Joulunpyhien lukumaratoni on käsittänyt pääosin suomalaisen median lähihistoriaa käsitteleviä muistelmia ja siihen liittyvää oheislukemistoa. Samaan aikaan on Yle esittänyt ärhäkkää ja Jari Tervon myötä turhan näsäviisasta dokumenttisarjaa suomettumisen vuosista.

Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Janne Virkkunen availee uransa mediakohuja varovaisesti ja muistelijalle tyypillistä itsekriminointisuojaa hyödyntäen (Päivälehden Mies, WSOY 2013).

Tamminiemen Pesänjakajista tuli hänellekin lunta tupaan, mutta virka säilyi; pääkonnaksi tunnistettu Loka Laitinen sai mennä. Pohjiakin oli tosin aiemmista yhteenotoista pääjehujen kanssa. Virkkunen pohtii itsekin sukutaustansa merkitystä uransa paikoin tuulisissa vaiheissa. Elettiin pääosin kuitenkin vanhan patruunan, Aatos Erkon kanssa yhteistä aikaa. Aikaa, jolloin norsunluutorni ei ollut pelkkä kielikuva.

Virkkunen pohtii paljon omia ajatuksiaan erilaisten jälkiviisauksien valossa, mutta jättää rehellisesti avoimeksi kysymyksen esimerkiksi Neuvostoliiton suhteen: Mitä olisi pitänyt tehdä? Hyvä kysymys.

Kirjasta paistaa usein tahattomasti läpi eliitin sisäpiirissä olevan kyvyttömyys katsoa pienen maan vaikutusvaltaisten ihmisten intressien ristilukon ulkopuolelle, saati arvioida sen vaikutuksia. Jokainen meistä kun on rakastunut ensisijaisesti itseensa.

Hesarin päätoimittajan nykypäivään tullessa jo vahvasti liudentunut asema toki edellyttää kykyä luovia vallankäyttäjien operaatioiden tuulisissa karikoissa journalistista perustehtävää edes malliksi noudattaen.

2013 julkaistun muistelmateoksen sisältö herää tämän päivän mediaeloon Virkkusen pohtiessa toimittajien tehtävää ja siten toimituseetokseen kohdistuvia paineita digitalisaation aiheuttamassa muutoksessa.

Virkkunen tähdentää useiden oikeusistuimiinkin päätyneiden paljastusten yhteydessä päätoimittajan ja toimituspäälliköiden loogista vastuuta lehden julkaisemista tiedoista – tai luuloista. Riski on aina harkittu, eikä nykypäivän nopeutuneet toimitusprosessit asiaa ole muuttaneet.

Vai ovatko? Nykyinen päätoimittaja Kaius Niemi pesi toimituspäällikköineen kätensä ns. Viestikoelaitoksen jutussa, jossa syytteeseen päätyivät vain kirjoittavat toimittajat. Kertonee osaltaan yhteiskuntaan ja varsinkin valtaan liittyvien käytänteiden muuttumisesta.

Erilaisia uusia uhkia pelättäessä on solidaarisuus päättäjäpiireissä näyttänyt vain lisääntyvän. Mikä on omiaan suojelemaan kuukausipalkkoja aikoina, jolloin kuka tahansa saattaa saada julki mitä tahansa. Konsensusympyrä näyttäisi olevan pienentymistään pienentynyt.

Janne Virkkusen muistelmissa on kohta, joka osoittautuu tänään kiusallisen ajankohtaiseksi. Vuonna 2008 hän pohti toimittajien mielipiteisiin pohjautuvaa kirjoittelua, eli kolumnointia. Ohessa tärkeimmät poiminnat:

• (Vaikka analysoivaan ja mielipiteelliseen kirjoittamiseen on kannustettu) kolumnit ja kommentit ovat kuitenkin laadultaan liian vaihtelevia samalla kun lukuarvo on suuri
• Tavallinen uutinen ei kaipaa kirjoittajansa kommenttia
• HS ei ole lehti, jossa toimittajat kertovat itsestään ja sen avulla jäsentävät maailmaa
• Kolumni ei voi olla pelkkä parkaisu vaan sen pitää olla loppuun asti harkittu
• Minä-kolumnointi on oikein käytettynä tyylikeino, mutta huonosti käytettynä vaarallista HS:n kokonaisuudelle

Nykyisen median ja journalismin identiteettikriisin pyörteissä hyvinkin ajankohtaisia pointteja. Faktan ja fiktion kiihtyvässä akanvirrassa on joillekin tiedotusvälineiden edustajille saattanut syntyä lievää ammattinimikkeen synnyttämää harhaa missiosta ja etenkin siihen liittyvistä velvollisuuksista.

Nykyhesarin toimittajien subjektiivisen maailmantuskan, kuntoilueuforian tai kohmelon vauhdittamia mielipidekirjauksia voisi tarkastella edellisen listan pohjalta vähän useamminkin ja mielellään etukäteen.