Politiikan suuret tarinat ovat aina edellyttäneet johtajuuden mystifiointia. Erityisen sopivat ja puhkilahjakkaat yksilöt saavat aikaan yhteiskunnallisia muutoksia, jotka ilman heitä olisivat jääneet toteutumatta. Muutama olisi saanut ehkä jäädäkin.

Suomalaisessa johtamiskulttuurissa on paljon toivomisen varaa. Niin yrityksissä kuin muissakin yhteisöissä voi edelleen kohdata vanhakantaista asemavalta-identiteettiin perustuvaa johtamista.

Johtajat ovat viisaampia kuin muut yhteensä

Joskus näyttää siltä, että johtajan asema ja titteli koetaan vääjäämättömäksi seuraukseksi omasta erinomaisuudesta suhteessa toisiin. Johtavaan asemaan korotetut saattavat ryhtyä uskomaan olevansa johtamassaan organisaatiossa viisaampia kuin muut yhteensä. Ja kun näin ei voi olla, niin sellaista pyritään esittämään.

Juuri tämä ilmiö hankaloittaa esimerkiksi poliitiikan johtamista. Kansalaisten luottamus poliitikkoihin perustuu käytännössä pelkästään – luottamukseen. Tämä puolestaan edellyttää uskoa luottamuksen kohteen riittävään osaamiseen annetuissa tehtävissä. Poliitikon tärkein ominaisuus onkin uskottavuus. Uskottavuus puolestaan syntyy sujuvalta vaikuttavasta esiintymisestä; politiikassa puutteellisesti itseään ilmaiseva jää yleensä taustajoukkoihin. Sujuva esiintyminen ei välttämättä heijasta osaamista.

Nykyään voi havaita joidenkin johtavien poliitikkojen kohdalla syntyneen kuilua osaamisen ja mielikuvan väliin. Arvo- ja ilmiöpohjainen politikointi on johtanut tilanteeseen, jossa minimaalisen pienellä kannatuserolla valtaan noussut hallituskoalitio on siekailematta ryhtynyt oikomaan vanhan maailman päätöksiä (edellinen hallitus) ja puutteellisesta tulevaisuusymmärryksestä johtuvia vääristymiä yhteiskunnassa.

Maailman kunnianhimoisimmat päästötavoitteet

Hallitus on sitouttanut suomalaiset poliittisen kunnianhimonsa ajamana maailman kunnianhimoisimpiin päästötavoitteisiin.

Heikointa mahdollista johtajuutta on julistaa yksilöityjä strategisia tavoitteita ilman selvää käsitystä siitä miten, kenen toimesta ja kenen resursseilla ne toteutetaan. Amatöörimäiset tulkinnat erilaisista tulevaisuudenuhkista ja ensi viikolla tehtävistä pakollisista elämäntapakorjauksista usein melko kokemattomien poliitikkojen suulla herättävät luonnollisesti kysymyksiä, joihin ei usein katsota tarpeelliseksi vastata.

Poliittinen johtaminen mielletään usein rohkeiden julistusten ja kohauttavien yhteiskunnallisten avausten tekemisenä. Käytäntöönpano ja vastuu seurauksista kuuluu muille. Poliittisen pääoman suojana on vähitellen osaaviksi kehittyneet puoluekoneistot. Joillakin paremmat ja toisilla vähän amatöörimäisemmät. Olemme nähneet intoa ja aatteen paloa, mutta myös myötähäpeää herättäviä esiintymisiä ja lausuntoja.

Lainsäädännön pohjana ilmastonmuutoksen hillinnässä ovat riehakkaat visiot ja – polittiset tavoitteet. Taantumusta vastaan taistellaan ja tiedetään, että rivikansalainen ei parastaan ymmärrä.

Markkinatalous kykenee hillitsemään ilmastonmuutoksen – jos sen annetaan se tehdä

Itse keksityt ilmastotavoitteet voi jo nyt todeta ylimitoitetuiksi. Kun ydinvoima ei ole vaihtoehto, joudutaan tavoitteet täyttämään käytössä olevilla keinoilla. Helpoin ja oikeastaan ainoa konsti on liikenteen päästöjen radikaali vähentäminen. Käytännön- ja poliittinen kärpänen yhdellä litsarilla: Piittaamattomat autoilijat pannaan lisäverolle.

Eli poliittinen kunnianhimo repii tulokset vanhaa vasemmistolaista kielikuvaa lainatakseni työmiehen selkänahasta.

Hyvien tavoitteiden polku on kivetty kansanvallan ja taloudellisen toimeliaisuuden pääkalloilla. EU:n velkasirkus päättyy vääjäämättä nouseviin korkoihin joskus. Suomalaisen liike-elämän kyky arvontuottoon on lyöty polvilleen; ehkä tulevaisuuden sosialistisissa ilmastoutopioissa ei rahaa tarvita.

Ilmastonmuutoksen hillintä on usean sukupolven missio. Se on tärkeämpi asia kuin yhdenkään poliitikon ura. Ihminen on selviytynyt kekseliäisyyttään tähänkin asti, ja tulee selviytymään jatkossakin. Meissä on ahkeria, älykkäitä, kivoja, toimialiaita, uneliaita, yksinkertaisia, laiskoja ja kettumaisia. Tällä työnjaolla pärjätään jakossakin. Selviämisen dynamiikkaan kuuluu erottamattomana vapaa markkinatalous, joka perustuu ihmisen luontaiselle pyrkimykselle parempaan. Joku sitä ahneudeksikin kutsuu.

Kehruu-Jennyä tai Macintosh-tietokonetta ei keksitty komiteoissa. Vähemmän maapallon resursseja tarvitsevan energiateknologian murros ei synny poliittisen pyrkyryyden sivutuotteena. Politiikkavetoinen talous pyrkii lisäämään kontrollia kapitalismista ja markkinataloudesta, mutta ei kykene korvaamaan sitä, mitä kasvavan verorasituksen takia jää keksimättä ja tekemättä. Ei vaikka hallitus määräisi kaikille univormun ja sallisi vain pyöräilyn.

Markkinatalous kehittää tarpeellisen teknologian ja pelastaa maapallon ihmiselle. Ei se, että kaikki valta keskitetään toisten verorahoilla elävien happamien ihmisten komiteoihin.

Poliittisessa retoriikassa totalitaristisia sävyjä

Yhteiskunnalliset tavoitteet perustellaan sitkeästi elinolojen parantumisella. Nykyisin ei niin kovin tarkasti eritellä kenen elinoloista on kyse. Ikäviä piirteitä huonoksi todistetuista totalitaristisista kokeiluista leijuu tämän päivän poliittisten johtajien retoriikassa enemmän kuin tarpeeksi. Kun ensin on hirttäydytty velvoittaviin päätöksiin ja infrastruktuurin muuttaminen ei olekaan niin helppoa, kuin pikku punaviineissä kirjoitetussa abstraktioilla leikittelevässä palopuheessa, niin on otettava sieltä mistä poliittisten päätösten avulla saa.

Aatemotivoidussa taistelussa on kirkas viholliskuva menestyksellisen joukkosuggeroinnin edellytys. Suuret tarinat ylimaallisista vapahtajista, työläisten sortamisesta tai tuottamuksellisesta ilmanpilaamisesta saavat tarttumaan astaloon, kun syyllinen osoitetaan kyllin selvästi.

Keskiluokan tapakulttuuriin pesiydyttyään kulloinenkin poliittinen korrektius vie kanssaihmisiä teilipyörään, sytyttelee kirjarovioita ja perustaa kidutusleirejä kansanvastustajille. Siis johtajien poliittisen harvainvallan uhkaajille. Vaikka se vähän karskilta kenties tuntuukin, niin nämä suurilla tarinoilla motivoidut veronkorotukset ovat ihan samaa sukua.

Saastunut kaivo

Maailma kärsii näinä medioiden ylivallan aikoina korostetusti muun muassa viruspandemiasta. Asiallisia ja myös pelkästään poliittisia tarkoitusperiä palvelee jatkuvasti käsillä oleva kuvasto mistä tahansa kärsivästä maailmankolkasta.

Logiikka kulkee osapuilleen näin: Maailman äärissä pienen kylän kaivo saastuu. Lapset juovat siitä ja sairastuvat. Uutisissa lähikuvaa kärsivistä lapsista. Meillä puolestaan on hallittu infrastruktuuri, joka varmistaa pääsääntöisesti puhtaan juomaveden. Koemme epämääräistä syyllisyyttä. Poliitikko ryntää vaatimaan juomavettä verolle, koska olemme sen jotenkin jollekin velkaa. Rahat puolestaan tarvitaan julkisen sektorin palkkoihin ja muihin Euroopan suurimman julkisen hallinnon juokseviin menoihin.

Voimakkaalle tasa-arvoliikehdinnälle on aina ollut tyypillistä fanaattinen johtajanpalvonta, mikä on tietysti lähtökohtaisesti ydinideologian vastaista. Nämä jonkinlaista hyväntahtoista kollektivismia ajaneet vapautusliikkeet ovat poikkeuksetta johtaneet suvaitsemattomaan totalitarismiin ja tyrannioihin.

Ihmiset ovat varsinkin vähän yllytettyinä taipuvaisia uskomaan itsestään liikoja. Ja ihmisiä ne ovat suuret poliittiset johtajatkin, vaikka ei aina uskoisi.

Suomessakin on alaa vallannut suuri tarina pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, joka on saavuttanut viisaiden poliittisten valintojen ja etevien poliittisten johtajien myötä ikiliikkujamaisen vaurauden. Se kuitenkin jakautuu epätasaisesti, mikä puolestaan johtuu väärien aatteiden palvonnasta ja vääristä poliittisista valinnoista.

Taloudellinen tasa-arvo luonnollisesti edellyttää vaurauden ottamisen joltakin pois ja sen antamisen sille, jolla sitä on vähemmän. Hyvinvointisuomessa yllättää päivittäin aggressiivinen poliittinen mantra, jonka mukaan vähäosaisuus on yhteiskunnassamme hälyttävällä tasolla.

Maassa, jossa veroaste on maailman huippua, julkiset menot eurooppalaista ennätystasoa ja palkkaverotuksessa jyrkkä progressio. Maassa, jossa kansantalous ei juurikaan kasva, mutta sosiaalimenot sitäkin kiivaammin.

Suuret tarinat ja poliittinen valtataistelu asettavat vapaan sektorin arvontuotolle jatkuvasti lisää vaikeuttavia reunaehtoja. Muotiagenda korostaa tasa-arvoa ja yhteisen hyvän mitta on arvonlisän kasvava ulosmittaaminen vastikkeettomaan hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Kansantalous huutaa menestyviä vientiyrityksiä, mutta riskinottaja ei saa vaurastua

Suomeen pitäisi perustaa menestyviä vientiyrityksiä, mutta riskinottajat eivät saisi vaurastua. Ehkä todella on parempi siirtyä pikaisesti suunnitelmatalouteen.

Markkinatalous perustuu velalle, investoinnille ja ennen kaikkea rohkealle omavastuulle. Tyytyväisyytemme omalla työllä saavutettuun vaurauteemme on uutteran poliittisen propagandan myötä onnistuttu muuttamaan synnintunnoksi. Markkinatalouden mekanismin mahdollistava köyhyydenpoisto on siis nykyään – väärin.

Hallitus sai ilmiöjohtamisensa tueksi tuurilla syliinsä pandemiamiljardit, jotka mahdollistavat reuhakkaan tulonsiirtopopulismin. Mutta vain hetkeksi. Entä mitä sitten? Nostetaan tuloveroa, arvonlisäveroa, energiaveroja ja rokotetaan lisää jäljelle jääneitä yrityksiä? Euroopan heikoimpiin lukeutuvassa ostovoimassa ei enää oikein ole mistä ottaa.

Vastuullinenkaan kuluttaminen ei ole mahdollista ilman rahaa.

PS: Julkisen hallinnon käytäntöihin pesiytyneistä nomenklaturistisista piirteistä pulpahtaa viitteitä esiin silloin tällöin. Kunkin suu on tietysti lähempänä kontin suuta, mutta on vaikea ymmärtää miten muiden virkamiesten rahankäyttöä ja laillisuutta valvovan viraston suuripalkkaisella pääjohtajalla saattaa olla noin löyhä moraali verorahojen käytön suhteen. Kertoo valitettavia asioita johtamiskulttuurista. Mutta niin vain tämänkin homman aikasidonnaisuusulottuvuuden perälauta tuli ennen aikojaan vastaan. Heikko johtajuus edistää moraalikatoa ja itsekkyyttä. Puoluejulistuksiin katsomatta.