Ajan henkeä ja ehkä median epätoivoista jarrutusta amerikkalaisen pääoman liukastamassa alamäessä on se, että pääministerin juhlamokat, sämpylät ja emmentaalit vastoin parempaa tietoaan kustantanut kansa on ns. raivoissaan.

No, tällaistahan tämä on. Tosikkomainen pääministerinhabitus on suorastaan kerjännyt tätä, mutta eihän Sanna Marin tietenkään tällaista henkilökohtaisesti ansaitse. Nämä ovat tulleet viran mukana, pyytämättä ja yllätyksenä.

On syytä kuitenkin pohtia hiukan asian taustoja. Olisi nimittäin voinut kuvitella, että tällaiset edunsaajalle taloudellisesti merkitsemättömät ja julkisista varoista kustannettavat etuisuudet olisi osattu kammata protokollasta pois. Ihan vaikka iltapäivälehdistöä silmällä pitäen.

Epäilemättä kyse on käytännöllisyydestä; pääministerillä on takuulla sen verran muuta tekemistä, ettei illemmalla tahdo lähikauppareissulle rakoa löytyä. Toisaalta muutkin pesula, ym. -tsupit hoitaa suurehko nais- ja miespalvelijakunta. Ja kuten tiedetään, Whatsappiin on kätevää laittaa kauppalista.

Pääministeri on vähintään täysipäiväinen ja -iltainen kansanpalvelija, joten kyllähän siinä possea tarvitaan. Esimerkiksi vastailemaan kansainvälisen lifestyle-lehdistön ja poliittisten erimielisyyksien motivoimiin hankaliin virkamiestiedusteluihin.

On silti pohdittava vanhan maailman nomenklaturistisia käytäntöjä. Jos on demokratian liukkaita tikapuita pitkin onnistunut kohoamaan kansakunnan tärkeimpien juoksevien asioiden hoitajaksi. Tai – yhtä kaikki – politikoinut itsensä virkalabyrintissa kollegojensa yläpuolelle, niin ansaitsee jostain syystä luksusta ympärilleen. Miksi?

Johtavien poliitikkojen avustaja-armeija – siltä pieneltä osin, kun kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisista palvelusveloista tai hiukan otettaan kansaan menettäneen politiikkatoverin uran pelastamisesta – on ihan ymmärrettävää.

Mutta se, että pitää istua kilometrin tai parin matkat mahdollisimman kalliin auton nahkapenkillä ja istua design- tai antiikkihuonekaluissa ja ihailla arvotaidetta voidakseen ratkoa viheliäisiä ongelmia, ei oikein selity millään järkisyyllä.

Siis muulla, kuin sillä, että ennen vain kuninkaat, keisarit tai yksipuoluejärjestelmän pääsihteerit ja muut rikkaat päättivät muiden asioista, joten oli luonnollisesti kalliit vehkeet ja viiriäisenmunia.

Mutta tällaisina raivokkaan tasa-arvonmetsästyksen ja rahasta piittaamattoman arvopolitikoinnin aikana sopii miettiä yhteiskuntafilosofisia perusteluja sille, miksi päättäjä tarvitsee hirmuisen palkan lisäksi veronmaksajien kustantamaa luksusta?