Näinä ankarina poikkeusaikoina löysi moni itsensä seuraamassa hiihdon arvokisoja televisiosta, vaikka kilpahiihtoon suhtautuisi yleensä ylenkatseisella hymähtelyllä. Sohvalle liimasivat muistot yhtenäiskulttuurin turvallisesta sylistä, samaistuminen urheilijoiden eskapistiseen vapauteen tehdä täysillä omaa juttuaan ja häivähdys vanhasta normaalista.

Yle suoriutuu näistä tehtävistä yleensä kansainvälisenkin mittapuun mukaan erinomaisesti. Mutta siihen se jääkin. Uutislähetyksistä on tullut monotonisia ajankohtaisaiheiden ja uutispalavereihin osallistuvien moraaliposeerauksen sekasikiöitä, joiden kuvituskuvavoittoista kerrontaa tuntuu hyljeksivän välillä juontajatkin.

Urheilun ajankohtaiskuulumisia välittämään keksitty Urheiluruutu konttaa identiteettikriisissään ympyrää. Kantaaottava julistus ja tulosurheilusta raportointi on niin vaikea yhdistelmä, että siitä ei selvitä edes Ylen massiivisilla resursseilla.

Urheilutoimituksen NHL-pelaajien kengännumeroita toisiltaan arvuuttelevat luomutakeltelijat eivät aina saa kiinni ideasta, kun lähdetään koko orkesterilla tekemään yhteiskunnallisesti tärkeästi isoa kuvaa piirisarjan sählyottelusta imatralaiseen voikkasaliin. On lisäksi kielletty sanomasta pelasivatko pojat vai tytöt.

Urheilun ihmettelyn elämäntehtäväkseen valinneille näyttää etujoukon kansansivistystehtävän omaksuminen olevan työlästä.

Markkinataloudessamme on Ylen tehtäväksi tullut jostain syystä olla erityisen epäkaupallinen ja ilmaista avoimesti ylenkatsettaan kaikkeen sellaiseen jossa ”raha puhuu”.

Vai väitättekö, että edes pienen rahan edestä puhuvan ravintoloitsijan vaikeuksia olisi Radio Puheessa porukalla joskus surkuteltu. No ei toki, koska studioon raahattu apurahatutkija riittää kertomaan markkinoiden luovasta tuhosta ja yhteiskunnan tukirahojen tärkeämmistä kohteista.

Pieleen on mennyt, siis yleisön kannalta. Relevanttius toimituspäällikköjen trendipiireissä kusee maksavan yleisön jaloille. Eivätkä maksavat asiakkaat voi äänestää jaloillaan. Kustannus lankeaa, katsoit tai et. Tässä yhteydessä on jälleen ihmeteltävä markkinaparadoksia, jossa verorahoitteinen valtionmedia kilpailee yleisöistä samoilla sisällöillä kuin kaupallinen media. Jonka talousniukkuutta pienillä markkinoilla joudutaan tukemaan – verorahoista.

Malcolm McLaren teki aikoinaan läntiselle maailmalle karhunpalveluksen kun tuotteisti puberteetille ominaisen päämäärättömän kapinoinnin ja vastuuttoman kaljareuhaamisen. Moni näistä ”arvojaan” mainostavista ja rajun elämän pienoismalleja askartelevista keinutuolipunkkareista, joita Ylessäkin hoivataan ymmärtää kuitenkin luonnollisesti sen, että se tahallinen törmäily pienissä piireissä tapahtuu ja on aina tapahtunut ymmärtäväisen yhteiskunnan suojelussa ja tuella. Suuret tunteet ja pienet ihmiset on aina yhtä traaginen yhdistelmä.

Vaikka poliisi onkin sika.