Kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Tiedä kuinka ja missä tottui pässi olemaan ilman päätä, mutta kansalaisen on pitänyt tottua jo pitempään siihen, että politiikassa ei näytä olevan päätä. Eikä liioin häntää.

Ja tottuuhan siihenkin, näemmä. Tottuu mediaporukan yksimielisyyteen ja poliittisen häveliäisyyden katoamiseen journalismista. Jokainen kun tahtoo olla muodikas.

Erään pankin viime viikolla julkaiseman kuluttajakyselyn mukaan yhä harvempi on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Mistä on kyse?

Voisi kuvitella, että yhtäältä poliittisten pyrkimysten välikappaleeksi ensisijaisesti valjastettu paniikin lietsominen ja toisaalta sen nostattama osittain asiallinenkin keskustelu aiheesta ovat tehonneet. Varsinkin jäljempi on paljastanut paitsi uhkia, myös mahdollisuuksia. Muutoksen tärkeyteen on totuttu.

Tämä on huono uutinen sosialisteille, jotka ovat laskeneet yhteiskunnallisilla välttämättömyyksillä perustellun kontrollin lisäämisen poikivan yhä useammalle uskolliselle vähintään nimineuvoksen viran alati laajenevassa hallinnossa. Hallinto on politiikan omistama toimintaorganisaatio.

Mutta niin ovat aina yhteiskunnalliset tuulet muuttuneet, ja niin ne tulevat tekemään nytkin. Euroopassa ja Suomessa on meneillään raju taistelu vallasta. Vastakkain eivät ole niinkään vasemmisto ja oikeisto tai liberaalit ja konservatiivit.

Vastakkain ovat pikemminkin politiikka ja kapitalismi.

Kourallinen oppineita vasemmistolaisittain suuntautuneita poliitikkoja (oman ilmoituksensa perusteella nykyisin myös keskusta) edustaa uusia yhteiskunnallisia voimia – kuten ovat tehneet aina ennenkin.

Näitä tahoja sympatiseeraavat ne, jotka tahtovat materiaalisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa ja mahdollisimman pientä omavastuuta. Heidän yhteiskunnallinen empatiansa mitataan julkisen antipatian määrällä. Sosiaalisen median volatiili mielipidepörssi on auki yötä päivää.

Politiikkaa ja puolueita onnistutaan edelleen markkinoimaan jonkinlaisina paremman maailman välttämättöminä ja henkilöriippumattomina muutosvoimina. Erilaisia poliittisia ideakokoelmia on viety käytäntöön maapallon lähihistoriassa. Ensin keskitetään demokraattisten prosessien läpi väkivaltakoneiston kyseenalaistamaton komento muutamalle kellokkaalle. Ja siten oikeus lakien nojalla sulkea epäilijät ja eriävien mielipiteiden edustajat lukkojen taakse häritsemästä. Sitten ollaan vain ja ainoastaan oikeassa.

Kotimaamme päivänpolitiikassa on havaittavissa ikiaikaisesti toistunutta poliittisten tuulten kääntymistä. Maailman koulutetuimmaksi mainostettu, mutta ainakin eräs maailman uppiniskaisimmista ja sulkeutuneimmista kansoista on tarkkanäköinen ja brutaalin rehellinen.

Tultuaan viime aikoina jonkinlaisen poliittisen kaunan toimesta lyttyyn lyödyksi, tuo pohjoisen soturi- ja uudisraivaajakansa ei ole jäänyt, eikä jää tuleen makaamaan. Vaikka kuinka demagogit vallanhimonsa pitimiksi niin julistavat, niin nykyhärmäläinen ei lähde punalipun eikä hakaristin perään. Eikä muidenkaan maailmanlopun kulttien matkaan. Totta vie tekee mitä on pakko, mutta päättää sen ihan itse.

Trendit vievät nuoria mukanaan, maailma muuttuu ja poliittinen menestys on – luonnollisesti – kiinni siitä, kuinka hyvin puolueet onnistuvat liittämään niistä ansioita itseensä ja edustajiinsa. Kestävämpi kulutus ei ole käänteistodellisuus eikä kukaan vastusta järkevää kehitystä. Paitsi ehkä elämäänsä pettyneiden radikalisointia tavoitteenaan pitävät.

Mutta kun asiat sotketaan tahallaan toisiinsa ja kuution kulman pitää aina osoittaa vastustajaa. Ilman vastustusta ei ole kannatusta. Kuten aiemminkin todettua, suomalaisen demokratian ponnevoima ei ole kannatus vaan vastustus.

Poliittisten agendojen virtaviivaistaminen vaatii joskus muunnelmia, joissa teemaa ei esiinny lainkaan. Kansainvälisten tv-mainosten ja lifestylekotkotuksen usvasta nouseva vapaavalintainen maailmankatsomuscocktail sotkee tarkoituksella kehitysmaissa keskenään sotivien itselleen aiheuttamat haitat  ja dieselhiacella mummon vuotavaa kattoa korjaamaan ajavan synnit.

Näinä päivinä alkaa muodikas taikapöly hiljalleen laskeutua ja kellojen helinä vaimentua uutta poliittista uhoa ja muutosta edustavan uuden ajan politiikan ympäriltä. Saavutuksena voidaan tietysti pitää onnistumista kontrastin terävöittämisessa: Harvalukuinen paremmasta tietävä poliittinen eliitti ja omaa parastaan ymmärtämään kykenemätön enemmistö. Ainakaan puolueiden kannatusmittausten valossa tulokset eivät liene ihan niitä toivotuimpia. Mikä osoittaa demokratian tunnetut heikkoudet, kun ollaan ihmistä suuremmalla asialla.

Yhteisöllisyyttä ja tasa-arvoa julistavan ns. arvopohjan teesit viedään käytäntöön poistamalla eriarvoisuus yhteiskunnasta. Onkin todella niin, että mitä harvemman käsissä valta on, sen tasa-arvoisempi on kansa.

Politiikassa vallitsevan muodikkaimman eetoksen valitettavin piirre on suomalaisten täysivaltaisuuden kyseenalaistaminen pitämällä heitä tyhminä.