Teennäinen asiatärkeily, ilkeily ja herkästi suuttuvien taksinkuljettajien, laitosapulaisten, apulaisjohtajien, kirjastohenkilöiden ja kulttuurisihteerien yllyttäminen räävittömään vertaisherjaamiseen on päivänpolitiikan arkea. Siis nykyisin.

Politiikka haalii kaksin käsin lisää valtaa. On havaittu, että niin sanotun kansan tavoittaminen on – kiitos sosiaalisen media – helpompaa. Puolueiden etu on yhteinen; verisesti vastustettu maakuntahallinto on tänään realisoitumassa, kun sille antaa eduskunnan lisäksi ”kansa mandaatin ja valitsee edustajansa demokratian parhaiden periaatteiden mukaan hoitamaan yhteisiä asioita.”

Mikäli näissä maakuntavaltuustovaaleissa (poliittisista syistä niitä kutsutaan hyvinvointialueiksi) äänestää harvempi kuin joka toinen äänioikeutetuista, on pahasti liioiteltua puhua demokratian toteutumisesta. Puolueille, jotka käyvät loputonta taistelua vallasta on äänien kokonaismäärä nollasummapelissä viime kädessä yhdentekevä.

Media elää liioittelusta, vastakkainasettelusta ja vihjailusta, mutta paasaa viereisessä kolumnissa tulevista itseaiheutetuista katastrofeista, demokratioista ja faktoista. Luomalla ensin puolitahallisia väärinymmärryksiä ja kyttäämällä haaskalla, kun hyödyllinen idiotismi heittää somessa laukalle.

Vaalien yhteydessä on helppo todeta myös pääkaupunkikeskeinen harhakuva, joka päivittäismediaa seuratessa syntyy. Esimerkiksi näkyvästi hallituksessa valtaa käyttävän vihreän puolueen kannatus maakuntavaalissa näyttää jäävän alle 10%:n, mikä tarkoittaa aika pientä määrää äänestämään vaivautuvaa suomalaista. Yliedustus mediassa ja Helsingin päätöksenteossa ei näytä juurikaan maakunnissa kantavan.

Kun Helsinki lasketaan pois voi vaaleihin voi siis osallistua noin 3,9 miljoonaa äänioikeutettua kansalaista, joista ennakkoarvioiden mukaan äänestää harvempi kuin joka toinen. Annettujen äänien määrä tullee jäämään vähemmäksi kuin 1,9 miljoonaa. Jos siis vaikkapa vihreiden kannatus realisoituisi vaikkapa 10 prosenttiin äänistä se tarkoittaa sitä, että valtakunnallisissa vaaleissa (miinus Helsinki) puolueen ehdokkaita maakuntavaltuustoon äänestää noin 190 tuhatta henkilöä. Se on noin saman verran kuin pelkästään Kanta-Hämeen hyvinvointialueella on äänioikeutettuja. Vihreät ei tule saavuttamaan enemmistöä yhdessäkään maakuntavaltuustossa.

Ei uskoisi kun uutisia katsoo.

Poliittinen fenikslintu eli hallituspuolue keskusta on tietysti se koko touhun suurin nettohyötyjä. Näyttää nimittäin siltä, että ennusteiden ja kuntavaalituloksen pohjalta arvioituna se pääsee niskan päälle ainakin kahdeksassa, ellei peräti yhdeksässä maakuntavaltuustossa. Kepun kannatus on vimeisten mittausten mukaan noin 15%:ssa, mikä tarkoittaa noin 250 tuhatta ääntä. Mutta kepustahan ei koskaan tiedä.

Voidaan kai siis hyvällä syyllä sanoa, että puolue saavuttaa paikallisessa poliittisessa päätöksenteossa yliotteen noin puolen Suomen alueella, vaikka puolueen ehdokkaita äänestää vähemmän kuin viisi prosenttia suomalaisista.

Mielipidetiedustelujen mukaan oppositiossa oleva kokoomus kerää selvästi suurimman äänisaaliin, mikä sekään ei edellisen tarkastelun valossa ole paljon. Puolue saavuttanee enemmistön viidessä maakuntavaltuustossa ja on niskan päällä eteläisen Suomen kasvavissa kaupungeissa.

Valtakuntaa johtavan Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ehdottomia totuuksia ei näytetä maakunnissa kovin laajasti uskottavan. Virheetöntä uudistusta ja vaaleanpunaista hoivatulevaisuutta ei minkäänlainen rahapula tule haittaamaan. Kuitenkin näyttää siltä, että demarit ovat enemmistönä vain ja ainoastaan neljässä maakuntavaltuustossa. Ehkä horjumaton usko säilymiseen voimistuvan valtiovallan käskynhaltijoina lohduttaa. Vasemmistoliitto saattaa puolestaan yllättää vihreät ja vetäistä kalkkiviivoilla ohi.

Raflaavalla mainonnalla peruskansan aggressioita kutitteleva perussuomalainen puolue ei pääse ennusteiden valossa vaikuttamaan bensan hintaan ainakaan enemmistönä yhdessäkään maakuntavaltuustossa. Paikasta kolmen kärjessä taistelevan puolueen onnistuminen vaalissa on kuitenkin hiukan hämärän peitossa; kannatuksen realisoitumista äänestyskoppeihin on vielä vaalipäivänäkin vaikea ennustaa. Toisin kuin vaikkapa kokoomuksella tai keskustalla.

RKP tulee johtamaan puhetta vahvoilla tukialueillaan, mikä onkin varsin luonnollista.

Helsinki pelattiin jo ajoissa taiten kisasta ulos, mikä itse asiassa oli edellytys koko tämän maakuntarevohkan toteutumiselle. Edelleen toki pääkaupunki kantaa laajan taloudellisen vastuun peräkylien paperi-sosiaalidemokratiasta, vaikka palvelut ovat suurempia taajamia lukuunottamatta huvenneet byrokratian paisuviin kuluihin. Rahareikä sen kun suurenee, kun maakuntiin saadaan tukku ihan uusia virastoylimyksiä riitelemään keskenään olemattomista rahoista. Puolueet taas hyötyvät lisääntyvästä veronmaksajien tuesta, mikä toivottavasti on hyödyksi edes jonkinlaisen kansanvallan ylläpitämisessä.

Maakuntahallinnon toteutuminen edellyttää vääjäämättä myös maakuntaveroa väistämättömästi kasvavien kulujen kattamiseksi. Se tiedetään kaikissa puolueissa. On lapsellista kuvitella, että seuraava hallitus sen peruuttaisi edes osittain. Se on mahdoton ajatus. Sen sijaan hyvinvointi-maakuntien itsehallinto edellyttää kykyä rahoittaa palveluja ja sen myötä kykyä ottaa lainaa. Se taas ei onnistu ilman tuloja.

Suurin ongelma kuntien asukkaiden ja veronmaksajien kannalta on paitsi palvelujen näivettyminen edelleen, niin myös verorasituksen mitä todennäköisin kasvaminen. Ehkä tämä on välivaihe, joka mahdollistaa taloudellisesti mahdottoman, tosin perustuslailla taatun kuntien itsehallinnon purkamisen. Yksittäisenä havaintona todettakoon, että Suomessa on paljon kuntia, joissa voittopuolisesti pienituloinen väestö ei maksa kuntaveroa nimeksikään. Kuntavero on – vaikka pääministeri toisin väitti – progressiivinen vero.

Demokratia on siis henkihieverissä, mutta politiikka voi hyvin. Kansa on puhunut, mutta ei äänestä.

PS. Arvioissa saattaa olla pienehköä virhemarginaalia suuntaan jos toiseenkin.