Huomisen helsinkiläisen täytyy mahtua väkisintehtyyn urbaanin kiiltokuvaan, jossa partainen uusperheenisä vie polkupyörällä kivijalkakaupasta spelttipuuroa seitsemälle lapselleen, joita eläinlääkäriäiti herättelee tilavassa Kolmannen Linjan perheasunnossa. Päiväkoti on samassa talossa ja Steinerkoulu kahden korttelin päässä. Äiti käy töissä ratikkamatkan päässä Munkkiniemessä ja isä odottaa lapsia koulusta tehden puukäsitöitä taloyhteisön verstaalla. Mummia mennään katsomaan metrolla Mellunkylään. Toista mummia ei, koska se asuu Toholammilla.

Vihreellisessä visiossa kaikki haluavat jostain syystä tunkea Helsingin niemelle ja sieltä pois päättömässä ja vailla tarkoitusta olevassa heiluriliikkeessä. Ja pääasiassa henkilöautolla. Puistot ja kaupunkiluonto tiivistämällä kaupunkiin ryntää 400.000 uutta asukasta, joille pitäisi saada asunto ja työpaikka. Mutta vihreiden saarnamiesten kauhukuvissa tämä porukka ja edelliset saapumiserät kampeaisivat edelleen henkilöautoilla yhtä soittoa Helsingin keskustaan ja sieltä pois. Jonnekin.

Siis jos ei autoilua pakkokeinoin rajoiteta ja ihmisten vapauksia vähennetä, saattaa käydä niin, että kaikki eivät tungekaan Helsingin keskustaan. Mistä ne ongelmat sitten politiikan ponnevoimaksi otetaan?

Helsingin niemelle pitäisi työntää asumaan nopeasti satoja tuhansia ihmisiä. Työpaikat tuskin lisääntyvät merkittävästi, koska kaikki liikenevä tila tarvitaan urbaania unelmaa elävien kohtuuhintaisille asunnoille. Toimihenkilövaltaiset työpaikat siirtyvät aktiivisen kaupunkipolitiikan tieltä reuna-alueille Espooseen ja Vantaalle. Kesäasunnoille ja harrastuksiinsa päästäkseen toimihenkilömassat muuttavat lähemmäksi työpaikkojaan.

Keskustassa urbaani visio laajenee kaupungin suunnitelmatalouden ohjaamana rautatieasemalta laajemmalle. Kusenhajuvyöhyke ulottuu Skattalta Kaivopuistoon. Kamaa on tosin tarjolla laajemmin.

Tästä erikoisesta Blade Runnerin ja Pikku Pietarin Pihan ristivisiosta ei oikein logiikkaa löydy. Globaalin urbanisaation jännittävä lemahdus on yhtä kaukana kuin vihervasemmistolaisen urbaanikehittäjän nuoruus odottamassa linjuria tyhjän maantien varressa. Mutta hän on käynyt perliinissä.

Urbaaniuden evankeliumissa piehtaroiva kaupungin päätöksenteko hankki pakkokeinoin 30 neliökilometriä kasvunvaraa idässä olevista metsistä. Sipoon suuntaan suunniteltiin kätevää metrolinjaa ja kymmeniä tuhansia asuntoja. Muuttapa muttapa. Urbaanikehittäjien ornitologisiipi löysi alueelta yllättäen mm. lintuja, joten ei urbanisointi nyt onnaakaan.

Massiivinen hanke ja massiivinen investointi muuttuikin huonoksi ideaksi. Ei olisi tarpeeksi ahdasta ja riittävästi henkilöautoliikennettä ahdistavaan visioon, jonka pohjalta muuten saadaan Helsingin puistot sekä lähisaaret idässä ja lännessä tungettua täyteen kohtuuhintaisia elementtihökkeleitä. Ilman parkkipaikkoja.

Voi tietysti olla, että joku ymmärsi ajoissa, että metron rakentaminen nykyjohdon eväin saattaa kestää 25 vuotta ja maksaa triljoonan. Kyseessä olisi sitäpaitsi miljardien matojen murha, miltä länsimetron kohdalla ummistettiin silmät kylmästi. Sitäpaitsi Malmin lentokentän pakkohäädölle ei olisi edes nykyisiä perusteita.

Vihervasemmiston visiossa asetelmat ovat kiveen hakattuja. Kasvu on globalisaation luonnonlaki, kuvitelma nykyisten veronmaksajien kantokyvystä on vähän päälle utopistinen. Tavoitteena on keskiluokkainen elämäntapa miljoonille ihmisille, joiden ainoa huolenaihe on Netflixin pätkiminen.

Tarkastellaanpa nyt tilannetta. Ihmisten tavat ja käytännöt hankkia hyödykkeitä ja jopa elintarvikkeita muuttuvat hämmästyttävällä vauhdilla. Verkkokauppa kasvaa eksponentiaalisesti, mikä lisää vaikeasti koordinoitavaa logistiikkaliikennettä, vaikkakin ihmisten oma tarve asioimiseen vähenee. Vaikka kuinka perkeleesti kierrätetään ja konmaritetaan, niin ainakin kulutettavat elintarvikemäärät pysyvät suhteellisesti vakioina.

Pääkaupunkiseudulla pyörittää massiivista logistiikkavyöryä jukishallinnon jälkeenjääneeseen paperispämmiin erikoistuneen Postin lisäksi ainakin elintarvikeduopolin muodostavat ns. keskusliikkeet. Ne ja sadat pienemmät lafkat kärräävät valtaviin marketteihin ja sympaattisiin ketjukivijalkoihin olutta, röökiä, maitoa ja maksalaatikkoa. Painetta lisää myös kohta alkava brenkun dilkkaus lähikaupasta.

Mutta kun tavaravuori hyvin usein tulee nykyisin Muhamedin luo, tai ainakin lähimpään noutopisteeseen, niin tuloksenahan on omakotitalon kokoinen kuorma-auto rouskuttamassa jalkakäytävällä, jotta saadaan ne kolme Zalandon kenkäpakettia Eerikinkadun Siwaan. Ihanat proteiinirahkat, luomutomaatit ja korianteri tulevat tunnin päästä vielä isommalla autolla.

Ihmisten pitää syödä ja työttömille ja hyvinvointivaltion ponnisteluista huolimatta koulutusta vaille jääneelle pitää saada töitä. Tässähän loppuu kohta maksajat ay-liikkeeltäkin.

Urbaanin syömisen jalostusaste kasvaa, koska syrjäytyneellä ja vähäosaisellakin on varaa femman pitsaan. Kahdelle ilmainen kotiinkuljetus. Törsäävät keskiluokkalaiset tilaavat etnillistä herkkua, jonka poljetaan heille yksilöllisesti oven taakse arvoketjun kestävin kustannuksin. Toki moni keksii paskan liksan pitimiksi oheispalveluja, jotka syndikoituna ovat hyvinkin tuottavia. Paitsi tietysti tekijöille.

Liikkumismuotoina pelkästään hyväksyttävät kävely ja pyöräily mahdollistavat umpikorttelit ja autottomat kadut, joilla on kokemuksen mukaan enemmän autoja kuin kävelijöitä. Menkää katsomaan Iso-Roballe, jos ette usko. Kun autoihin perustuva logistiikka vaikeutetaan kannattamattomaksi saattaa tietysti tilalle tulla pienkuljetusmuodoksi tuhannet mopot porräämään kaduille ja jalankulkuväylille. Niin se on muissakin unelmien urbaanikeskuksissa.

Näin se vaan on. Prinsessatkin käy kakalla.

Itse olen onnistunut ponnistelemaan asunnon viihtyisältä alueelta suhteellisen läheltä kaupungin keskustaa, jossa työpaikkani sijaitsee. Se voisi yhtä hyvin sijaita muuallakin. Asiakkaatkin ovat yhä useammin Espoossa, Vantaalla tai Helsingin reunamilla. Kävelen työmatkan espoolaisten kortsuhousupyöräilijöiden seassa ja katselen Ruoholahden rekkasotkua aamuisin. Metrollakin voisi mennä, mutta se ei taida poliittis-demokraatisessa tuotannonohjauksessa ihan heti liikkua.

Autolla ei kohta kannata yrittääkään työpaikalle, koska Mechelininkadun pyörätieremontti tukkii käytännössä koko läntisen keskustan liikenteen. Auto on perheessä siksi, että sitä tarvitaan harrastuksiin, veronmaksukyvyn ylläpitämiseen ja mökkipaikkakunnan elinkeinotoiminnan tukemiseen.

Yleiskaavasta päätellen kaupunkisuunnittelijoiden visio tarvitsee kotini viereisen pienen puistoläntin asunnoiksi. Siihen tulee varmasti kohtuuhintaisia yhteiskunnan tukemia asuntoja, koska asuinympäristöni on segregoitunut.

Ilmanko onkin ollut viihtyisää.

Tahtooko siis Helsingin kaupungin päättäjät minun ja kaltaisteni menevän huonojen elämäntapojen ja väärien asenteiden kanssa maksamaan veroja toisaalle? Ja haluaa kenties hallinnosta enemmän riippuvaisia tilalle?