Vallankumous syö lastensa eväät, jotka on kustannettu vanhempien rakkaudesta lapsiinsa tehdyillä uhrauksilla.

Jos ihan vähän kärjistää, niin näyttää siltä, että muutamankin nuorisoradikaalin elämän kääntyessä ehtoopuolelle alkaa idealistinen radikalismi jalostua kohti sen kovinta ydintä. Kun aika ajaa ohi myös oikealta ja kannattajajoukot ryhtyvät diggaamaan sivuseikkoja ja tuoreempia proffeettoja, jää jäljelle vain se lohduttava ylenkatse muiden ymmärtämättömyyttä kohtaan.

Ja valta.

Aattellinen filantropia on kätkenyt ja kätkee sisäänsä resurssieroista kumpuavan sankaruuden ja uhrautumisen. Ihmiskunnalle mahdollisimman hyvän kehityssunnan löytäminen edellyttää väärän suunnan oikaisemista, mikä puolestaan edellyttää keskimääräisjoukkojen ohjaamista paremmalle polulle. Tämä on kautta aikojen aiheuttanut paitsi valaistuneimipien asettumista väheksytyn asemaan, mutta myös itse tai pienellä porukalla rakennettua yksinoikeutusta lempeään tai vähemmän lempeään pakotukseen.

Joskus ennen pidettiin hyvänä hakata remmillä lapsia, jotka eivät toteuttaneet vanhempien viisaudesta käsin laadittuja yksiselitteisiä ohjeita. Isommassa kuvassa ovat hyvät paimenet pitäneet väkivalloin ja peräti kiduttamalla laumasta harhautuneita nuhteessa.

Autettujen historiallisten kausaliteettien kautta rakennettuihin poliittisiin puhdasoppeihin perustuen on valitettavasti jouduttu aiheuttamaan fyysistä kärsimystä miljoonille henkilöille, koska he eivät ole tajunneet edes ruokapöydässä sanoja valitessaan, mitä ihmiskunnan pelastaminen vääjäämättömältä tuhoutumiselta vaatii.

Aate- ja ihan yleiseenkin historiaan perehtyneelle tämä ei ole mitään uutta. Sen sijaan jossain määrin hämmästyttävää on se, että viisaus ei näytä lisääntyvän. Tapakulttuurin kehittyminen on kuitenkin tuonut malttia ja pehmeämpiä taktiikoita edeltävien pakkokeinojen rakenteluun toistenpelastamisen strategioissa.

On luultavasti pelkästään myönteistä, että maailman muuttamisen tehtäväkseen ottaneiden projektisuunnitelmissa ei ole välttämättä enää pakollisena välivaiheena keskitysleirejä, mutta yllättävää kyllä ilmaisun vapauteen ei ole digiajallakaan keksitty parempaa tapaa kuin määrätietoinen yksilön vapauksien rajoittaminen. Mutta näppäimistö on edelleen ikiaikaisia riittejä ja traditionaalisia käytäntöjä noudattavaa lainsäädäntöä nopeampaa. Ja vallitsevassa demokratiavaiheessa on vielä asioita sotkemassa muita poliittisia puolueita.

Pienessä ja maailman mittakaavassa puhkisivistyneessä valtiossamme on jo tehdastyöläiset ja torpparit vapautettu kapitalisimin ja feodaaliherrojen mielivallasta. Traditionaalinen järjestelmänvastaisuus ei enää innosta, koska moni sellaiseen taipuvainen on löytänyt itsensä järjestelmän ylläpidosta. Aatejärjestelmien taipuvaisuuden degeneraatioon ja fragmentoitumiseen tuntevat palvovat näennäistäkin demokratiaa, koska se takaa poliittisen kitkan, jota taas tarvitaan päivittäin olemassaolon perustelemiseen.

Oikeastaan kaikki paremman maailman pakottamisen tavoitteella käydyt veriset taistelut ovat päätyneet väkivaltaisen totalitarismin kautta täysromahduksiin, koska ihmiset ovat taipuvaisia toteuttamaan myös omaa tahtoaan.

Muutos on mahdollisuus, mutta tavoite päämääränä henkilökohtaisesti hiukan arvaamaton. On siis otettu oppia kaikkein menestyneimmistä, aikaa kestäneistä ja levinneimmistä aatesuuntauksista. Tehtaanvaltaus tai talonvaltaus pitää vihollisen liian lähellä. Sen sijaan energian suuntaaminen vähintään globaaleihin parannuskohteisiin näyttää toimivan paremmin. Globaalit ihmisoikeudet ja planeetan elinkelpoisuus ovat pistämättömiä lyömämiekkoja olipa kyse sitten siivoojan palkasta tai pikaraitiotien vetämisestä puiston läpi. Tai pyrkimyksestä tehdä elinkeinonharjoittajasta yhteiskuntakelvoton välttämättömän laillisen liikkumiskeinon käytön seurauksena.

Tavoitteena ei ole se, että demokratia yllättäen älyäisi yksimielisesti parhaansa ja tekisi ikävistä asioista kerralla lopun, vaan se, että osastosihteerit ryhtyisivät rapukutsuilla luennoimaan vääristä ja oikeista valinnoista kovassa, mutta oikeisiin asioihin pyrkivässä toimihenkilöelämässään. Eli siis ymmärtämättään politisoimaan taloyhtiön pihatoimikunnankin.

Sillä tavalla demokratian leipäpuissa on pysyvyyttä, joten entinen radikaali voi nauttia pitkästä ja hyvin palkatusta urastaan dissidenttiydestään luopumatta.

PS. Reading: Joonas Pörsti: Propagandan lumo