Politiikassa eletään vakiintuneiden käytäntöjen, käyttäytymismuodin ja keskinäisen kielen mudostamassa kuplassa. Ihan siinä kuin jääkiekkoihmiset, muodin parissa työskentelevät tai vaikkapa sosiaalipolitiikan tutkimusta työkseen harrastavat.

Suurissa yrityksissä eletään kuplissa, joita kuulee myös yrityskulttuureiksi kutsuttavan. Yritysmaailma poikkeaa politiikasta monin tavoin, mutta etenkin siten, että pomoja ei valita kuplan ulkopuolisella suljetulla lippuäänestyksellä.

Demokratian eteen pyyteettä henkilökohtaisen kapasiteettinsa uhraaminen edellyttää muutakin, kuin jonkin puolueen paikallispäälliköiden, puheenjohtajan, puoluehalllituksen ja joskus jopa puoluevaltuuston vakuuttamisen. Poliittisen ravintoketjun yläpäähän pääsy edellyttää vaivaa parhaimmillaan tuhansilta ja suurelta osin tuntemattomilta ihmisiltä.

Pitää ihan ensin saada ääniä vaaleissa. Se taas onnistuu, kun kykenee mahdollisimman monelle viestimään omista kyvyistä ja mahdollisuuksista, mutta ennen kaikkea halusta edistää juuri sen yhden äänestäjän asemaa suhteessa muihin.

Tämä onkin se hankala vaihe. Ja vaikkapa kansanedustajien kohdalla pahinta on se, että kansanmiellyttämiskiertueen on onnistuttava neljän vuoden välein, jotta vihreä oksa ei katkea.

Vaalien alla jalkautuvat kansan pariin eduskunnassa jatkoon pyrkivät ja sieltä heitä pudottamaan pyrkivät uudet halukkaat. Puoletoimistot jakavat valmiita iskulauseita käytettäväksi somessa ja kotiseudun palloseuran vuosijuhlissa.

Joillakin valiokunta- ja hallintoneuvostoammattilaisilla on aika ajoin vaikeuksia, koska politiikan kuplasta ei näe ulos.

Sisään näkee, mutta sisällä olevat näkevät itsensä ja korkeintaan kanssavaikuttajat. Iltapalojen ja kokkareiden (cocktail-kutsujen) hitaasti muuttamaa poskipäiden värisävyä ei itse peilistä huomaa. Taksilla ulkomaailmaan neljän vuoden päästä saapuva saattaa yllätyksekseen havaita, ettei nuorisoseuran tai työväenyhdistyksen väki näytä ymmärtävän selvää puhetta. Ainakaan selvänä.

Ei, koska heidän käyttäytymismuotinsa ja puheenpartensa määrittyvät toisissa piireissä. Valtamedian uskollinen uutsiraportointi niin ikään kuplan kielellä ei auta pääsemään aaltopituudelle.

Politiikassa aatteella on erityinen virka.  Se on sekavista abstraktioista ja vapaasti tulkitusta historiasta rakentuva apparaatti, jolla perustellaan järkevän oloisten ihmisten perustelemattoman oloiset taktiset poliittiset liikkeet. Manööverit ovatkin yleisimmin vastareaktioita poliittisen kilpailijan aloitteisiin.

Aatteita tarvitaan, koska vallasta eivät kilpaile kansallisuudet, suvut, sukupuolet tai etniset ryhmät. Demokratiakuplan happi on kollegan erilainen aate, eli arvot. Arvot mahdollistavat myös hienovaraisen viittaamisen omista poikkeavia arvoja tunnustavien kollegojen henkiseen kapasiteettiin. Se on retorista väkivaltaa, joka on pelissä sallittua.

Perinteisesti puoluekentän laidoilla on korostunut aatteen merkitys. Eli joku voisi sanoa, että mitä vähemmän tarvetta, sen enemmän aatetta. Tosin on sanottava, että kartalla keskemmälle siirryttäessä pitää turvautua lähteisiin tai historioitsijoihin, jotta edes jonkinlaista savitaulua kykenisi hahmottamaan.

Aatteellisista säikeistä laaditut ja yli maailmojen ulottuvat suuret teemat humisevat hyväksyvästi raflaavien lausuntojen yllä. Julistuksissa kuuluu arkipäivän haasteet ylittävä usko omaan erinomaisuuteen ihmisten valittuna. Arjen logiikasta ja jopa politiikan ulottovuuksista karkaaviin tarinoihin vastaa metsä juuri niinkuin halutaankin.

Maailman- ja kansantalouden järjestystä alati muuttamaan pyrkivän poliitikon arkipäivän logiikasta piittaamaton räiskintä ylittää ärsytyskynnyksen ja alkaa kaikua saleissa, kammareissa ja sosiaalisen median hirttokukkuloilla.

Kuten on tarkoituskin. Kuplassa on kuitenkin turvassa ja brändinmukainen tehoilu on tarkoitettu oman kantaravintolan diggaripiirille ja muulle tukiposselle. Ja tietysti kuplan seurapiiritoimittajille (so. poliittinen toimittaja)

Mihinkään asiayhteyteen kiinnittymätön mediaisku pyrkii yleensä erottamaan ja syyllistämään joukon, joka tuottamuksellisesti pyrkii estämään jonkun toisen porukan hyvinvointia. Esimerkkeinä köyhät ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevat, maahanmuuttajat, varakkaat, oikeistolaiset, maanviljelijät, yrittäjät, autoilijat, pyöräilijät, keskuspuiston säilyttäjät, vasemmistolaiset, lentoharrastajat, nimbyt ja islamofobit. Ei taida kuitenkaan olla luterofobeja. No, varmaan kohta on.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta politiikan huoltoporras osaa tarkoin laskea miten usein vähän päättömän oloiset ulostulot vaikuttavat. Parhaimmissa piireissä älyttömän tuntuisen remakoinnin shokkivaikutus ja pitkään koliseva häntä on mallinnettu matemaattisesti palvelemaan tarkoin harkittua tarkoitusta.

Mikä tahansa demagoginen idiotismi kuitataan kuuluisalla disclaimerilla:

”Halusin vain herättää keskustelua.”