Tapahtui niinä päivinä, että eriarvoisuus, segregaatio, vähäosaisuus, tuloerot, köyhyys, ilmastokatastrofi ja paperittomien kohtelu kävivät kaupungissa sietämättömäksi.

Ajat olivat päätoimisille maailmanmuuttajille ankeat. Kokouksia oli pidetty ja pubissa huudettu. Taantumukselliset voimat olivat yksissä tuumin juonineet tammikabineteissa ammattiyhdistyliikkeen päänmenoksi ja maailman hätää ymmärtäviä ministereitä yritettiin kammeta tekosyiden varjolla hallituksista.

Tapahtui niinä aikoina myös, että lähes koko kaupunginvaltuusto oli yhtä mieltä siitä, että Helsingin Senaatintori oli uudistettava vastaamaan hiljattain kokonaan muuttuneen yhteiskunnan vaatimuksia.

Kaupunkisuunnittelijat olivat luonnostelleet kaikessa hiljaisuudessa lähtökohtia arkkitehtuurikilpailulle, joka muuttaisi Helsingin sydämen ”Kaikkien kaupunkilaisten avosyliksi.” Siellä jopa 4500 euroa kuukaudessa tienaava rikas länsihelsinkiläinen voisi lyödä kättä itähelsinkiläisen pientuloisen kanssa.

Muutaman myrskyisän äänestyksen jälkeen kaupunginvaltuusto taipui ns. perusparannusideaan, tavoitteena oli myllätä koko vanhentunut, eriarvoisuutta heijastava, vanhoja yhteiskunnan rakenteita ja autoliikennettä suosiva miljöö. Koservatiivinen oikeisto pyrki jarruttamaan hanketta, eikä pitänyt hyväksyttävänä suurkirkon purkamista ”uskonnollisen eriarvoisuuden monumenttina”. Valtuustoa ravisteli myös ”Säästäkää Helsingin Yliopisto” -liike. Tunnettujen demarien ja vihreiden taistelu rapistuvien seinien säilyttämisen puolesta laantui kuitenkin, kun rahoituspäätös kokonaan uudesta ja huippumodernista kampuksesta Roihuvuoreen varmistui.

Maailma muuttuu, mitäs me päättäjätkään sille voimme.

Huolellisesti valmisteltuun arkkitehtuurikilpailuun saapui nopeasti maailman johtavien toimistojen toinen toistaan mykistävämpiä suunnitelmia. Jotkut häikäisivät ennakkoluulottomuudellaan. Nairobilainen huipputoimisto ehdotti leveän kanavan kaivamista koko niemen yli niin leveänä, että suuret laivat kulkisivat keskustan läpi kuin raitiovaunut konsanaan. Pariisilainen huippunimi taas ehdotti empirevaikutteista 66-kerroksista pilvenpiirtäjää, josta tulisi kaikkien uskontokuntien, hyväntekeväisyysjärjestöjen ja kaupunginhallinnon koti. Osa taas oli ihan ymmärrettäviä omine erityispiirteineen. Pieniä punaisia puurakennuksia ja hevostalleja sekä omaa aluetta maaseudun ihmisille, jossa myytäisiin vihanneksia ja marjoja.

Ehdotuksia hyväksyttiin lopulliseen kilpailuun neljä. Helsingin Sanomat oli valinnut kannatettavakseen ruotsalaisen Fil de Corbusierin betonikolossin, joka valtavana kuutiona täyttäisi koko rakennusalueen. Sisällä olli koko kaupungin hallinto ja kestävää liiketoimintaa. Katon avoimet nurmikentät olisivat kaupunkilaisten käytössä konsertteineen, tapahtumineen ja piknik-alueineen. Kolossin lämpö tulisi maasta ja energia auringosta. Valtavaan tilaan mahtuisi lisäksi vääjäämättä tiivistämiskehityksen tieltä väistyvien Kansallismuseon ja Luonnontieteellisen museon kokoelmat sekä Mannerheimin ratsastajapatsas. Unohtamatta tietysti viimeinkin kaupunkilaisia ilahduttamaan saapuvaa Guggenheimin taidemuseota. Eli uutta ja vanhaa mielenkiintoisesti yhdistettynä.

Kilpailusta neuvoteltiin kiivaasti valtuustoryhmien välillä ja media oli täynnä lobbaustoimistojen mediasotaa. Valtuustokäsittelyistä jäävättiin lopulta lähes neljäsosa valtuutetuista propagandatoimistojen edunsaajina. Pormestari joutui sairaslomalle ja valtuuston puheenjohtaja kerran päihdesäilöön. Maan hallitus oli hajota.

Mutta maailma muuttuu, keitä me olemme kehitystä vastustamaan.

Lopulta näytti, että yksi suunnitelma olisi mahdollista hyväksyä jonkinlaisena poliittisena kompromissina. Se oli saanut ”Stadilaisten ääni” -kuulemisessa vähiten kannatusta, mutta luonteensa vuoksi olisi päättäjien hyväksyttävissä.

Kyseessä oli Berliiniläis-kouvolalaisen FuW-kollektiivin visio ”Imagine”. Siinä koko Empire-keskusta oli yksi tasainen betoniaukio, joka peitti alleen koko alueen Kirkkokadulta Pohjoisespalle ja Fabianinkadulta Mariankadulle.

Tasa-arvoisempaa ratkaisua tuskin löytyisi. Nimensä mukaisesti kukin saattoi kuvitella siihen toivomiaan asioita. Vallankumousliikehdintää, suurmielenosoituksen, Palefacen konsertin, joulumyyjäiset, korkeushyppykilpailut tai potkulautanäytöksen. Mutta ei sentään enää itsenäisyyspäivän paraatia. Perinteet toki jatkuisivat presidentin sytyttäessä aukiolla suuren kynttilän joulukuun kuudentena. Tämä oli varsinkin ikääntyneille kaupunkilaisille tärkeä perinne sen jälkeen, kun kynttilöiden polttaminen kiellettiin. Ei voitu enää ottaa mahdollisista tulipaloista koituvaa pienhiukkasriskiä. Sitä paitsi ikkunoiden kynttiläloisto saattoi aiheuttaa muiden maiden kansalaisille kohtuutonta henkistä painolastia.

Ja tapahtui niinä aikoina, että Helsingin ydinkeskusta oli valtava tasainen betoniaukio. Se ei loukannut ketään, mutta mahdollisti kaiken ilman että kenelläkään olisi siihen etuoikeutta syntyperän, seksuaaliseen suuntautuneisuuden, käytettävissä olevien tulojen, poliitisen mielipiteen, uskonnon tai muun vakaumuksen perusteella.

Jotta sinä voisit elää hyvän elämän, helsinkiläinen.