme.

 

 

 

 

Normaali

Tuulet kääntyvät, hyvä ministeri

Kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Tiedä kuinka ja missä tottui pässi olemaan ilman päätä, mutta kansalaisen on pitänyt tottua jo pitempään siihen, että politiikassa ei näytä olevan päätä. Eikä liioin häntää.

Ja tottuuhan siihenkin, näemmä. Tottuu mediaporukan yksimielisyyteen ja poliittisen häveliäisyyden katoamiseen journalismista. Jokainen kun tahtoo olla muodikas.

Erään pankin viime viikolla julkaiseman kuluttajakyselyn mukaan yhä harvempi on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Mistä on kyse?

Voisi kuvitella, että yhtäältä poliittisten pyrkimysten välikappaleeksi ensisijaisesti valjastettu paniikin lietsominen ja toisaalta sen nostattama osittain asiallinenkin keskustelu aiheesta ovat tehonneet. Varsinkin jäljempi on paljastanut paitsi uhkia, myös mahdollisuuksia. Muutoksen tärkeyteen on totuttu.

Tämä on huono uutinen sosialisteille, jotka ovat laskeneet yhteiskunnallisilla välttämättömyyksillä perustellun kontrollin lisäämisen poikivan yhä useammalle uskolliselle vähintään nimineuvoksen viran alati laajenevassa hallinnossa. Hallinto on politiikan omistama toimintaorganisaatio.

Mutta niin ovat aina yhteiskunnalliset tuulet muuttuneet, ja niin ne tulevat tekemään nytkin. Euroopassa ja Suomessa on meneillään raju taistelu vallasta. Vastakkain eivät ole niinkään vasemmisto ja oikeisto tai liberaalit ja konservatiivit.

Vastakkain ovat pikemminkin politiikka ja kapitalismi.

Kourallinen oppineita vasemmistolaisittain suuntautuneita poliitikkoja (oman ilmoituksensa perusteella nykyisin myös keskusta) edustaa uusia yhteiskunnallisia voimia – kuten ovat tehneet aina ennenkin.

Näitä tahoja sympatiseeraavat ne, jotka tahtovat materiaalisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa ja mahdollisimman pientä omavastuuta. Heidän yhteiskunnallinen empatiansa mitataan julkisen antipatian määrällä. Sosiaalisen median volatiili mielipidepörssi on auki yötä päivää.

Politiikkaa ja puolueita onnistutaan edelleen markkinoimaan jonkinlaisina paremman maailman välttämättöminä ja henkilöriippumattomina muutosvoimina. Erilaisia poliittisia ideakokoelmia on viety käytäntöön maapallon lähihistoriassa. Ensin keskitetään demokraattisten prosessien läpi väkivaltakoneiston kyseenalaistamaton komento muutamalle kellokkaalle. Ja siten oikeus lakien nojalla sulkea epäilijät ja eriävien mielipiteiden edustajat lukkojen taakse häritsemästä. Sitten ollaan vain ja ainoastaan oikeassa.

Kotimaamme päivänpolitiikassa on havaittavissa ikiaikaisesti toistunutta poliittisten tuulten kääntymistä. Maailman koulutetuimmaksi mainostettu, mutta ainakin eräs maailman uppiniskaisimmista ja sulkeutuneimmista kansoista on tarkkanäköinen ja brutaalin rehellinen.

Tultuaan viime aikoina jonkinlaisen poliittisen kaunan toimesta lyttyyn lyödyksi, tuo pohjoisen soturi- ja uudisraivaajakansa ei ole jäänyt, eikä jää tuleen makaamaan. Vaikka kuinka demagogit vallanhimonsa pitimiksi niin julistavat, niin nykyhärmäläinen ei lähde punalipun eikä hakaristin perään. Eikä muidenkaan maailmanlopun kulttien matkaan. Totta vie tekee mitä on pakko, mutta päättää sen ihan itse.

Trendit vievät nuoria mukanaan, maailma muuttuu ja poliittinen menestys on – luonnollisesti – kiinni siitä, kuinka hyvin puolueet onnistuvat liittämään niistä ansioita itseensä ja edustajiinsa. Kestävämpi kulutus ei ole käänteistodellisuus eikä kukaan vastusta järkevää kehitystä. Paitsi ehkä elämäänsä pettyneiden radikalisointia tavoitteenaan pitävät.

Mutta kun asiat sotketaan tahallaan toisiinsa ja kuution kulman pitää aina osoittaa vastustajaa. Ilman vastustusta ei ole kannatusta. Kuten aiemminkin todettua, suomalaisen demokratian ponnevoima ei ole kannatus vaan vastustus.

Poliittisten agendojen virtaviivaistaminen vaatii joskus muunnelmia, joissa teemaa ei esiinny lainkaan. Kansainvälisten tv-mainosten ja lifestylekotkotuksen usvasta nouseva vapaavalintainen maailmankatsomuscocktail sotkee tarkoituksella kehitysmaissa keskenään sotivien itselleen aiheuttamat haitat  ja dieselhiacella mummon vuotavaa kattoa korjaamaan ajavan synnit.

Näinä päivinä alkaa muodikas taikapöly hiljalleen laskeutua ja kellojen helinä vaimentua uutta poliittista uhoa ja muutosta edustavan uuden ajan politiikan ympäriltä. Saavutuksena voidaan tietysti pitää onnistumista kontrastin terävöittämisessa: Harvalukuinen paremmasta tietävä poliittinen eliitti ja omaa parastaan ymmärtämään kykenemätön enemmistö. Ainakaan puolueiden kannatusmittausten valossa tulokset eivät liene ihan niitä toivotuimpia. Mikä osoittaa demokratian tunnetut heikkoudet, kun ollaan ihmistä suuremmalla asialla.

Yhteisöllisyyttä ja tasa-arvoa julistavan ns. arvopohjan teesit viedään käytäntöön poistamalla eriarvoisuus yhteiskunnasta. Onkin todella niin, että mitä harvemman käsissä valta on, sen tasa-arvoisempi on kansa.

Politiikassa vallitsevan muodikkaimman eetoksen valitettavin piirre on suomalaisten täysivaltaisuuden kyseenalaistaminen pitämällä heitä tyhminä.

 

Normaali

Tasa-arvo tulee ja menee, mutta köyhyys on pysyvää

Aatehistoriassa asiat muuttuvat hitaasti. Sitä tarkastellessa vahvistuu optimistisemmallekin oikeastaan vain yksi asia. Ihmiset eivät opi historiasta mitään, koska virheitä on uusimassa aina eri ihmiset.

Ensin oli nälkä ja kylmä, eli pakko, sitten pienemmän vaivan tavoittelu ja lopulta pelkkä ahneus ja vallanhimo, jotka nostivat tuurin kautta osan porukasta istumaan kirjoituspöydän taakse tai lyömään nyrkkiä saarnastuolin kamaraan. Tuuri tarkoittaa tässä sattumalta saatuja älynlahjoja.

Esivallanpitäjien johto vaihtui, mutta kansan näkökulmasta se ei juurikaan muutosta herran nuhteeseen tuonut. Tarinat hyvistä tai pahoista hallitsijoista ja kuvernööreistä jossain kaukana kiersivät, päätyivät lauluihin ja runoihin.

Taruhahmoja oli arvojärjestyksessä taivaallisista korkeuksista lihassa ilmestyvään nimismieheen.

Erittäin hyvistä tarinan aineksista ja erityisen lahjakkaiden välittäjien myötä syntyi vallankumouksia. Innokkaat jättivät auransa ja lähtivät populismin palvelukseen.

Jo riitti sorto ja nälänhätä.

Moni sai kuulan kalloonsa, rintaman molemmin puolin. Nappi otsassa kuoppaan heitetyksi tulemisen mystifioinnissa ja glorifioinnissa oli täysi työ, mutta tarpeeksi hyvä tarkoitus paitsi pyhittää, myös panee keksimään.

Valtaa on viime vuosisatoina kumottu siellä ja täällä. Ranskassa, Venäjällä ja muuallakin. Pienemmistä kahinoista, jotka tulevat ja menevät ei niin suurta lukua ole. Agitaattoreiksi tahtovia riittää ja on aina riittänyt, eikä jymäytettävistä tule pulaa. Tämän on viimeistään nykyinen tiedonvälityksen kulta-aika todistanut.

Eli siis valta vaihdettiin parempiin perusteluihin. Verenhimoinen rahvas sai kostaa osattomuutensa ja ryöstää rikkaamman kodin. Ja ties mitä. Moraalisen oikeutuksen ja komppanianpäällikön lupalapun suojelemana.

Itsenäisessä valtiossamme sodittiin verinen sisällissota melko hiljattain. Sorrettua kansaa pyrittiin nostamaan niskasta vielä suuremman tarinan ja tulevaisuuden välikappaleiksi. Siinä oli sitten kaikenlaista, mutta vanha tarina vei kansainvälisen puolustusyhteistyön ja materiaalisen ylivoiman avulla voiton uudesta.

Näin ei käynyt kaikkialla. Venäjästä tuli Neuvostoliitto, jossa sorto ja yksinvalta päättyi syyllisten likvidointiin kaikilla entisen organisaation tasoilla. Puute, materiaalinen ja henkinen oli nyt loppu. Monelle olikin, köyhän kansan kannalta muutos oli lähinnä mahdollisuus innostua uusista tarinoista ja uusista naamoista paikallisjohdossa. Harvainvalta ja sorto muuttui toverillisiksi yhteisöiksi ja pääasiallisen elinkeinon, eli maatalouden piirissä siirryttiin feodaaliriistosta osuustoimintaan.

Tarinan nousu, uho ja piinallisen hidas sortuminen on kaikkien tiedossa.

Kommunismin aikanaan trendikäs tarina upposi hyvin ja eteviä kellokkaita riitti kaikilla mantereilla. Nopea muutos vaatii kuitenkin voimakkaita liikkeitä ja väkivaltainen perustelemattomuus aiheuttaa väistämättä vastaliikettä.

Fasismi puolestaan oli populistinen vastareaktio populistiseen sosialismiin, mutta kyseinen nationalistinen ja korporatistinen totalitarismi oli myös tarkoituksenmukaisuudessaan kapitalismin vastainen aate. Italiassa kehittynyt fasismi on sukua Saksassa myöhemmin kannatusta saaneelle populistiselle kansallissosialismille.

Suomen nykyoloissa fasismin kannatukseksi voidaan lukea mm. henkilöautolla lievän ylinopeuden ajaminen tai tuloverotuksen tason julkinen kyseenalaistaminen.

Kommunismiksi voidaan nykyisin määritellä polkupyöräilyn suorittaminen teollisuustyöntekijän keskimääräisen kuukausipalkan arvoisella polkupyörällä.

Näissä erilaisten kansojen erilaisissa keskeisissä todellisuuksissa kuullaan suuret tarinat systeemin kaiuttimista, mutta käyttäytymismallia otetaan tiukkapipoisimmista uskovaisista. He kun tuppaavat olemaan erityisen kiinnostuneita toisten olemassa olemisen sääntöyhteensopivuudesta.

Hyödyllinen idiotismi rakentaa pakkovallan perustuksia taloyhtiön roskiksella ja ravintolatyöntekijää nöyryyttäessään. Hetken päästä käyttäytymis- ja ajattelemisohjeet saadaan työpaikan tarinavaltuutetulta ja ajan mittaan korttelikomitean päälliköltä.

Vallanpitäjällä ei oikein ole muuta keinoa kuin kieltää kilpailevan populismin ääni ja vaientaa suurta tarinaa epäilevät.

Suuret tarinat päänalusenaan nukkuvista murhaajista ei ihmiskunta kuussa käytyään, köyhiinsä rakastuttuaan ja sähköpotkulaudan keksittyäänkään ole päässyt eroon.

Ainoa toivo on mahdollisuus säätää vastaanottimia. Sitä odotellessa.

PS. Meluavien henkilöiden, jotka rinnastavat keskimäärin vaarattomia yksilöitä historian suurimpiin kansanmurhaajiin voisi kuvitella olevan pakkovallan kannattajia. 

Normaali

Miten estää ghetot ilman sosialismia?

(Julkaistu aikaisemmin Iltalehdessä 26.2.2017)

Suomi on sarvikuonojen maa, laulussa sanotaan.

Ensin rakennetaan tavoitteellista kansankapitalismia pakottamalla vähänkin kykenevät diskonttaamaan työpaikastaan saamansa tulot pankille vuosiksi eteenpäin.  Sen eteen on tietysti säästetty peräsuoli pitkällä, jotta saisi lainaa, jotta saisi paikan, johon voi keskiluokkaistumisen keskisalon, eli kirjahyllyn pystyttää.

Aikaisemmin suomalainen mies ei ollut mies eikä mikään, jos ei perheelleen pystynyt taloa rakentamaan. Tai sittemmin pääkaupungissa keskiluokkaan pyristelevä nuoripari, joka ei ollut nuoripari eikä mikään, jos ei kaatanut kissankusenhajuisesta kantakaupunkikämpästä moukarilla seinää unelmakeittiön tieltä.

Jossain vaiheessa pääkaupungissa havaittiin, että tulijoita olisi työpaikkoihin, mutta kas, niille ei ole asuntoja. Ryhdyttiin kiireesti byggaamaan kokonaisia lähiöitä tulijoille. Pääomaton ja pienempiin palkkoihin tyytymään joutuva porukka sijoittui tietysti edullisimpiin vuokra-asuntoihin, joita Helsingissä rakennettiin kaupungin reunoille.

Sosiaaliseen kiertoon hyväksyttiin vielä silloin kuuluvaksi pyrkimys parantaa tienestikykyä lisäopilla tai kunnostautumalla työssä, jolloin saattoi saada parempaa liksaa ja päästä kiinni omaan liian pieneen asuntoon keskiluokkaisemmilla kulmilla. Se oli erottamaton osa yhteiskunnallista kilvoittelua, jota ei edes 60-luvun lopussa liekkiin roihahtanut sosialismin ihailu oikeastaan heilauttanut.

Eikä siinä mitään eroa sinänsä ollut. Sosialistisissa ja jotenkin inhimillisemmiksi mainostetuissa yhteiskunnissa kierto toimi samalla tavalla, mutta mahdollistajana toimi hallinto, ei markkinat. Koulutetummat sekä valtion tuotantolaitoksissa ja puoluejärjestöissä asemiin päässeet asuivat paremmilla alueilla. Sosialismin aateli, puoluenomenklatura, eristäytyneenä omille luksusalueilleen. Hyväosaisuudesta päättivät komiteat eli ”kansa”.

Juopommat ja laiskemmat asuivat keskenään vähän kauempana. Suljetussa järjestelmässä ei ollut oikoteitä onneen. Mutta kaikille oli paperilla työpaikka, asunto, terveydenhoito ja riittävästi kulttuuripalveluja. Tarjontaa siis oli, mutta kysyntä kiellettyä.

Voimistuvan muuttoliikkeen kohteena oleva pääkaupunki pohtii nyt poliitikkojen keskuudessa miten se estäisi eri asuinalueiden eriarvoistumisen eli segregaation.

Eräs vihervasemmiston voimakkaasti ajavista kuningasideoista tuo yksiviivaisuudessaan tuulahduksen edesmenneistä sosialismikokeiluista. Rakennetaan ns. paremmille alueille puistot täyteen kaupungin vuokrataloja, jotta alueellinen eriarvoisuus häviää.

Tosin on hämärän peitossa, miten jo syntynyttä vapaaehtoista segregaatiota vähennetään. Vaikkapa Meri-Rastilassa on useampi kuin joka kolmas asukas maahanmuuttajataustainen. Ihmiset muuttavat kaltaistensa luo, kotoutuminen uuteen yhteiskuntaan on hidasta ja hankalaa, osaa ei edes kiinnosta.

Toimii myös toisinpäin. Tiukasti normitettua keskiluokkaista elämäntapaa arvostavat haluavat asua keskiluokkaista elämäntapaa arvostavien keskuudessa. Ei siinä mitään sen ihmeellisempää agendaa ole.

Normaali sosiaalinen kierto pitää pyörät pyörimässä, trust me. Ei ainakaan minulla ollut ulkomailla asuessani mitään ongelmia seurustella keleistä ja taloyhtiön pihanhoidosta samassa talossa asuvien intialaisten, kiinalaisten, singaporelaisten, venäläisten, amerikkalaisten, indonesialaisten, japanilaisten, korealaisten eikä edes sveitsiläisten kanssa.

Eli etninen tausta erotti, mutta elämäntapa yhdisti. Tuntuu jokseenkin teoreettiselta haaveelta muuttaa kaikki yhdeksi keskiluokaksi määrittelemällä paikka, jossa ihminen saa asua. Esimerkkejä voi hakea vaikkapa muualta EU:sta tai miksei vaikka Ruotsista, jossa maahanmuutto on ollut ihan toisessa mittakaavassa vuosikymmeniä.

Ruotsissa osa maahanmuuttajista on kotoutunut hyvin ja etninen kirjo esimerkiksi Tukholmassa on merkki siitä. Osa ei ole, ei aiokaan olla, eikä siihen olisi edellytyksiäkään. Ihan sama kuinka avoin yhteiskunta on tai miten poliitikko soisi asian olevan.

Helsinkiläisten lanttuun taotaan parhillaan uutta punavihreää viisautta, jonka piilevänä tavoitteena on lisätä hallinnon kykyä kontrolloida asumisen markkinoita. Mikä on ymmärrettävää, koska suurimmalle osalle intoilijoista maksetaan palkkaa verovaroista.

Tähän mennessä vaalituilla viihtyvyysarvoilla tai aiempien tutkimusten faktoilla ei ole sijaa, koska ne on ylikirjoitettu teoreettisella oppikehitelmällä tiiviin rakentamisen viisaudesta. Sille on trendejä kutittelevasti annettu kiehtova markkinointinimi, urbanisaatio.

Tiiviin rakentamisen reformioppi ja sen oikeuttama kaupunkiluonnon lopullinen tuhoaminen tulee näyttämään lähivuosikymmeninä todennäköisesti naurettavalta.

Lähinnä siksi, että tavoitteena oleva ihmisten liikkumisen tarpeen vähentäminen toteutuisi parhaiten rakentamalla ilmaan, eli korkeita taloja. Asuntoja ja työpaikkoja, tiiviisti ja korkealle. Näin tehdän muualla maailmassa.

Tulevina vuosina nieleskellään häpeillen, kun yritetään keksiä edes jonkinalaisia perusteita yhteiskuntamuodille, joka levitti kaupungin puistot ja rannat täyteen matalia, kohtuuhintaisia vuokrataloja.

Mutta ehkä silloin jo helsinkiläinen homo urbanus on jalostunut niin pitkälle, että kusenhajuiset raput ja tussilla töhrityt hissit ovat jo säilyttämisen arvoista kulttuuria. Tosin rantoja ja metsälänttejä ei saada takaisin, mutta lapset voivat katsoa niitä YouTubesta.

Voisin luetella tässä melkoisen määrän yhdyskuntien kehittämiseen vuosikymmenien varrella ympättyjä ismejä, joita tutkiessa nousee poskille helakka myötähäpeän puna. Voi tietysti kysyä, miksi nämä nyky-ismit tekisivät poikkeuksen.

Asuin siis useita vuosia Singaporessa, jossa noin Suur-Helsingin kokoisella alueella asuu yhtä paljon porukkaa kuin koko Suomessa ja hyvin mahtuu. Mahtuu myös iso viidakkoalue keskelle kaupunkia sekä paljon puita ja vihreyttä sekä henkilöautoja.

Ei tietenkään mahtuisi, jos talot eivät olisi korkeita. Liikekeskustassa on pienellä alueella päällekkäin valtava määrä duunipaikkoja. Liike- ja asumiskeskittymät mahdollistavat massiivisen taloudellisen toimeliaisuuden, pienet palveluyritykset työllistävät asiakasvirtojen ääressä.

Itse olen segregaatiokotkotuksia enemmän huolestunut tulevaisuudesta, johon viittaa se, että Helsingissä lisääntyvät samaan aikaan avoimet työpaikat ja työttömät.

Alueiden viihtyisyydellä pelaaminen ja omaehtoisen liikkumisen rajoittaminen puolestaan aiheuttaa muuttoliikkeen veronmaksukykyisemmästä päästä ympäryskuntiin. Kun se ainakin vielä on sallittua.

PS. Lue täältä lisää.

Normaali

Älyttömien puhuminen on politiikassa menestymisen ehto

Politiikassa eletään vakiintuneiden käytäntöjen, käyttäytymismuodin ja keskinäisen kielen mudostamassa kuplassa. Ihan siinä kuin jääkiekkoihmiset, muodin parissa työskentelevät tai vaikkapa sosiaalipolitiikan tutkimusta työnään harrastavat.

Suurissa yrityksissä eletään kuplissa, joita kuulee myös yrityskulttuureiksi kutsuttavan. Yritysmaailma poikkeaa politiikasta monin tavoin, mutta etenkin siten, ettei pomoja valita kuplan ulkopuolisella suljetulla lippuäänestyksellä.

Demokratian eteen pyyteettä henkilökohtaisen kapasiteettinsa uhraaminen edellyttää muutakin, kuin jonkin puolueen paikallispäälliköiden, puheenjohtajan, puoluehalllituksen ja joskus jopa puoluevaltuuston vakuuttamisen. Poliittisen ravintoketjun yläpäähän pääsy edellyttää vaivaa parhaimmillaan tuhansilta ja suurelta osin tuntemattomilta ihmisiltä.

Pitää ihan ensin saada ääniä vaaleissa. Se taas onnistuu, kun kykenee mahdollisimman monelle viestimään omista kyvyistä ja mahdollisuuksista, mutta ennen kaikkea halusta edistää juuri sen yhden äänestäjän asemaa suhteessa muihin.

Tämä onkin se hankala vaihe. Ja vaikkapa kansanedustajien kohdalla pahinta on se, että kansanmiellyttämiskiertueen on onnistuttava neljän vuoden välein, jotta vihreä oksa ei katkea.

Vaalien alla jalkautuvat kansan pariin eduskunnassa jatkoon pyrkivät ja sieltä heitä pudottamaan pyrkivät uudet halukkaat. Puoletoimistot jakavat valmiita iskulauseita käytettäväksi somessa ja kotiseudun palloseuran vuosijuhlissa.

Joillakin valiokunta- ja hallintoneuvostoammattilaisilla on aika ajoin vaikeuksia, koska politiikan kuplasta ei näe ulos.

Sisään näkee, mutta sisällä olevat näkevät itsensä ja korkeintaan kanssavaikuttajat. Iltapalojen ja kokkareiden (cocktail-kutsujen) hitaasti muuttamaa poskipäiden värisävyä ei itse peilistä huomaa. Taksilla ulkomaailmaan neljän vuoden päästä saapuva saattaa yllätyksekseen havaita, ettei nuorisoseuran tai työväenyhdistyksen väki näytä ymmärtävän selvää puhetta. Ainakaan selvänä.

Ei, koska heidän käyttäytymismuotinsa ja puheenpartensa määrittyvät toisissa piireissä. Valtamedian uskollinen uutsiraportointi niin ikään kuplan kielellä ei auta pääsemään aaltopituudelle.

Politiikassa aatteella on erityinen virka.  Se on sekavista abstraktioista ja vapaasti tulkitusta historiasta rakentuva apparaatti, jolla perustellaan järkevän oloisten ihmisten perustelemattoman oloiset taktiset poliittiset liikkeet. Manööverit ovatkin yleisimmin vastareaktioita poliittisen kilpailijan aloitteisiin.

Aatteita tarvitaan, koska vallasta eivät kilpaile kansallisuudet, suvut, sukupuolet tai etniset ryhmät. Demokratiakuplan happi on kollegan erilainen aate, eli arvot. Arvot mahdollistavat myös hienovaraisen viittaamisen omista poikkeavia arvoja tunnustavien kollegojen henkiseen kapasiteettiin. Se on retorista väkivaltaa, joka on pelissä sallittua.

Perinteisesti puoluekentän laidoilla on korostunut aatteen merkitys. Eli joku voisi sanoa, että mitä vähemmän tarvetta, sen enemmän aatetta. Tosin on sanottava, että puoluekartalla keskemmälle siirryttäessä pitää turvautua lähteisiin tai historioitsijoihin, jotta edes jonkinlaista ns. arvopohjaa kykenisi hahmottamaan.

Aatteellisista säikeistä laaditut ja yli maailmojen ulottuvat suuret teemat humisevat hyväksyvästi raflaavien lausuntojen yllä. Julistuksissa kuuluu arkipäivän haasteet ylittävä usko omaan erinomaisuuteen ihmisten valittuna. Arjen logiikasta ja jopa politiikan ulottovuuksista karkaaviin tarinoihin vastaa metsä juuri niinkuin halutaankin.

Maailman- ja kansantalouden järjestystä kansansuosionsa säilyttämiseksi muuttamaan pyrkivän poliitikon arkielämän lainalaisuuksista piittaamattomat väitteet ylittävät ärsytyskynnyksen ja alkavat kaikua saleissa, kammareissa ja sosiaalisen median hirttokukkuloilla.

Kuten on tarkoituskin. Kuplassa on kuitenkin turvassa ja brändinmukainen tehoilu on tarkoitettu oman kantaravintolan diggaripiirille ja muulle tukiposselle. Ja tietysti kuplan seurapiiritoimittajille (so. poliittinen toimittaja)

Mihinkään asiayhteyteen kiinnittymätön mediaisku pyrkii yleensä erottamaan ja syyllistämään joukon, joka tuottamuksellisesti pyrkii estämään jonkun toisen porukan hyvinvointia. Esimerkkeinä köyhät ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevat, maahanmuuttajat, varakkaat, oikeistolaiset, maanviljelijät, yrittäjät, autoilijat, pyöräilijät, keskuspuiston säilyttäjät, vasemmistolaiset, lentoharrastajat, nimbyt ja islamofobit. Ei taida kuitenkaan olla luterofobeja. No, varmaan kohta on.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta politiikan huoltoporras osaa tarkoin laskea miten usein vähän päättömän oloiset ulostulot vaikuttavat. Parhaimmissa piireissä älyttömän tuntuisen remakoinnin shokkivaikutus ja pitkään koliseva häntä on mallinnettu matemaattisesti palvelemaan tarkoin harkittua tarkoitusta.

Mikä tahansa demagoginen idiotismi kuitataan kuuluisalla disclaimerilla:

Halusin vain herättää keskustelua.

Normaali

Muoti – tuo ylevä periaate

Kun satunnainen teini tuli lumipyryssä vastaan paljain nilkoin oli syytä pohtia oliko jälleen yksi nuori pudonnut jälleen yhteiskunnan turvaverkon läpi ja kenties tarvitsi apua. Hyvinsyönyt olemus ja muu varustus korvalappustereoita myöten jätti kuitenkin vaikutelman normaalisti kontiribuoivasta hyvinvointiyhteiskunnan toivosta. Ehkä kyseinen juniori oli vain fitnesskassista unohtuneiden sukkien hakureissulla.

Parin päivän kuluttua vastaan tuli auraamattomalla kävelytiellä toinen. Ja kohta kaduilla oli kaksi kolmesta koululaisesta ilman sukkia. Talvikelillä.

Asiaa tuntematta arvelisin kuitenkin, että ensin kuljettiin arvaamattomasta syystä ilman sukkia jossain havupuuvyöhykkeen eteläpuolelle jäävissä suurissa taajamissa. Ja mahdollisesti joku Youtube-elämäntapamessias on saattanut unohtaa laittaa sukat aamulla jalkaan ja kävellyt kulisseissa ympyrän.

Asia on sinänsä varmasti vanhempia lukuunottamatta yhdentekevä, mutta ilmiöstä tekee mielenkintoisen se, että pakkasella ja lumikelillä nilkat paljaana kulkeminen tuskin tuntuu kivalta ainakaan ennen kuin nilkat muuttuvat tunnottomiksi.

Sellaista on muoti. Ollakseen toisten mielestä samanlainen kuin muut pitää vähän kärsiäkin. Hetken hurmiosta elävässä nyky-yhteiskunnassa tämä vaikuttaa suorastaan merkityksellisen pitkäjänteiseltä. Ollaan valmiita pidättäytymään määrätietoisesti vaistonvaraisesta rationaalisuudesta, jotta ei ainakaan tulisi leimatuksi ei-muodikkaaksi. Ja jäisi joukon ulkopuolelle. Sitä harvan psyyke kestää. Aikuisenakaan.

Kehitys kehittyy, lynch mobista pois jääminen vaatiikin sitten useimmilta jo liikaa.

Politiikan huipulla ja virkaeliitin edustavissa toimitiloissa hoidetaan asiallisia asioita asiallisesti toimivan yhteiskunnan kokonaisetua velvoitteena pitäen. Rationaalisuuteen ja yhteiskunnan rauhanomaiseen kehitykseen tunkee kuitenkin toinen toisen perään uusia ajatuksia ja aatteita, joita ryhdytään asiakirjoihin ymppäämään mukaan. Virkaeetos elää, muodikkaat ismit tulevat hitaasti ja menevät vielä hitaammin ohi. Paitsi opetussektorilla, jossa ei parta- ja silmälasirehtoreiden muodin lisäksi muutu mikään muukaan.

Poliittiset puoleet, korporaatiot ja nyttemmin jopa yritykset ovat oppineet saamaan etuaan ajetuksi piilottamalla todelliset tarkoituksensa muodikkaisiin havainnekuviin ja tunteisiin vetoaviin, mutta näyttäviin vastakkainasetteluihin.

Suuri kaupunki tarjoaa globaalissa megalomaniaharhassaan köyhälle kansalle leipää ja halpoja sirkushuveja sekä edullisen kuljetuksen niihin. Noloa on vain kilpailevat leipäjonot, muu kilpailu onkin pitkälle pöhöttyneen kaupunkisosialismin kitkemää.

Energiayhtiön markkinointijohtaja tarjoaa lapsille fossiilivapaata tulevaisuutta ja järjestöpyrkyri viljelee päivät pitkät kuvia itsestään metsässä, koska jos ei hän sitä tekisi, kaikki Suomen metsät kaadettaisi. Silloin Itämeren ranta nousisi viikossa Hyvinkäälle.

Tummanpuhuvissa taidevalokuvissa esiintyvät Hesarin kolumnistit maalaavat muodikkaan elämänsä taustakuvaa synkillä yksipuheluilla. Pienten piirien pitkälle jalostuneen mielipidemuodin loputon todistaminen on muuttunut vähitellen suoraviivaiseksi ahtaan poliitisen agendan ajamiseksi. Varmasti heidän itsensä huomaamatta.

On muotia erota kirkosta, koska on muotia erota kirkosta. Pyyteetöntä auttamistyötä yhteiskunna byrokratiaverkon pettäessä tekevää organisaatiota ei ole muotia kannattaa, koska… se ei ole muotia. Yrittävät kai kieltää pakolaisilta oman uskonnon tai jotain.

Vanhemmille punaviiniin kallellaan oleville vanhan muodin aateihmisille kirkko taas puolestaan edustaa patakonservatiivista 50-luvun hierakiayhteiskuntaa, jolloin uskonto kielsi ajattelun ja yksityisomistus riisti työntekijöiltä kaiken ajan Väinö Linnaa lukuunottamatta. Utuinen maailmankuva piereskelevistä patruunoista,  palestiinalaisia sortavan Israelin tukemisesta ja työväenliikkeen vastaisuudesta noin yleensä on säilynyt paremmin kuin sitä toisteleva naama. Muoti kun voi taantua myös periaatteiksi.

Sosiaalinen media on luonut tiedevastaisen ja pahoissa tarkoituksissa liikkeellä olevien empatiakyvyttömien ihmisluokan. Se nostaa parhaillaan antikristuksia valtaan maailman joka kolkassa. Urakka on asiallisilla ihmisillä melkoinen, koska näyttää siltä, että vähintään 95 sadasta sympatisoi täysin vääriä ajatuksia yhteiskunnasta.

Muodikas etujoukko on taistellut sitä vastaan 1960-luvulta, mutta väärää kehitystä ei nähtävästi ole lisääntyvä tiedottaminenkaan pysäyttänyt. Verojen jakamistalous on vieläkin välivaiheessa, mutta nykyajan nuoriso sen jo paremmin ymmärtää, koska ethän sinäkään halua, että autolla ajetaan ja metsät kaadetaan, koska ne aiheuttavat miljoonille leiriläisille ahdinkoa aiheuttaessaan verisiä sotia Lähi-Idässä ja Afrikassa.

Tuntemattomien julkinen ylenkatsominen on helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. Ruuansulatusvaikeudet ja muut säännöllisesti luonnon riesaksi antamat vaivat, piristeiden aiheuttamat haltioitumiset ja varsinkin jälkitilat sekä lapsen toivottua heikompi koulumenestys johtuvat jostakin ja ovat siten jonkun syy. Palkkaa erilaisten turhaumien institutionalisoimisesta nauttivat osaavat syylliset osoittaakin. Se on tietysti yhteiskunta, jossa etenkin ne tai nuo ajavat vääriä asioita.

Omat heikkoudet ja hillittömyydet muuttuvat nykymuodin mukaan hyveiksi, mikäli ne vain avoimesti tunnustetaan. Kun ryypätään, biletetään ja käydään vieraissa, hylätään lapset ja sen jälkeen julkistetaan oma siirtyminen ihmisenä nextille levelille ollaan valmiimpia kohtaamaan uusia parisuhdehaasteita. Näin voi käydä kenelle hyvänsä, mutta minä voitin itseni. Moraalitonta on ainoastaan moittia tuota ihmisyyteensä eksynyttä moraalittomuuksistaan.

Niinku et niin helposti niinku tavallaan tuomitaan. Et niinku. Kalankuva.

Päivä päivältä on vaivattomampaa olla muodikas, koska johdonmukaisuus on vanhanaikainen ajatusvankila, joka on estänyt meitä olemasta itsejämme. Näin on jos siltä tuntuu. Ja tuntuuhan se erilaiselta aamulla kuin illalla. Varsinkin jos juo pullon valkkaria vietettyään lähes kuusi tuntia tämän päivän raastavissa toimihenkilöolosuhteissa. Joissa tuomitaan ja pelataan väärin erilaisiin hierarkioihin perustuen. Aika monelle on hämmennykseltään vaikeaa edes kertoa mitä työpaikalla ylipäätään olisi toiveissa saada aikaan, koska johto on niin huono ja kaikki perustuu patriarkaaliseen sortoon.

Politiikassa peräänkuulutettiin ennen tasapuolisuutta ja rationaalisuutta. Nyt eivät suuremmat aatteet enää tahdo alistua eksakteille luonnontieteille ja tasa-arvo vaatii sortamista, pilkkaa ja syrjäyttämistä. Mikä epäilemättä johtaa tasa-arvoisempaan tasa-arvoon. Saattaahan olla niinkin, että ennen painovoiman keksimistä ihminen osasi lentää.

Muotieetoksen mukaan Suomenkin kansantalous on uhrattava kenen tahansa maailman ihmisen turhamaisuuden hyödynnettäväksi, koska meillä ei ole oikeutta sihen, että asiat on kunnossa, koska jollakin jossain ei ole. Ja kun oikein pohditaan, niin syylliset heimoerimielisyyksiin kaukaisissa maissa löytyvät suomenkielisistä Facebook-ryhmistä.

Mikäli aikaisemmilla ajoilla muodissa olleet luonnonlait vielä vaikuttavat, niin edessä on siis pyyteettömyyden katharsis, joka on yleinen kurjistuminen.

Terävimmät ja luonnevammaisimmat lyövät löylyä usein vain katsoakseen, kuinka moni nielee purematta. Ja suurin osa seisoo tietysti pakkasessa bussipysäkillä odottamassa nilkat paljaana bussia, jonka saapumisesta vallitsi melko satavarma yhteinen käsitys.

Toivottavasti oman typeryyden ihailu menee nopeasti muodista.

Pieniä on silakat joulukaloiksi.

 

Normaali

Politiikka tarvitsee sinua, alamainen, mutta ei mielipiteitäsi

Sinua, talouttasi ja asuinympäristöäsi koskeva päätöksenteko perustuu pääosin byrokraattien itse itselleen keksimään ja alati monimutkaistuvaan salakieleen sekä varsin tulkinnanvaraisiin reunaehtoihin.

Hallinnon omaehtoinen elämä on vuosikymmenten kuluessa saanut piirteitä kirkkoliturgiasta, lakikielestä ja peräkylämäisestä konstaapelieetoksesta, jossa vähäistäkin valtaa suhteessa kanssaihmisiin käytetään täydessä kapasiteetissa.

Itsetarkoitukselliseen hallintomystiikkaan itsensä vihkineet tietävät, mikä on ihmiselle parhaaksi.

Kasvavassa – tai pikemminkin kasvatettavassa – pääkaupungissamme maankäyttöä ja liikennettä suunnittelee kourallinen ihmisiä. Eli siis sääntelevät asukkaiden omaisuuden arvoa ja asumisen mukavuutta sekä mahdollisuuksia käydä esimerkiksi ansaitsemassa rahaa ylihintaisen asunnon maksamiseen. Välillä vaikuttaa, että suunnittelubyrokraatit eivät ole koskaan käyneet ulkona.

Helsingissä kaupunkisuunnitteluun on onnistuttu menestyksekkäästi istuttamaan uuden poliittisen vihreyden hegemonia. Vanhaan vihreyteen on erona se, että jäljellä oleva luonto on kitkettävä tärkeämpien tavoitteiden tieltä. Mukaan ovat kyselemättä liittyneet sosialistit ja ne, jotka haluavat näyttää hyvältä niiden silmissä, joita fanittavat.

Kaupunginvaltuustoon on henkisesti häilyvämpään ainekseen vuosien määrätietoisen työn tuloksena onnistuttu iskostamaan kapitalisminkin kesyttävä uushumanistinen ja näennäinen tasa-arvoagenda, joka palvelee yltiöpäistä kasvua parhaillaan hakevaa kaupunkia paremmin kuin hyvin.

Pyrkimys haalia ihmisten omaisuus poliittiseen kontrolliin on paremmassa vauhdissa kuin oikeastaan kukaan huomaa. Päätöksentekomuotia palveleva kaupunkirakenteen tiivistäminen ja ihmisten pakottaminen liikenneratkaisuilla hylkäämään liikkumatapojaan palvelevat yhdensuuntaista poliittista agendaa.

Kaupunkilaisten asumismukavuutta parhaillaan riivaava uusi yleiskaava laadittiin muutamia vuosia sitten perustuen voimakkaaseen väestönlisäykseen. Suunnitelmien perustaksi otettu kasvuennuste ei ole toteutunut. Ei edes lähelle.

Samaan aikaan paniikinomaisissa kasvupaineissa pakko-otetut valtavat maa-alueet kaupungin itäpuolella työntävät horsmaa vielä todennäköisesti useita kymmeniä kasvukausia.

Mutta kuten niin usein aikaisemminkin, ismi voittaa logiikan ja ylittää muutenkin nykyään luonnontieteet.

Hallitusvaltaa käyttävien poliitikkojen agendaan on – vaikka sitä eivät edes kaikki ministerit ymmärrä – kirjoitettu tavoite kasvattaa politiikan määräysvaltaa yhteiskunnassa. Enemmistö eduskunnassa sekä valtaosa nykyistä hallitusta edustavista poliitikoista ovat vapaan markkinatalouden vastustajia. Heistä suuri osa hyväksyy toki kiinalaisen mallin, jossa yhteiskunta toimii kahdessa kerroksessa: Poliitikot hallitsevat ylärakennetta, jolla on absoluuttinen päätösvalta suhteessa markkinoihin.

Päätösvalta työn hinnasta on suoraan valtapolitiikkaan kytkeytyvällä ammattiyhdistysliikkeellä. Jimmy Hoffa pohtii happamana jossain eläneensä ihan väärän aikaan.

Tämä muodostaa täydellisen paradoksin esimerkiksi maahanmuuton suhteen; työhaluisille ei ole edellytysten mukaista työtä tarjolla ja koska työn hinta ei määräydy markkinoilla on muualta muuttavan eläminen kustannettava arvokkaammasta työpanoksesta.

Tämä puolestaan edellyttää työn ja kuluttamisen verotuksen lisäämistä ja suomalaisten ostovoiman jatkuvaa heikentymistä. Poliitikkojen valta suhteessa yhteiskuntaan lisääntyy, kunnes rakenteet hajoavat omaan mahdottomuuteensa. Kurjistuminen johtaa sisäisiin ryhmäkamppailuihin ja pahimmassa tapauksessa totalitarismiin.

Nykymenolla esimerkiksi kaupungistumisideologia törmää rajoitteisiin, jotka ovat muualla maailmassa arkipäivää: Jatkuva kysyntä nostaa maan ja kiinteistöjen hintaa keskipisteestä jatkuvasti ulos laajanevassa kehässä. Suomalaisen kansantalouden koko ei elätä kuin kahta, kolmea kasvukeskusta. Keskellä on linnoitettu yltäkylläisyys ja ulkokehillä eletään köyhyydessä.

Suomessa on luotu työllä ja vaivalla erinomaiset edellytykset vapaan markkinatalouden harjoittamiseen, tieteen ja taiteen kukoistamiseen ja jopa monikulttuurisen yhteiskunnan onnistumiseen. Tämä sopii valitettavasti vain niin aniharvan tylyä valtiososialismia oman etunsa nimessä kannattavan poliitikon tulevaisuudensuunnitelmiin.

Ja – mark my words – sillä puhtaasti poliittisella maailmansosialistisella ilmastonmuutosagendalla ei pitkään pärjää. Maailma korjaa itse itsensä, jos sen annetaan se tehdä.

Ilmastonmuutos mahdollistaa parhaillaan historiasta tutun poliittisen instrumentoinnin ehdottoman kausaalimaiseman rakentamiseen. Kaupungeissa pankin torppareiksi pakotettujen palkansaajien omaisuuden arvo saatetaan komiteasääntelyyn ja määrätietoinen työ vaikkapa yksityisen metsäomaisuuden sosialisoimiseksi on hyvässä vauhdissa.

Soraäänet leimataan brutaalisti yhtiskuntakelvottomaksi äänen- ja sanankäytöksi, mutta aika harva tulee miettineeksi miksi? Poliittisen vastustuksen eliminoimiseksi. Siksi.

Julkinen sektori tarkoittaa käytännössä markkinoilla myytävän työn ja hyödykkeiden verottamisesta saaduilla tuloilla ylläpidettyä kontrolli- ja päätöksentekolaitosta. Valtio koostuu byrokratiasta, jossa valmistellaan ja toimeenpannaan lakeja, joista poliitikot tekevät päätökset.

Kunnissa puolestaan on sama rakenne pienemmässä mittakaavassa. Kunnissa on lisäksi poliitikkojen peukalon alla maankäyttömonopoli. Kuntavaaleilla on suurempi merkitys kuin suurin osa suomalaisista edes käsittää. Mikä on usean poliittisen järjestön etu.

Poliittinen kokonaisetu puolestaan ei voi huomioida yksittäisen ihmisen tai edes kaupunginosan ihmisten asumismukavuutta saati omaisuudensuojaa. Joskus on aatteen alttarille uhrattava suurempienkin ihmisryhmien tarpeita.

PS. Sosialistisen järjestelmäuskonnon yksi kehityssuunta on totalitarismi. Sitä eivät halua edes ne, jotka ymmärtämättömyyttään ja kanssaihmisiä liehitelläkseen sitä tällä hetkellä edistävät.

 

Normaali

Kun kaikki tuli silmille – Kymmenen vuotta IL-blogia

Keväällä tulisi kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun laadin ensimmäisen merkinnän Iltalehden blogiosastoon.

Toukokuussa 2010 julkaistiin silloista kolumnistikenttää kohahduttanut ja rahasta muiden tekemisisitä kirjoittaneiden keskuudessa levottomuutta herättänyt satiirisen lyhytproosan keinoin ympäristöään havainnoiva kirjoitelma: ”Facebook opettaa taviksen poseeraamaan

Tuolloin kansamme polarisoineen ja lainsäätäjiä sittemmin hetkuttanut Facebook oli vielä lasten kengissä. Näiden kirjailujen levittäminen laajojen joukkojen luettavaksi kansanmediassa oli vielä ATK:ta.

Kirjoituksen voi vaikka lukea, koska se on ajankohtainen edelleen. Tavis ei ole valtavasta julkaisuinnosta huolimatta oppinut poseeraamaan ja poliitikot ovat oppineet maksamaan myöhäisteinejä palkkaaville yrityksille tökeröyden välttämisestä näillä kansainvälisillä ilmoitustauluilla.

Kymmenisen vuotta takaperin tapahtui julkaiseminenkin vielä perinteisessä rytmissä: Ensin tehtiin, sitten katsottiin mitä julkaistaan ja sitten julkaistiin. Asuin tuolloin vielä Singaporessa, joten viikonlopun päivityskierrokseen, joka oli varhain lauantai-aamuna, ehti hyvin mukaan 5-6 tunnin aikaerosta johtuen: Lauantai-aamu oli vuosikausia varattu Suomen kansaa ilahduttavaan ja sivistävään kirjoitustyöhön.

Ja sähköiset kolumnit, joita myös blogeiksi alettiin kutsua, tulivat yllättävänkin tunnetuiksi. Lukijoita oli ensin satoja, sitten tuhansia ja jopa kymmeniä tuhansia. Palaute oli kiitettävän runsasta. Ja kuten suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu, pääasiassa epäilevän negatiivista.

Ei tuo tuolla saisi viisastella, koska minä en itse osaa.

Kaukana olivat vielä ne ajat, kun nuorison ATK-höpötyksistä tuli viestinnän valtavirtaa, kapinoiden nostattaja, perinteisten puolueiden palomuurin moukaroija. Ei olisi tuolloin uskonut, että byrokratian päällä istuville tulisi hätä säätää moisia lasten kotkotuksia lailla.

Mediayhtiöiden lakiosastot rapistelivat papereitaan yömyöhään uuden riesan kanssa. Toisaalta piti haalia digitaalisesta avaruudesta lukijoita ja samalla pitää silmällä sananvapauden keväästä kauhistuneiden komiteaihmisten ja poliitikkojen liikkeitä.

Mutta sana löytää tiensä mitä ihmeellisimmissäkin kivikoissa, mikäli yhteiskunta ei ajaudu totalitarismiin. Käsiin räjähtäneen mediapinnan kanssa oltiin helisemässä. Vähitellen totuutta alettiin arvottaa: asia oli totta kertojasta riippuen.

Media – vaikka se säännönmukaisesti on korottanut itse itsensä sen vähän paremman totuuden haltijaksi – ei ole vieläkään päässyt eroon traumoistaan. Miten kertoa niinkuin asiat on unohtamatta omistajia, sidosryhmiä, IPA-kavereita, puoluetovereita, tuttuja, ystäviä ja etenkin vihollisia?

Journalistinen eetoksen pitäisi totutusti käsittää totuuden puolesta uhrautuvaa sankaruutta. Nyt se on pikemminkin mediaporukan pelkoa tulla kritisoiduksi ahtaassa toimihenkilönormissa kyyhöttävässä kuplassaan.

Totuudella on hintansa, mutta se on usein pienessä maassa liian kova.

Mutta kukin tekee sitä, mitä kannattaa tehdä, jotta kyky, vapaus ja mahdollisuus hakea marketista vaikkapa eksoottisia yrttejä säilyisi. Politiikasta on tullut näinä vuosina esiintymistaidon kykykilpailu, jossa pienen epäpoliittiseen vaiheen jälkeen on päädytty viimeiseen epätoivoiseen taisteluun taantuneiden poliittisten ideologioiden säilyttämisestä.

Maapallon olosuhteiden muuttumisesta ihmisen toimesta oli jo kymmenen vuotta sitten puhetta. Joitakin vuosia sitten löysivät tietyt poliittiset piirit uuden abstraktin entiteetin, ilmiön, jonka päälle oli helppo rakentaa yhteiskunnallinen totuus, jota ei voinut vääräksi tai oikeaksi todistaa.

Maailman korjaustavoitteet asetettiin silmän- ja älynkantamattomiin, mutta syylliset löytyivät kanssaihmisistä.

Ja taas ihmiskunnan enemmistön ymmärtämättömyys, tietämättömyys, ahneus ja pahantahtoisuus oikeuttaa valitut ja voidellut käyttämään tarvittaessa pakkokeinoja ja väkivaltaa.

Aina kun joku on keksinyt olevansa ihan erityisen oikeassa on seurauksena ollut sota, kapina, nälänhätä ja sorto.

Ei niinkään luonnonmullistus.

Kiitän Iltalehteä näistä vuosista, mutta etenkin lukijoita.

Pidit tai et.

PS. Ilmastonmuutos on osaltaan ihmisten aiheuttamaa. Kapitalismi ja sen mahdollistama teknologian kehitys tekevät sen, mitä tehtävissä on. 

PS2. Näiden vuosien aikana tuli julkaistuksi tällä palstalla 410 sähköistä kolumnia, jotka kirvoittivat kymmeniä tuhansia kommentteja. Pääosin ihan kestettäviä.

Normaali

Helsingin urbaanisosialistinen kaupunkitarina

Huomisen helsinkiläisen täytyy mahtua väkisintehtyyn urbaanin kiiltokuvaan, jossa partainen uusperheenisä vie polkupyörällä kivijalkakaupasta spelttipuuroa seitsemälle lapselleen, joita eläinlääkäriäiti herättelee tilavassa Kolmannen Linjan perheasunnossa. Päiväkoti on samassa talossa ja Steinerkoulu kahden korttelin päässä. Äiti käy töissä ratikkamatkan päässä Munkkiniemessä ja isä odottaa lapsia koulusta tehden puukäsitöitä taloyhteisön verstaalla. Mummia mennään katsomaan metrolla Mellunkylään. Toista mummia ei, koska se asuu Toholammilla.

Vihreellisessä visiossa kaikki haluavat jostain syystä tunkea Helsingin niemelle ja sieltä pois päättömässä ja vailla tarkoitusta olevassa heiluriliikkeessä. Ja pääasiassa henkilöautolla. Puistot ja kaupunkiluonto tiivistämällä kaupunkiin ryntää 400.000 uutta asukasta, joille pitäisi saada asunto ja työpaikka. Mutta vihreiden saarnamiesten kauhukuvissa tämä porukka ja edelliset saapumiserät kampeaisivat edelleen henkilöautoilla yhtä soittoa Helsingin keskustaan ja sieltä pois. Jonnekin.

Siis jos ei autoilua pakkokeinoin rajoiteta ja ihmisten vapauksia vähennetä, saattaa käydä niin, että kaikki eivät tungekaan Helsingin keskustaan. Mistä ne ongelmat sitten politiikan ponnevoimaksi otetaan?

Helsingin niemelle pitäisi työntää asumaan nopeasti satoja tuhansia ihmisiä. Työpaikat tuskin lisääntyvät merkittävästi, koska kaikki liikenevä tila tarvitaan urbaania unelmaa elävien kohtuuhintaisille asunnoille. Toimihenkilövaltaiset työpaikat siirtyvät aktiivisen kaupunkipolitiikan tieltä reuna-alueille Espooseen ja Vantaalle. Kesäasunnoille ja harrastuksiinsa päästäkseen toimihenkilömassat muuttavat lähemmäksi työpaikkojaan.

Keskustassa urbaani visio laajenee kaupungin suunnitelmatalouden ohjaamana rautatieasemalta laajemmalle. Kusenhajuvyöhyke ulottuu Skattalta Kaivopuistoon. Kamaa on tosin tarjolla laajemmin.

Tästä erikoisesta Blade Runnerin ja Pikku Pietarin Pihan ristivisiosta ei oikein logiikkaa löydy. Globaalin urbanisaation jännittävä lemahdus on yhtä kaukana kuin vihervasemmistolaisen urbaanikehittäjän nuoruus odottamassa linjuria tyhjän maantien varressa. Mutta hän on käynyt perliinissä.

Urbaaniuden evankeliumissa piehtaroiva kaupungin päätöksenteko hankki pakkokeinoin 30 neliökilometriä kasvunvaraa idässä olevista metsistä. Sipoon suuntaan suunniteltiin kätevää metrolinjaa ja kymmeniä tuhansia asuntoja. Muuttapa muttapa. Urbaanikehittäjien ornitologisiipi löysi alueelta yllättäen mm. lintuja, joten ei urbanisointi nyt onnaakaan.

Massiivinen hanke ja massiivinen investointi muuttuikin huonoksi ideaksi. Ei olisi tarpeeksi ahdasta ja riittävästi henkilöautoliikennettä ahdistavaan visioon, jonka pohjalta muuten saadaan Helsingin puistot sekä lähisaaret idässä ja lännessä tungettua täyteen kohtuuhintaisia elementtihökkeleitä. Ilman parkkipaikkoja.

Voi tietysti olla, että joku ymmärsi ajoissa, että metron rakentaminen nykyjohdon eväin saattaa kestää 25 vuotta ja maksaa triljoonan. Kyseessä olisi sitäpaitsi miljardien matojen murha, miltä länsimetron kohdalla ummistettiin silmät kylmästi. Sitäpaitsi Malmin lentokentän pakkohäädölle ei olisi edes nykyisiä perusteita.

Vihervasemmiston visiossa asetelmat ovat kiveen hakattuja. Kasvu on globalisaation luonnonlaki, kuvitelma nykyisten veronmaksajien kantokyvystä on vähän päälle utopistinen. Tavoitteena on keskiluokkainen elämäntapa miljoonille ihmisille, joiden ainoa huolenaihe on Netflixin pätkiminen.

Tarkastellaanpa nyt tilannetta. Ihmisten tavat ja käytännöt hankkia hyödykkeitä ja jopa elintarvikkeita muuttuvat hämmästyttävällä vauhdilla. Verkkokauppa kasvaa eksponentiaalisesti, mikä lisää vaikeasti koordinoitavaa logistiikkaliikennettä, vaikkakin ihmisten oma tarve asioimiseen vähenee. Vaikka kuinka perkeleesti kierrätetään ja konmaritetaan, niin ainakin kulutettavat elintarvikemäärät pysyvät suhteellisesti vakioina.

Pääkaupunkiseudulla pyörittää massiivista logistiikkavyöryä jukishallinnon jälkeenjääneeseen paperispämmiin erikoistuneen Postin lisäksi ainakin elintarvikeduopolin muodostavat ns. keskusliikkeet. Ne ja sadat pienemmät lafkat kärräävät valtaviin marketteihin ja sympaattisiin ketjukivijalkoihin olutta, röökiä, maitoa ja maksalaatikkoa. Painetta lisää myös kohta alkava brenkun dilkkaus lähikaupasta.

Mutta kun tavaravuori hyvin usein tulee nykyisin Muhamedin luo, tai ainakin lähimpään noutopisteeseen, niin tuloksenahan on omakotitalon kokoinen kuorma-auto rouskuttamassa jalkakäytävällä, jotta saadaan ne kolme Zalandon kenkäpakettia Eerikinkadun Siwaan. Ihanat proteiinirahkat, luomutomaatit ja korianteri tulevat tunnin päästä vielä isommalla autolla.

Ihmisten pitää syödä ja työttömille ja hyvinvointivaltion ponnisteluista huolimatta koulutusta vaille jääneelle pitää saada töitä. Tässähän loppuu kohta maksajat ay-liikkeeltäkin.

Urbaanin syömisen jalostusaste kasvaa, koska syrjäytyneellä ja vähäosaisellakin on varaa femman pitsaan. Kahdelle ilmainen kotiinkuljetus. Törsäävät keskiluokkalaiset tilaavat etnillistä herkkua, jonka poljetaan heille yksilöllisesti oven taakse arvoketjun kestävin kustannuksin. Toki moni keksii paskan liksan pitimiksi oheispalveluja, jotka syndikoituna ovat hyvinkin tuottavia. Paitsi tietysti tekijöille.

Liikkumismuotoina pelkästään hyväksyttävät kävely ja pyöräily mahdollistavat umpikorttelit ja autottomat kadut, joilla on kokemuksen mukaan enemmän autoja kuin kävelijöitä. Menkää katsomaan Iso-Roballe, jos ette usko. Kun autoihin perustuva logistiikka vaikeutetaan kannattamattomaksi saattaa tietysti tilalle tulla pienkuljetusmuodoksi tuhannet mopot porräämään kaduille ja jalankulkuväylille. Niin se on muissakin unelmien urbaanikeskuksissa.

Näin se vaan on. Prinsessatkin käy kakalla.

Itse olen onnistunut ponnistelemaan asunnon viihtyisältä alueelta suhteellisen läheltä kaupungin keskustaa, jossa työpaikkani sijaitsee. Se voisi yhtä hyvin sijaita muuallakin. Asiakkaatkin ovat yhä useammin Espoossa, Vantaalla tai Helsingin reunamilla. Kävelen työmatkan espoolaisten kortsuhousupyöräilijöiden seassa ja katselen Ruoholahden rekkasotkua aamuisin. Metrollakin voisi mennä, mutta se ei taida poliittis-demokraatisessa tuotannonohjauksessa ihan heti liikkua.

Autolla ei kohta kannata yrittääkään työpaikalle, koska Mechelininkadun pyörätieremontti tukkii käytännössä koko läntisen keskustan liikenteen. Auto on perheessä siksi, että sitä tarvitaan harrastuksiin, veronmaksukyvyn ylläpitämiseen ja mökkipaikkakunnan elinkeinotoiminnan tukemiseen.

Yleiskaavasta päätellen kaupunkisuunnittelijoiden visio tarvitsee kotini viereisen pienen puistoläntin asunnoiksi. Siihen tulee varmasti kohtuuhintaisia yhteiskunnan tukemia asuntoja, koska asuinympäristöni on segregoitunut.

Ilmanko onkin ollut viihtyisää.

Tahtooko siis Helsingin kaupungin päättäjät minun ja kaltaisteni menevän huonojen elämäntapojen ja väärien asenteiden kanssa maksamaan veroja toisaalle? Ja haluaa kenties hallinnosta enemmän riippuvaisia tilalle?

Normaali

Tulin kaapista

Tulin kaapista. Kerroin sosiaalisessa mediassa ryhtyväni kuntavaaliehdokkaaksi Helsingissä.

Mutta hiukan taustaa. Muutin kolme vuotta sitten takaisin Helsinkiin asuttuani Aasiassa lähes kymmenen vuotta. Olin toki käynyt entisessä kotikaupungissani kerran, pari vuodessa. Yleensä kesäisin. Maailma muuttui ja Helsinki muuttui. Joitakin asioita ja julkisuudessa esiintyvien henkilöiden tarinoita oli vähän vaikea suhteuttaa mihinkään, mutta mitäpä näistä.

Kunnes palasin jäädäkseni ainakin toistaiseksi. Tuntemieni ja tapaamieni ihmisten tyytymättömyys ja epäluottamus tasavallan ja myös kaupungin päätöksentekoon tuntui romahtaneen. Sosiaalinen media täyttyi sättimisestä ja epäluuloista. Vallitsevana piirteenä ohjelmallinen syyllistäminen milloin ulkomaalaisvihasta, rasismista tai impivaaralaisuudesta, milloin ympäristöpiittaamattomuudesta, pyöräilynvastaisuudesta, kulttuurinvastaisuudesta tai ihan vaan vastaisuudesta. Perusteluja ei näkynyt kyllä oikeassa maailmassa oikein missään.

Trendikkäät missiot kohtasivat jälkisosialistisen DDR-suomalaisuuden. Hyvässä ja varsinkin pahassa. Yhtäkkiä yrittäminen, korporaatiot, Suomen leijonavaakuna ja jakeluauto olivatkin suoraan perkeleestä. Tai ainakin Hitleristä.

Olin ymmälläni.

Saatoin itseni pikselikartalle ja ryhdyin perehtymään järeisiin infrahankkeisiin, tehtyyn asuntopulaan, Malmin kentän jyräämiseen, ohuin perustein päätettyihin kulttuuripalatsien rakennuttamiseen, taidemuseohankkeisiin, ala-arvoisesti johdettuun ja leväperäisesti toteutettuun metrohankkeeseen, säännönmukaisesti pettäviin kustannusarvioihin, homekouluihin, segregaationehkäisemiseksi naamioituun markkinasääntelyyn, pisararataan ja pidäkkeettömään liikenteenhaittaamiseen pyöräilyn hyväksi.

Kyselin ihmisiltä. Koulutetuilta ja vähemmän koulutetuilta, rikkailta ja vähemmän rikkailta. Yleisin vastaus muistutti tyypillistä venäläisen kadunmiehen olankohautuksella kuitattua kommenttia: ”Minkä niille voi.” Pääasiallisesti tunnuttiin olevan epätietoisen tyytymättömiä asuinkaupungin agendoihin ja hankkeisiin.

Hetkinen.

Siis vastaajien oman kotikaupungin? Kaupungin, jonka päätöksentekokykyä he itse maksamillaan veroilla ylläpitävät ja valtuuston sinne valitsevat itseään edustamaan.

Yritin perehtyä kaupungin nykymuotoiseen päätöksentekoon. Valtuustotyön pitäisi olla asukkaiden edustamista heidän asuinympäristönsä kehittämistä koskevassa päätöksenteossa. Nyt se näyttää pääasiassa olevan epämääräistä sekoilua vaikeiden asioiden sumuisella nummella, jossa ei voi koskaan olla varma, onko edessä näkyvä valo asiantuntevan virkamiehen suuntaviitta vai aatemasinoidun harhautuksen suolle johtava hämäys.

Tunnelin päässä ei näy valoa. Ei edes vastaantulevan metrojunan.

Politiikka on politiikkaa, mutta vaarantaako jonkun muun tavoitteen motivoima politikointi asiallisen ja asukkaiden tyytyväisyyttä kasvattavan kaupungin kehittämisen?

Jotakin tarkoitusta palveleva päätös voi olla tietysti motivoitunut muutenkin kuin politiikan aatekehyksestä. Malmin lentokentän säilyttämiseksi aktivoitui yli 60.000 adressin allekirjoittajaa. Helsinkiläisiä noin 12.000. Kansan- ja kaupunkilaisliike ei vaikuttanut päätöskoneistoon mitenkään.

Selittämään ei ole vaivautunut kukaan.

Totesin, että edessäni on jonkinaisen mielenrauhan säilyttämiseksi kaksi vaihtoehtoa. Joko nostaa kytkintä tai yrittää vaikuttaa asioihin. Valitsin jälkimmäisen. Puolueeksi valikoitui Kokoomus siksi, että se arvoyhteisönä edustaa lähinnä sitä, mitä minusta on yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Ja siksi, että siihen hävettää vähiten kuulua.

Pääkaupungin päätöksenteon rakenteet on vaikeasti ymmärrettävissä ja todellista valtaa käyttävät ovat tavalliselle asukkaalle näkymättömissä. Helsingin valtuustossa on päätösten taakse saatu edistyksellistä enemmistöä, jonka agenda usein näyttäytyy katustasolta melko jyrkkinä muutoksina liikkumiseen ja ympäristöön. Asiat on perusteltu muodikkaimpia aatevirtauksia mukaillen ja usein selitetty muista asioista pääasiallisesti huolestuneelle perin huolimattomasti. Jos siis yhtään järkevää syytä on jääräpäisestä ja teoreettisesta tulevaisuusagendasta löytynyt.

Ei pidä ymmärtää väärin, mutta pitkä asuinjakso muualla maailmassa saa rakastamani kaupungin virkakoneiston ja politikoinnin näyttämään välillä aika pahasti ylimitoitetulta. Samasta sumuisesta agendasta käsin tuomiopäivällä uhkailevia riittää, mutta niitä, jotka osaisivat selittää miksi kaupunkilaisten asuinympäristö muuttuu jonkin muutoksen myötä epämukavammaksi, ei juurikaan näy eikä kuulu. Tai miksi velkaantuva kaupungintalous ei pysty hallitsemaan rahankäyttöään.

Etenkin trendieetoksena vallitsevan vihesosialismin kannattajien tavoitteita palvelee usein jyrkkä vastakkainasettelu. Kenellekään ei tee oman ympäristön muutosta perustellummaksi sen kyseenalaistamisen väheksyminen. Valitettavan usein ymmärrettävät vastareaktiot kuitataan nimbyilyksi tai kehitysvastaisuudeksi. Soraäänet koteloidaan ja nostetaan piirien pilkattavaksi. Eri mieltä ei kannata olla, mikäli haluaa säästyä julkikuvaan liimattavalta kehityksenvastaisuudelta.

Vihersosialistien Jeesus-syndroomaa henkilökohtaisesta uhrautumisesta kehityksen puolesta on välillä vähän vaikeaa käsittää. Vaikka kylläpä ne jäljet johtaa lopulta siihen henkilökohtaiseen tehoiluun. En voi myöskään lakata ihmettelemästä aikuisia ihmisiä, jotka jonkun ihmistä suuremman palveluksessa tietävät ihan kaiken. Risteyssuunnittelusta varhaiskasvatukseen. Ja leimaavat jo vihersosialismin mainitsemisenkin vihapuheeksi. Tulee ihan mieleen takavuosien kommunistit.

Mutta kuten tiedetään, ihmisen tarve ulkoistaa ymmärtämättömyytensä suuremmille voimille on tunnettu ilmiö läpi vuosituhansien.

Kaupunkipäättämiseen kohdistuu kasvavia intohimoja, mutta toivottavasti myös kasvavaa kiinnostusta. Otan vastuun siitä, että tultuani kenties valituksi pyrin kaikin käytettävissä olevin keinoin valottamaan ja kuvaamaan päätösten syntymistä ja niiden perusteluja.

En ymmärrä, mikä voisi olla valitulle edusmiehelle tärkeämpi tehtävä.

Valot valtuustoon.

PS. Äitini kysyi asiasta kuultuaan, että onko järkeä lähteä sinne sylkykupiksi. Hyvä kysymys. Sen aiheellisuuden voi äkkiä tarkistaa julkisilta FB-sivuiltani 

Normaali