Ylen identiteettipoliittinen kriisi on viime vuosina ollut yleisölle perin raskasta seurattavaa.

Joku saattaa vielä muistaa kuinka satavuotiaat kepulaiset kökkötraktorit mestaroivat takavuosina radiokanavia ja antoivat Ruben Stillerille kenkää. Tyylinsä välijohtoyhteensopivaksi siivonnut Ruben on taas ylekelpoinen, mutta hiukan pitelemätön älyllinen ilotulitus siirtyy Radio 1:n puolelle. Kyllä, sellainenkin kanava on olemassa.

Ylen edistyksellisen nykyjohdon puuhalle saattaisi puolestaan itse Eino S. Repokin hymähtää hyväksyvästi. Paksut pikkuporvarit kaivavat verta nenästään härnäämällä taantumusta päivittäin, kaikilla kanavilla ja vieläpä siellä tietokoneissakin. Tappajan näköisen miehen kirjoittaja yrittää iltauutisissa tappaa hidastetulla selkokielellään harventuvan ja vanhenevan katsojakunnan oikeaoppiseen tylsyyteen.

Landelle autolla sukkuloidessani olen käynyt henkistä päästökauppaa ja kuunnellut toiveikkaasti Ylen radiokanavia ja korvaansopivan asiapuheen toivossa etenkin Yle Puhetta.

Ylen monituhatpäisen organisaation, tyky-päivien, johdon strategiavetäytymisten, EBU-matkojen, kouluttautumisohjelmien ja tiimikokousten läpi puristuu varsinainen tuote, joka kuulostaa aika usein perin tylsältä. Hetkellisiä valonvälähdyksiä ovat olleet lähinnä Politiikkaradio, taiten tehdyt henkilöhaastettelut ja pari silloin tällöin korvaan osunutta taloutta käsittelevää ohjelmaa.

Alussa Radio Puhe vaikutti todellakin Suomen ensimmäisenä puheradiona lunastavan lupauksensa. Oli politiikkaa ja kiinnostavia persoonia. Sarasvuon Jartsan luomoava mantra oli mitä loistavinta matkamusaa. Ja mikä hienointa, Stingin, Juha Tapion tai muun puuduttavan tusinapopin takia ei tarvinnut kanavaa vähän väliä vaihtaa. Lupaus sitten myöhemmin petettiin ja ryhdyttiin soittamaan sitä olevinaan olevien keskinkertaisuuksien mielimusiikkia.

Perässähiihtävää edelläkävijyyttä on parhaimmillan edustanut tylsyydessään ja mitäänsanomattomuudessaan aamuohjelma Yle Puheen Aamu.

Sen toisen varteenotettavan mediakonsernin, eli Sanoman tyhjänpäiväinen formaattimeteli Radio Suomipop kehitti vetonaulakseen puolivahingossa energisen ja räävittömän jutustelun. Äänessäolijoiden dynamiikkaa ja paikoin hysteeriseksi kärjistyvää pulinaa kuuntelee jo uteliaisuuttaan. Ja aina joskus jokin rääkäisy tai vilpitön naurukohtaus saavuttaa kuuntelijan suupielet fiiliksestä huolimatta.

Ylen silmäätekevät miettivät menestyksen kaavaa ja päättivät mitä ilmeisimmin tehdä asiallisten normaali-ihmisten tylsyysrajojen sisällä pysyvän kopioformaatin. Ja niin Yle Puheen Aamu saavutti historiallista huippua hipovan tylsyyden ylistyksen. Ohjelma säesti marraskuista räntäaamua kuin Wagnerin Valkyyria Ilmestyskirja-elokuvaa.

Kolmen tomittajan päällekkäinen pulina erottui satunnaisen työpaikan kahvihuoneen peruskuskustelusta lähinnä siten, että kukin äänessäolija pyrki liittämään arkisiin havaintoihinsa edistyksellisyyttä. Perhekolmion pintaremonttiin saatiin vaivatta sotkettua ilmastonmuutos, globaali osattomuus, epätasa-arvo, hyvinvointivaltio ja muita K-kauppaistettuja uusmarxilaisia elämäntapakliseitä. Lisäksi oli päässyt unohtumaan, että ihan kaikki eivät istu päiviään pk-seudulla muotilasit päässä ergonomisella konttorituolilla.

Samaa sarjaa olivat enemmän tai vähemmän Akti ja kansanradion toimihenkilöversio Puheen Iltapäiväkerho

Keskinkertaisuuden palvonta perustunee jossakin vaiheessa omaksuttuun ajatusharhaan siitä, että kuulijoita ja katselijoita houkuttelee ensi sijaisesti mahdollisuus samaistua. En kuitenkaan usko, että kovin moni kuuntelisi vaikkapa kanssatoimihenkilöiden tyhjää kumisevaa lounaspälätystä huvikseen. Tai hyödykseen.

Mutta jotain piti siis Radio Puheelle tehdä, kun ei ole kuuntelijoita. Keksittiin, että lopetetaan suorat lähetykset. Poislukien ne, joilla on kuuntelijoita, eli urheilulähetykset. Kimeällä äänellä räyhättyä uhriuhoamista ja identiteettipoliittista saarnaamista ei jää paria toimittajaa lukuun ottamatta kaipaamaan kukaan.

Johtoportaassa saatiin autetusti hyvä idea, päätettiin tehdä tarpeettomista puheohjelmista muodikkaasti podcasteja. Kuuluuko taustalla kökkötraktorin kitinää? Ne, jotka pressiväen maailmankaikkeudessa, eli tvitterissä pystypäisesti Ylen ihan mitä vaan ohjelmasisältöä ärhäkästi puolustavat, eivät kyllä itse niitä kuluta. Potkastia taas ei se vakiintunut kohderyhmä ehdi ennen nahkurin orsia löytää mistään muualta.

No, nyt sitten Yle Puhe on päättymätön sarja randomia nauhoitetta milloin mistäkin. Ylen radio – ja audiopäällikkö Jonna Ferm pitää tilannetta hyvänä: ”En suostu itse näkemään vastakkainasettelua podcastien tai radion ja radio-ohjelmien välillä. Kysymys on äänen kuluttamisesta erilaisilla alustoilla.” (Yle 28.12.2021) Selvä se. Ei riitä radion kuuntelu, ääntä kun pitää kuluttaa erilaisilla alustoilla.

Pääasiallisena syynähän näissä äkillisissä muutoksissa on ja on aina ollut se sama ongelma. Alle 30-vuotiaat eivät katso tai kuuntele. Saanen epäillä, tuleeko kyseinen kohderyhmä kuluttamaan näitä ääniteoksia yhtään millään alustalla. Selitystä on vaikea löytää, kun 15-30 -vuotiaita on Suomessa vähemmän kuin miljoona henkilöä (joista kasvava osa muun kuin suomenkielisiä). Vertailun vuoksi todettakoon, että 30-70 -vuotiaita on n. 2,8 miljoonaa henkilöä. Alle kolmekymppisten kalastelu on ollut ja on Ylelle kuin tonnikalan pyyntiä Itämerellä. Porukkaa on ja vehkeet viimeisen päälle, mutta kalaa ei vaan tule.

Rahoitussaletissa oleva Yle kilpailee nuorisokohderyhmästä kaupallisten mediayhtiöiden kanssa, joille mainosmyynnin kannalta on elintärkeää tavoittaa juuri tuo pienehkö nuorisokohderyhmä. Jostain kumman syystä, koska sen kulutusvoima on seuraaviin ikäluokkiin verrattuna heikohko. Jostain 90-luvulta päälle jäänyt pakkomielteinen, tai pitäisikö sanoa epätoivoinen, nuorison havittelu jatkuu. Lifestyle-muotihötön maisemassa Ylellä ei ole eikä tule olemaan minkäänlaista kilpailukykyä.

Television puolella outojen linjausten vertailukohdaksi kelpaa Urheiluruutu, jonka useissa lähetyksissä urheilua on vain nimessä. Sisällössä ei edes nimeksi. Koko kansan Yle Urheilun johtoportaan visio on ollut lähentää kansalaisia toimituskuntaan valitsemalla ruutuun porukkaa, joiden ei uskoisi olevan liikunnan saati kilpaurheilun kanssa missään tekemisissä. Eikä liioin mediatyön. Samalta toki näyttää pääasiallisesti kohderyhmässäkin. Vertailun vuoksi todettakoon, että radion puolella kuuntelijoita riittää puolestaan mm. Kiekkokierroksella, jossa ei etiikka- ja vastuullisuusjohtajien mielipidetuputtamista juurikaan ole havaittu. Vielä.

Erilaisia mielipidetrendejä ymmärtävänkin on vaikea ymmärtää mitä tarkoitusta palvelee keskittyminen kaikkiin mahdollisiin kuviteltavissa ja ei-kuviteltavissa oleviin ongelmiin, joita urheilu käsittää ja aiheuttaa. Toivomme lämpimästi myös tämän urheilun ajankohtaispaketin siirtämistä suorista lähetyksistä vaikkapa CD-romille. Ja halukkaiden saataville vaikkapa kirjastoihin.

Ylen puuha muistuttaa ajan pyörteissä kamppailevan ihmisen viimeisiä hetkiä ennen oivallusta vääjäämättömästä hukkumisesta tyhjään merkityksettömyyteen.

Instituutio on tarkoitusta tärkeämpi. Sitäpaitsi etujoukon pitäisi olla jotenkin etevämpää porukkaa.

PS. Huvittavinta oli, kun peitellysti ja vähemmän peitellysti pitkään huokailtiin että saako esimerkiksi tällaista AlfaTV:tä edes olla. Kukas niiden sisältöjen normiyhteensopivuutta sitten valvoo?

PS2. On ikävä Hannu Taanilaa, jos joku muistaa.