Niin vaalikarja vastaa, kun sinne huudetaan. Helsingin kuntavaaleissa nähtiin pitkästä aikaa selkeä ryhmittyminen perinteisen poliittisen jakolinjan molemmille puolille.

Poliittinen polarisaatio näyttäisi tuoretta vaalitulosta tarkesteltaessa tosiaan edenneen. Se on ehkä ajan ilmiö, mutta ei sekään tyhjästä synny. Eikä ole missään tapauksessa pelkästään protestipuolue perussuomalaisten ansiota.

Pääministeripuolueen julistuksellinen siirtyminen vasemmalle on aiheuttanut vastareaktion, jota kuvaa arvokartalla kasvanut välimatka vasemmiston (sosiaalidemokraatit, vihreät, vasemmistoliitto) ja konseratiivisen tai pikemminkin talousoikeiston välillä, jota edustaa puoluekentässä lähinnä kokoomus.

Perussuomalaisten – käytännössä siis puoluetta melko yksiäänisesti edustavan puheenjohtajan – jonkinlaiseksi ansioksi on luettava tavalliselle ihmiselle lähes saavuttamattomaksi muuttuneen poliittisen keskustelun vähäinen selkeytyminen.

Sosiaalidemokraatit ovat selväsanaisemmin saaneet myöntää olevansa sosialisteja ja kokoomuksen pieni siirtymä oikealle on sielläkin osoitus paluusta perusasioihin: Vasemmiston ja oikeiston erottaa selvimmin erilainen käsitys siitä, kuinka suuren osan taloudesta pitää olla ns. julkista sektoria ja kuinka suuren osan muodostaaa päasiallinen yhteiskunnan varojen lähde eli yritykset.

Julkiseen talouteen on luettava myös alati paisuva järjestösektori (ns. kolmas sektori), joka toimii ja työllistää pääsääntöisesti verorahoilla ja tarjoaa uramahdollisuuksia politiikan ulkokehällä niille, jotka eivät jostain syystä työllisty julkiselle sektorille tai vaikkapa arvosyistä yrityksiin.

Helsingissä käytiin valtataistelu oikeiston ja vasemmiston välillä

Pääkaupungin kuntavaali oli siis selkeä hegemoniakamppailu vasemmiston ja oikeiston välillä. Vahvasti vasemmalle itsensä asemoineet hallituspuolueet olivat liikkeellä perinteisillä teemoilla (köyhät, raskautetut, väärinkohdellut, vähemmistöt, globaali solidaarisuus).

Ilmastoteemat loistivat poissaolollaan ja vihreiden puoluejohto piti sanomaansa varmuuden vuoksi enemmän vasemmalla kuin pitkiin aikoihin. Varsinkin Helsingissä asemoiduttiin selvemmin sosiaalireformin ja globalisaation edistäjäksi. Se taas näytti vaalikauden mittaan tapahtuneen esimerkiksi kaupunkilaisten keskuudessa isoksi ongelmaksi vähitellen nousseen tiivistämisrakentamisen haittojen kustannuksella. Asuinalueille ja varsinkin kaupunkiluonnolle aiheutuneita haittoja perusteltiin välttämättöminä uhrauksina tulevaisuuden helsinkiläisten hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Vihreiden sävymuutos betoninharmaan suuntaan leimasi päättynyttä valtuustokautta. Pääpormestariksi edellisten vaalien tuloksen perusteella valittu kokoomuksen Jan Vapaavuori ja vihreiden kaupunkisuunnittelusta vastaava apulaispormestari Anni Sinnemäki löysivät toisensa epäpyhästä allianssista: Voimakkaat kasvutavoitteet ja ihan uusi asemoituminen kilpailuun muiden eurooppalaisten suurkaupunkien kanssa sopi hienosti globaalista tasa-arvosta ja tuorepuristetuista urbaaniekologisista teeseistä ponnistavien vihreiden voimakkaasti uusittuun agendaan.

Arvoliberaaliuttaan polkupyöräilemällä demonstroivaa kannattajapotentiaalia hyviteltiin suunnattomalla panostuksella pyörälyolosuhteiden kehittämiseen.

Liito-orava romahti arvopörssissä

Joukkoliikenneinfraan ja uuden yleiskaavan tarjoamiin rajattomiin mahdollisuuksiin tartuttiin empimättä ja tuloksena oli ennätysmäinen rakennusbuumi. Poliittisesti kaikki loksahti kohdalleen. Asuntopula oli krooninen (kuten se on ollut vuosikymmeniä) ja joka puolelta maailmaa maailman toimivimmaksi muuttuvaan kaupunkiin haluaville piti olla tarjolla kohtuuhinaista asumista. Samalla mljardiluokan maankäyttötulot ja toiveet maaseudun ja globaalin köyhyyden jättävistä uusista veronmaksajista veivät kehitystä rivakasti eteenpäin käytännössä ilman kaupunkipoliittisia soraääniä.

Ympärille nousevat nostokurjet ja uusien raidelinjojen tieltä kaatuvat puut virittivät kauhunkouristuksia asukkaissa ja monessa kaupunginosayhdistyksessä, joissa urbanisoivaan havainnekuvapolitiikkaan uskovat kolme-neljäkymppiset sekä viihtyisyytensä ja turvallisuutensa puolesta pelkäävä varttuneempi väki kävi paikallissotiaan.

Liito-orava noteerattiin arvopörssissä nopeasti uudestaan. Muuttuvassa maailmassamme ihmisyksilön nopea pääsy haluamastaan paikasta mielivaltaisista syistä toiseen oli huomattavasti arvokkaampaa, kun asia oli vielä jokunen vuosi sitten juuri päinvastoin.

Arvoja ei sitten kuitenkaan voi syödä

Taantumuksellisen nimbyilyn vastavoima, eli urbaanievankeliumia sosiaalisessa mediassa kaiuttava nuorempi keskiluokka omaksui pyöräilymuotiinsa huomaamattaan myös perinteisiä äärivasemmistolaisia taistelulauseita.

Syntyi outoja arvohybridejä, joissa kolmekymppiset myyntipäälliköt huusivat kuin yhdestä parrasta solvauksia ”äärioikeistolle” jonka ihmisarvon polkemiseksi saatettiin luokitella esimerkiksi punaisia päin ajavan pyörilijän julkinen arvostelu. Natsismiin saattoi syyllistyä, mikäli epäili maahanmuuttoon saattavan liittyä myös ihan käytännön ongelmia.

Ylitsevuotavaisen korrektiuden (poislukien päihteidenkäyttötilanteet), kotitarveviljelyn ja virtsanhajuisten porttikonkien romantisoinnin lisäksi maailmankuvaan astui tarve erinäköisistä naapureista, joista olisi mahdollista peilata omaa edistyksellisyyttään suhteessa tavallisiin ihmisiin. Toki myös unelma sataakolmekymppiä urbaanista puutaloidyllistä ydinkeskustan terassipöhinään kiitävistä pikaratikoista.

Vastuullisuusjohtajien johdolla voitontavoittelun naamioiminen yleiseksi hyväntahtoisuudeksi näytti tuottavan tulosta. Yritykset huomasivat joutuneensa tilanteeseen, jossa poliittisten iskusanojen sisällyttäminen mainontaan olikin jo välttämätöntä ja monet huomasivat kysyntäeetoksen luovan uusia markkinoita.

Näin myös yritykset, tosin omaa voitonpyyntiään, ovat tulleet osallisiksi poliittiseen asennemuokkaukseen.

Tosin esimerkiksi ravintola-alalla sai moni yrittäjä todeta hyvinvointiyhteiskunnan asettamat reunaehdot ja muodikkaan nuorison osatovoiman mahdottomaksi yhtälöksi.

Epäsopivien päättäjien vastustaminen

Arvoliberaaliuttaan kilpailuetunaan mainostava ja median piirissä rankasti yliedustettu mielipide-eliitti keskitti voimansa kenties liikaa tyhmyydentorjunaan ja väärän meritokratian vastustamiseen. Tämä tarkoittaa erilaisen salonkikelvottomuuden ja oppimattomuuden sekä yhteiskunnallisen turhautumisen järjestäytymistä ja kanavoitumista osaksi päätöksentekojärjestelmää.

Sama asia, joka on erottamaton osa vasemmiston historiaa ja DNA:ta on muuttunut poliittisen muutoksen vastustamiseksi. Ja kun periaatteet ovat katoavan kansanperinteen vankina, proletaaria on haettu kissojen ja koirien kanssa. Huonolla menestyksellä.

Tilalle on etsitty (ja tarpeen vaatiessa keksitty) sorrettuja vähemmistöjä. Sorretuksi ja yhteiskunnassa väärin kohdelluksi ja siten yhteiskunnan korvausvelvollisuuden piiriin oikeutetuksi voi itsensä kokea esimerkiksi jokainen, joka saa vähän vähemmän palkkaa kuin joku muu.

Nykyaikainen sosialismi on epäjohdonmukaisuudessaan pelottavaa poliittista populismia.

Sen ainoan oikean populismin viholliskuvan tarjoamiin liikkumattomiin maaleihin ampuminen on ollut mielipide-eliitille houkuttelevan helppoa, joten vertaishyväksynnän kärttäminen mukavuusalueella vei kaiken ajan .

Kestävän talouden muuttumatonta logiikkaa korostava oikeisto vei puolestaan vaalivoiton.

PS. Minkään puolueen vaaliehdokkaat eivät tuntuneet olevan perillä sote-uudistuksen vaikutuksista Helsinkiin. Varsinkin valtuustoon valittujen kannattaa ottaa pikaisesti selvää.