Olen ikäni pohtinut eksistentiaalisia ongelmia ja varsinkin sitä, miksi toiset ihmiset katsovat olevansa mahdollisimman samanlaisten joukossa erityisen paljon merkityksellisempiä ihmisiä kuin muut joukon ulkopuolella.

Taistelu elintilasta, kilpailu, on toisille vaikeaa ja vastenmielistä. Paremman taloudellisen aseman tavoittelu vapaan vaihdannan piirissä on heidän mielestään sopimatonta ja asetelma on omiaan tukahduttamaan ihmisistä ja yhteiskunnasta piirteitä, jotka ovat välttämättömiä paremman maailman saavuttamiseksi.

Yksilön vapaudet on tehty uhrattavaksi yhteisen edun nimissä, jos niikseen tulee. Yhteisö on aina viisaampi, kuin reaktiivisesti itselleen edullisimman vaihtoehdon valitseva yksilö. Mikä hyvänsä päätös on demokratian matematiikan mukaan oikea, kun se tapahtuu lain ja asetusten puitteissa kasatun pyramidin huipulla olevan pienen porukan toimesta.

Kriisiaika koettelee politiikan kilpailussa voiton saavuttaneista muodostettua johtoryhmää. Erehtymättömyyden suojakehää puolustetaan poliittiselta oppositiolta johdonmukaisesti. Perinteitä tarkasti noudattavan ja läpikonservatiivisen poliittisen tradition mukaan muutaman henkilön suvereenissa päätösporukassa, eli hallituksessa, saattaa olla muiden mukana demokratian ihmeen nostamana myös hyvinkin vähäistä määrää suomalaisista edustavien järjestöjen jäseniä.

Vasemmistoliitto, esimerkiksi, on sosialismin aatetta vaaliva järjestö ja rekisteröity puolue,  jossa on sen oman ilmoituksen mukaan jäsenenä 14 000 suomalaista. Tässä luvussa, kuten muidenkin puolueiden ilmoittamissa jäsenmäärissä on yleisen käsityksen mukaan melkoisesti liioittelua, mutta järjestön taloudellinen etu edellyttää pientä lapinlisää. Josta maan tavan mukaan ei kukaan pidä erityisen tarkkaa lukua.

14 000 edustaa prosentin neljänneksen osuutta suomalaisista vuonna 2019.

Vertailun vuoksi todettakoon, että vaikkapa Psoriasisliitossa tai Haagan seurakunnassa on yhtä paljon jäseniä. Asiasta keskusteltaessa alkaa tässä vaiheessa yleensä myrskyisä argumentointi, joka kiteytyy väittämään, jonka mukaan puolueen jäsenet ja sen ajaman politiikan kannatus on kaksi eri asiaa. Niin ovatkin, tietysti.

Mutta se ei ole, että tästä puolueelle jäsenmaksunsa maksaneesta porukasta valitaan ne, jotka sitä poliittista valtaa pääsevät käyttämään.

Ehdolla vaaleissa on henkilöitä, jotka ovat valinneet menestyksensä ympäristöksi politiikan. Ryhtymisen ponnevoimia on varmasti erilaisia, mutta tavoitteet ovat mitä suuremmassa määrin henkilökohtaisia, koska vaaleissa valitaan henkilöitä, ei puolueita, ryhmiä eikä komiteoita, vaikka sellaiseksi asia halutaan usein naamioida.

Vasemmistoliittoa äänesti viime vuoden eduskuntavaaleissa 251 808 äänioikeutettua. Se on 8.2% annetuista äänistä ja edustaa 5.9% äänioikeutetuista. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa puolue asetti ehdokkaaksi 216 henkilöä. Istuvaan eduskuntaan tuli valituksi ehdolla olleista 16, mikä edustaa 7,4% ehdolle asettuneista. Siis reilusti joka 13. ehdokas pääsi eduskuntaan.

Eduskunnassa istuu siis 16 lainsäätäjää, jotka edustavat 14 000 ihmisen järjestön etua yhteiskunnan päätöksenteon huipulla. Demokratian sallimien keinojen puitteissa valituista edustajista muodostetussa tasavallan hallituksessa edustaa ministerinä korkeinta auktoriteettia opetus- ja kulttuurisektorilla sekä veronmaksajien rahoista suurinta osaa käyttävällä sosiaali- ja terveyssektorilla kaksi vasemmistoliiton eduskuntaan valittua jäsentä.

Näin siis vasemmistoliittoa edustaa 19 henkilön korkeimmassa valtioelimessä eli tasavallan hallituksessa kaksi jäsentä. Noin joka 7000. järjestön jäsen kulkee siis ministerikyydillä. Ja lyö tahtonsa mukaan nyrkkiä ministeriön tammipöytään. Ja virkakunta tekee niin kuin käsketään.

Tämä ei ole poliittinen kannanotto, koska samaa matematiikkaa voi soveltaa kaikkiin muihinkin puolueisiin. Hallitukset tulevat ja menevät, maailma senkun muuttuu, mutta puolueet tuntuvat istuvan samoissa poteroissa vuosikymmenestä toiseen. Monelle saattaakin tulla yllätyksenä tieto, että nykyinen puoluekirjo ei perustu sen enempää Mooseksen laintauluihin kuin perustuslakiinkaan.

Voi tietysti demokratian korkeimpia periaatteita juhlallisesti vaalivassa monipuoluejärjestelmässä ihmetellä, miten käy niin, että 251 808 annetulla äänellä saa rusikoida kahta ministeriöitä ja hallinnonalaa neljä vuotta mieleisekseen ja reilusti kaksinkertaisella määrällä ei ensimmäistäkään.

Tämä on kenties vain todiste siitä, että huomattavan suuri osa suomalaisista äänestää vääriä puolueita. Ja toisaalta tämä näyttäisi vahvistavan sen, että vasemmistoliitto osaa valita tavoitteensa suhteen parempia keinoja kuin monet muut.