Hyvinvointiyhteiskunnan tavoite on määritellä inhimillisen olemisen jokainen osa-alue kontrolloituun putkeen, joka tuottaa hallinnolle mahdollisimman vähän yllätyksiä. Eli siis hallintoa 7,5 tuntia päivässä pyörittävälle mahdollisimman vaivattomaksi ja ennakoitavaksi rutiinienedistämiseksi.

Ja tietysti mahdollisimman helpoksi johtaa. Hallituksen viesti on viime aikoina ollutkin eduskunnalle selvä: Hallitus johtaa vaikeita aikoja, joten muut hiljaa. Kriisiaika on syössyt puoluepolitikoinnin ympäristöön, josta ei kukaan osannut vielä vuosi sittenkään edes unelmoida.

Yllättämään päässyt kulkutauti aiheutti virastohallinnolle ja valtioneuvostolle sätkyn, joka johti reaktiiviseen selviämistaisteluun. Työttömyystavoitteet ja muut ensimmäisen maailman ongelmat pyyhittiin agendalta toistaiseksi.

Alkurytinöissä pyyhittiin pöytää huoltovarmuuden myytillä ja sitten syöksyttiin poikkeuslakien hiekkasäkkisuojaan. Eduskuntaa ei siinä ehditty juuri muistella kun ruumiit alkoivat kasautua. Eihän ketään kiinnosta minkälaista hiekkaa säkissä on, kunhan se pysäyttää vihollisen luodin. Hätä ei lue perustuslakia.

Tämä on myös ymmärrettävää, koska vihollisen liikkeistä oli käytettävissä olemattomasti tiedustelutietoa. Hyökkäystä torjumaan lähdettiin rintamalle kajanderilaisittain, vaikka vastuuministeri A4-suojastaan toista huuteli. Rintama vuoti kaikissa suunnissa, mutta median johdolla kiiteltiin pääministerin hyviä esiintymistaitoja.

Kriisin alkuajoista tullaan muistamaan lähinnä erilaisia kirjainlyhenteitä edustavien punakoiden henkilöiden riitely A-studiossa siitä, kenen vika epäonnistuminen ei ainakaan ollut. Kriisipervitiineissä tulee ylilyöntejä, mutta hätä ei lue lakia.

Odotan kauhunsekaisella kiinnostuksella vertailevia akateemisia tulkintoja demokratian mekanismien toimivuudesta tämän ja edellisen poikkeuslakien käyttöönottoa edellyttäneen ajanjakson välillä.

Kaikkeen mahdolliseen hyvinvointivarautunut lakikokoelmamme on viimeisinä vuosikymmeninä alkanut muistuttaa mediasta ja kustantamoista tursuavia elämäntapaoppaita. Valintoja ohjaavat ensi sijassa vallitsevalle yhteiskuntamuodille älynsä ulkoistaneet, joita motivoi erityisesti huoli muiden kyvystä olla ja elää asianmukaisesti. Eli siis vähän vähempilahjaisten ohjaaminen ei-niin-haitallisiin elämäntapohin.

Erilaiset ongelmat, tyhmyys, sivistymättömyys, köyhyys sekä alkoholin ja päihteiden väärinkäyttö on insitutionalisoitu yhteiskuntapoliittiseksi kielipeliksi, josta irtoaa yllättävän monen kilpailukykyinen kuukausipalkka hallinnossa ja etenkin alati paisuvalla kolmannella sektorilla. Ongelmille laaditaan luonnonvoiman kaltainen kasvusuuntainen pysyväisluonne, koska hyvinvoinnille ei ole ylärajaa.

Eikä nykyisin budjettirajoitetta.

Media on asiallisessa yhteiskunnassa kuin IPA-tuopin pintavaahto. Sitä on juuri tarpeeksi, ei liikaa, mutta ei liian vähänkään.  Median kansalle jakaman tiedon täytyy olla kontrollissa ja ennakoitavaa, koska virkakirjan saanut tai ministeriksi itsensä pelannut poliitikko on – erehtymätön.  Ei ole lainkaan siis yllätys, että viime aikoina yhteiskunnan huipulle tiensä raivanneet entiset mediatyöntekijät ovat väläytelleet ns. kaupallisen median julkista rahoittamista

Vallitseva toimihenkilömuoti on ajanut hiukan itsetarkoituksellisen oloisesti hallintoon paradigmamuutosta, jossa keski-ikäisen valkoisen heteromiehen epäonnistuneeksi julistettu hallitsijakausi on ohi. Äijille on käymässä kuten muinoin Neuvostoliitolle Itä-Euroopassa. Mikäli hiukan kristallisoidaan nykymuotia, niin sen valossa nuorehko nainen on demografiakirjon viisain ja sopivin johtamaan hallintoa ja hallinnon päällyskerrosta eli huippupolitiikkaa.

Näin voi tietysti olla, mutta deterministisen erottelun tuloksena voi syntyä myös epäsuotuisia kehityskulkuja, mikäli jokin ikä tai sukupuoli kanonisoidaan toimihenkilömuodissa heijastamaan erityistä oletettua pätevyyttä asiassa kuin asiassa. Koskee siis tietysti myös keski-ikäisiä heteromiehiä, jotka vaikuttaisivat pitkään hyötyneen mahdollisesti muiden kustannuksella toistensa laumasuojasta.

Keskustelu on nykyisin hyväksytysti sukupuolittunutta, mutta vaikkapa käsillä olevan kulkutautikriisin politisointiin on pääministerin mukaan oikeus vain hallituksen ministereillä.

Kokemattomuutta vai yhteiskuntamuodin haksahduttavaa voimaannuttamista, mutta miten poliitikko voisi kieltää toista poliitikkoa politikoimasta?

Rauhanomaisen rinnakkaiselon turvaamiseksi ei pitäisi sekoittaa hallintoa ja politiikkaa enempää kuin on pakko. Eikä yrittää häivyttää näiden eroa hokemalla merkityksettömiä iskulauseita demokratiasta, vaikka kuinka tekisi mieli. Ja olisi yleisen mielipiteen hyväksymiä tekosyitä.

PS. Koen kuitenkin velvollisuudekseni näinä kovina aikoinakin muistuttaa, että tilanteessa kuin tilanteessa politiikassa on kyse puolueklikkien välisestä valtataistelusta. Niin sanottu yhteiskunnan etu on tietysti myös poliitikon oma etu. Mikä onkin luonnollista, mutta se voi olla eri puolueita edustaville aika erilainen.